Kirppukielen kohtalo: Mitä suomi on tulevaisuudessa?

Tämän yhdessä Harri Mantilan kanssa kirjoittamani tekstin alkuperäisversio on julkaistu Suomen Kuvalehden verkkosivuilla 5.5.2011. Julkaisen tekstin tässä uudestaan hieman lyhennettynä. Laajemmin käsittelemme näitä kysymyksiä teoksessamme Kielemme kohtalo (Gaudeamus 2011).

 

Suomi opetteli 1970-luvulla englannin alkeita televisio-ohjelmasta Hello, hello, hello: ”Where is the cat? The cat is in the moon.” Tankkasimme Neil Hardwickin opastuksella outoja sanoja ja totuttelimme suuren maailman kieleen.

Tänään totuttelemme tuon ihmekielen muassaan tuomaan maailmankuvaan. Enää ei puhuta pelkästään sanojen oppimisesta ja lainautumisesta. Nyt lainataan kielellisiä ja kulttuurisia käytänteitä sekä arvoja ja asenteita.

Suomessa tunnetaan paljon sellaisia kielenkäytön lajeja, joista äsken ei ollut tietoa: small talk, tsätti, blogi, portfolio – puhumattakaan talouselämän suosimista auditoinneista ja kvartaalikatsauksista. Kun omimme kielenkäytön tapoja muualta, alamme entistä useammin käyttää itse kieltä samaisesta suunnasta. Englanti jyrää nyt esimerkiksi suomalaisten yritysten tulostenjulkistamistilaisuuksissa.

Tutkimusmaailmassakin kohistaan. Edes suomen kielen tutkijat eivät pysty etenemään urallaan ilman kansainvälisiä – englanninkielisiä – julkaisuja. Kaikilla tieteenaloilla ei enää anneta suomenkielistä opetusta eikä kehitetä suomenkielistä sanastoa, mikä tietysti heijastuu vähitellen ihmisten arkeen.

Sopii ihmetellä, missä olemme vaikkapa kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Opetetaanko suomenkielisessä kielipesässä suomea tähän tapaan: ”Missä kissa on? Kissa on kuussa.” Oppilaina ovat tietysti englanninkieliset lapsenlapsemme.

Poliittisen strategian tarve

Opetusministeri Henna Virkkunen on ehdottanut, että seuraavan hallitusohjelman yhteydessä päätetään kansallisen kielistrategian laadinnasta. Sillä vahvistettaisiin kansalliskielten sekä saamelaisen alkuperäiskansan ja muiden perustuslaissa mainittujen ryhmien – romanien ja viittomakielisten asemaa.

Ministerin ehdotusta on helppo kannattaa, eikä vähiten siitä syystä, että juuri nyt tarvitaan kielipoliittista päättäväisyyttä ja kaukonäköisyyttä. Englannin vaikutus kieleemme ja kieltemme asemaan on kiistaton, mutta kielimaisema on muuttumassa muinkin tavoin.

Murteiden ja puhekielen julkisen käytön lisääntyminen, sosiaalisen median suosio, maapalloistuminen, kulttuurin ja yhteiskunnan monenlainen pirstaloituminen – nämä kaikki vaikuttavat kielten tulevaisuuteen. Strategian laatiminen pakottaa niin kielen asiantuntijat kuin poliitikotkin pohtimaan tulevaa kielitilannetta. Kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, mikä on Suomen tilanne esimerkiksi vuonna 2050.

Hyviä kysymyksiä riittää: Mitä kieliä ihmiset osaavat ja käyttävät? Mitkä ovat viralliset kielet? Miten kielet muuttuvat? Mikä on suomen ja sen yleiskielen asema? 

Muuttuva kielimaisema

Kielimaisemamme kirjavoituu. Meillä puhutaan nyt jo 150:tä kieltä, kun vuonna 1999 Suomessa puhuttiin 120:tä kieltä.

Kun tarkastelee asiaa tilastojen valossa, Suomi näyttää suorastaan yksikulttuuriselta maalta. Suomen puhujia on lähes viisi miljoonaa eli yli yhdeksänkymmentä prosenttia väestöstä. Toisen kansalliskielemme ruotsin puhujia on alle 300 000, ja kolmanneksi suurin ryhmä on yli 50 000 venäjänkielistä. Näitä seuraavat viro, englanti, somali, arabia, kurdi ja kiina.

Tulevaisuudessa Suomi lienee entistäkin monikielisempi. Maassa tulee olemaan yhä enemmän myös kaksi- tai monikielisiä perheitä. Kielikirjo herättää kysymyksiä kansalaisuudesta: pitäisikö Suomen kansalaisilta edellyttää jonkin perustuslaissa mainitun kielen osaamista?

Soveltavan kielentutkimuksen tohtorin Mirja Tarnasen mukaan kansalaiseksi tuleminen on prosessi, joka tarkoittaa maahanmuuttajalle identiteetin luomista suhteessa uuteen yhteisöön ja sen käytänteisiin. Huomattava on kansalaisuuden monikerroksisuus: vaikka Suomen kansalaisuus on vahva yhteisöllisen identiteetin perusta, myös EU:n kansalaisuus ja maailmankansalaisuus ovat nykyisin osa sitä.

