Pronominirokkia

Julkaistu useissa sanomalehdissä lokakuussa 2014


Isänmaa, sosiaali- ja terveysuudistus, hyvinvointiyhteiskunta. Julkinen keskustelumme täyttyy isoista sanoista ja niihin liittyvistä keskusteluista.

Näissä keskusteluissa taistellaan sanojen merkityksistä ja siitä, kuka merkityksiä oikein saa määritellä. Esimerkiksi politiikassa valta on tyypillisesti sillä, joka taistelee itselleen merkitysten määrittelijän oikeudet.

Näihin isoihin sanoihin kiinnitetään toisinaan kriittistäkin huomiota, kun taas erilaiset pikkusanat jäävät tavallisesti vähemmälle huomiolle. Ajatellaanpa vaikka persoonapronomineja minä, sinä, hän, me, te ja he.

Niiden ehkä arvellaan olevan jotenkin itsestään selviä tai tylsiä tai valjuja, jopa merkityksettömiä. Mitä väliä sillä on, puhunko minä- vai me-muodossa!

Kyllä sillä on väliä! Varsinkin kun tarkastellaan kielenkäyttöä valintoina ja vaikuttamisena, on merkityksellistä vaikkapa se, millaisia ihmisiin viittaavia pronomineja käytämme.

Esimerkiksi me-pronominia käytetään poliittisissa puheissa tavan takaa. Kun tutkin presidenttien uudenvuodenpuheita, havaitsin, että me on monikäyttöinen pikkusana: välillä sillä viitataan suorastaan kaikkiin maailman ihmisiin, välillä suomalaisiin, välillä valtioneuvostoon, välillä puhujan eli presidentin ja kuuntelijoiden joukkoon.

Monissa poliittisissa puheissa me on selvästi suostuttelevassa käytössä. Kun ministeri puhuu Suomen taloustilanteesta ja sanoo, että meidän on hyväksyttävä tosiasiat, hän esittää selviönä, että on joitakin taloutta koskevia tosiasioita ja että suomalaisten on ne hyväksyttävä. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Jos kuulija ei suostu ajattelemaan samalla tavalla ja lukemaan itseään tähän meidän ryhmään, hän ei oikeastaan ole kunnon suomalainen. Pikkusanalla tehdään isoja tekoja: määritellään ihmisryhmiä ja niiden perusarvoja. Persoonapronomineilla on teksteissä ja puheissa suorastaan ideologisia merkitystehtäviä.

Pronomineja on vanhastaan kutsuttu asemosanoiksi. Niitä käytetään toisten sanojen asemesta. Kun poliitikko sanoo me, hän viittaa johonkin ihmisryhmään ilman, että hänen täytyy tuota ryhmää tarkasti rajata. Tämä on poliittiselle kielelle yleisemminkin ominaista. Se antaa monia tulkintamahdollisuuksia. Joku voisi väittää, että kieli on liukasta kuin saippua.

Asemosana on käyttökelpoinen ilmaus toisestakin syystä. Kun puhutaan persoonapronomineista, kyse on usein siitä, että niiden avulla asemoidaan ihmisiä, persoonia, tiettyihin rooleihin.

Asemoinnista on kyse myös rasistisessa puheessa. Rajaavimmillaan ja rajuimmillaan poliittinen pronominirokki ja me-puhe ovat silloin, kun samalla luodaan he tai ne: vähempiarvoinen vieraiden joukko.