Lainaa vain?

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2012

Vapaussota-sanaa ei pitäisi panna lainausmerkkeihin. Sen voi tulkita niiden halveksumiseksi, jotka pitävät sodan arvokkaimpana tuloksena Suomen vapautumista vieraan vallan asevoimista.

Näin arvioitiin vastikään erään lehden yleisönosastokirjoituksessa. Vuonna 1918 käytyyn sotaan viittaaminen on oppikirjaesimerkki siitä, miten yhtä ja samaa asiaa voi tarkastella eri näkökulmista ja samalla arvottaa eri tavoin: vapaussota, luokkasota, punakapina, kansalaissota, sisällissota, veljessota, vallankumous, vuoden 1918 tapahtumat ja niin edelleen.

Yhtäkään näistä tai muista nimityksistä ei voi pitää neutraalina eikä objektiivisena. Ne kaikki perustuvat valintaan ja kaiuttelevat erilaisia arvoja, asenteita ja maailmankatsomuksiakin.

Kaikilla niillä on myös oma kielellinen historiansa ja kytköksensä aiempaan kielenkäyttöön. Tutkimuksessa puhutaan intertekstuaalisuudesta eli tekstien välisistä suhteista.

Jo antiikin filosofit olivat kiinnostuneita siitä, miten aiemmin sanottuun tulisi kulloisessakin kielenkäytössä suhtautua. On puhuttu jäljittelyn (latinan mimesis) ja näyttämisen (diegesis) suhteesta; nykytermein voisi puhua siteeraamisesta ja referoinnista.

Sitaatista ajatellaan yleisesti, että se on mahdollisimman tarkoin samanlainen kuin alkuperäinen esitys. Referaatissa taas sallitaan selvästi enemmän referoijan valintoja.

Mutta mitenkähän asia oikein on? Esimerkiksi lehtiteksteissä käytetään paljon sitaatteja ja lainausmerkkejä siteeraamista osoittamassa, mutta ainakin jokainen toimittaja tietää, että eivät siteeratut kohdatkaan välttämättä ole sanatarkasti sitä, mitä esimerkiksi haastateltava on sanonut.

Sitaateista jätettäneen useimmiten pois tyhjinä pidetyt täytesanat, empimiset, takeltelut, toistot, murteellisuudet ja niin edelleen. Ehkä myös jutun kokonaisuuden kannalta epäedullisia painotuksia?

Lainausmerkkeihin laitetut sitaatitkin siis sisältävät lainaajan valintoja, vaikka sitaatti saattaa luoda mielikuvaa lähteen uskollisesta jäljittelemisestä, tiedon välittämisestä. Referoitaessa referoijan rooli valitsijana tullee yleensä selvemmin esiin. Referoijalla on ikään kuin oikeus kertoa esimerkiksi haastateltavansa puheen tai lukemansa tekstin näkemyksistä ”omin sanoin”. 

”Omin sanoin”? Kuten tästä käy ilmi, lainausmerkeillä todella on arvottavia tehtäviä samaan tapaan kuin hymiöillä nykyään.

Tämäntapaisilla kirjoitetun kielen merkeillä voidaan ilmaista, että kirjoittaja suhtautuu sanomaansa tietyllä tavalla epäröiden, kuten minä tässä: Voivatko mitkään sanat olla omia? Onko kaikki lopultakin lainaa vain?