Nykytilanteessa on yhä ongelmallisempaa määritellä, kuka on kielellisesti perus- tai kantasuomalainen, äidinkielinen tai syntyperäinen suomenpuhuja. Esimerkiksi monikielisissä nuorisoryhmissä eri kielet elävät rinta rinnan.

Tutkimus on antanut alustavaa näyttöä siitä, että Itä-Helsingissä on syntymässä jonkinlainen monietnisen kaupunkinuorison sekakielimuoto. Tilannetta kuvastaa hyvin se, että alueen joissakin kouluissa puhutaan jo yli kahtakymmentä eri äidinkieltä. Niitä sekoitellaan vapaasti lingua franca -suomeen eli siihen suomeen, jota erikieliset ihmiset käyttävät yhteisenä viestintävälineenään. 

Muuttuvat kieliasenteet

Jääkö kotoinen kansalliskielemme ja useimpien äidinkieli suomi lopulta maanvyöryn alle kielimaiseman myllerryksessä? Monen mielestä tämä on todellinen uhkakuva.

”Jos suomen hyljeksintä jatkuu, se tarkoittaa, että äidinkieli kuohitaan tietoisesti pelkäksi rahvaan käyttökieleksi, pois pilaamasta vakavia asioita”, sivaltaa Toni Viljanmaa Aamulehdessä.

Voimakkaita kielitunteita kanavoituu myös vastauksissa erilaisiin kyselyihin: esimerkiksi Suomalaisuuden liiton gallupissa saatiin tammikuussa 2011 tulokseksi, että lähes puolet suomalaisista muuttaisi Suomen yksikieliseksi. Kysymyksenasettelu tosin oli melko johdatteleva.

Ruotsin kielen asema Suomessa herättää kuumia keskusteluja. Erityisesti taitetaan peistä niin sanotusta pakkoruotsista.

Keskustelun toinen puoli on vääntö ruotsinkielisten oikeuksista ja esimerkiksi siitä, miten turvataan se, että ruotsinkieliset saavat Suomessa julkista ja muuta palvelua omalla äidinkielellään.

Yksi merkittävä näkökulma asiaan lienee se, että valtaosa suomalaisista katsoo osaavansa englantia ruotsia paremmin. Jopa viidesosalla korkeakoulussa opiskelevista on vaikeuksia ruotsin kielen kanssa. Englannin taito on kyllä syventynyt, mutta muu kielitaito on kaventunut.

Kansallinen kyselytutkimus englannin kielen asemasta Suomessa kertoo, että yli puolet suomalaisista näkyy uskovan englannin vaikutuksen suomen kieleen olevan myönteinen, suomea rikastava. Englanti nähdään uhkana muille kielille, mutta ei suomelle.

Valtaosa suomalaisista suhtautuu myönteisesti englanninkieliseen kouluopetukseen. Nuoret vastaajat ovat yleisesti sitä mieltä, että nuorten täytyy osata englantia ja yhteiskunnassakin tulisi toimia myös englanniksi.

Suomen kielitilanteen näkökulmasta kiinnostava on myös kansallisen kyselytutkimuksen tulos. Sen mukaan englantia arvioitiin tarvittavan vuonna 2027 lähes yhtä paljon kuin suomea ja selvästi enemmän kuin ruotsia. Suomea voi vähitellen pitää maana, jossa englannilla on oikeastaan jo toisen kielen asema – ja varmasti ainakin kolmannen kotimaisen.

Suomen, ruotsin ja englannin väliset suhteet ovat kiinnostavia. Niistä keskusteltaessa ei kuitenkaan sovi unohtaa saamea, viittomakieltä ja romania. Niiden ja muiden Suomen mitassa ”pienten” kielten puhujien asema on monella tavalla heikompi kuin suomen- ja ruotsinkielisten.

Kirppukielemme kohtalo?

Kansalliskielistämme suomesta ja ruotsista on puhuttu kirppukielinä, jotka joutavatkin jyrätyiksi: rulettakoon englanti! Hurjimmissa visioissa on jopa väläytetty, että suomi putoaisi kakkoseksi englannin jälkeen. Samalla on noussut erityisesti suomenkielisiä vastavoimia, jotka kiihkeästi saarnaavat kielen ja kansan ikiaikaisesta liitosta.

Onko meillä malttia edetä koulun, työn, tieteen ja muiden elämänalueiden kielivalinnoissa yksilön perusoikeuksia korostavaan suuntaan? Avainkysymys on, miten taata kielten rauhanomainen rinnakkaiselo ja samalla jokaisen kansalaisen oikeus omaan äidinkieleen.

Valtio kielistrategioineen voi varmasti tehdä kaikenlaista. Päävastuu jää kuitenkin aktiiviselle kielitietoiselle kansalaiselle. Kielemme kohtalo on käsissämme.

Where’s the cat now? Nostetaan se pöydälle!