Käyttökuntoinen unelma

Julkaistu useissa sanomalehdissä heinäkuussa 2014

Moni vuokramökeissä lomaileva saattaa miettiä toisinaan oman loma-asunnon hankkimista. Kaikenlaisia ”kakkosasuntoja” onkin tarjolla. Tarjolla on myös toinen toistaan myyvempiä mainospuheita ja kiinnostavaa kielenkäyttöä.

Ajatellaanpa vaikka sellaista viattoman oloista adjektiivia eli laatusanaa kuin käyttökuntoinen. Mitä asuntoja markkinoivat sillä oikein ajavat takaa?

Olen nähnyt elämää ja tekstejä sen verran, että ymmärrän kyllä, että asunnonmyynti-ilmoituksia ei kannata lukea samalla tavalla kuin esimerkiksi viranomaispäätöksiä tai vaikkapa sanomalehtien uutisia. Maan tapa näyttää olevan, että myyjä saa jos nyt ei suoranaisesti valehdella niin ainakin tuunata totuutta. ”Unelmien perheasunto” on turhan usein osoittautunut homeloukuksi.

Tässä tekstilajissa eli genressä mustaa voi melko huoletta sanoa valkoiseksi. Ahtain luukkukin muuttuu ”tilaihmeeksi”, kun sitä yritetään myydä.

Tarkkana kannattaa olla myös sellaisten läpinäkymättömien sanojen kuin käyttökuntoinen kanssa. Sanaan ei törmää juuri muualla kuin asuntoilmoituksissa. Tässä muutamia esimerkkejä:

• Talo on käyttökuntoinen, mutta remonttitarvettakin on.
• Vaatimaton, mutta käyttökuntoinen.
• Rakennus on oikeastaan jopa käyttökuntoinen.
• Myytävänä käyttökuntoinen rintamamiestalo.

Asunnonmyyntikielessä on vanhastaan taajaan käytössä adjektiivi hyväkuntoinen. Joskus harvoin myyjät ovat määritelleet asunnon huonokuntoiseksi. Voisiko käyttökuntoinen olla kunnoltaan jotain hyvän ja huonon välissä?

Kiinnostavaa tässä vertailussa on myös se, että yhdyssanojen alkuosat hyvä ja huono ovat suhteellisia adjektiiveja, mutta käyttökuntoinen-sanan alkuosa käyttö ei ole laatusana. Käyttö- viittaa käyttämiseen. Asunto lienee siis siinä kunnossa, että sitä voi käyttää. Ilmeisesti se ei ole ainakaan käyttökiellossa.

Olin itse kiinnostunut eräästä rintamamiestalosta. Myynti-ilmoituksessa sanottiin, että se on käyttökuntoinen.

Kun selvittelin talon kuntoa kiinteistönvälittäjän kanssa, kävi aika pian ilmi, että mainitun ”kohteen” soveltuvuus loma-asunnoksi ja se käyttökuntoisuuskin ovat vähän niin ja näin. Tarvitaan monenlaista remonttia: huopakaton sekä puhdasvesi- ja jätevesijärjestelmien uusiminen, uuden saunan ja käymälän rakentaminen ja niin edelleen.

Käyttökuntoinen loma-asunto alkoi näyttää ja kuulostaa ”remontoijan unelmalta”. Ehkä jopa ”ikuiselta työleiriltä”. Tai ”katastrofilta”.

Toisaalta: Voihan ajatella hieman sarkastisesti niinkin, että käyttökuntoinen viittaa sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Talo on ollut joskus käyttökuntoinen. Vuosikausien uurastuksen jälkeen siitä saa taas sellaisen.

Idyllinen rantasauna?

Kirppukielen kohtalo: Mitä suomi on tulevaisuudessa?

Tämän yhdessä Harri Mantilan kanssa kirjoittamani tekstin alkuperäisversio on julkaistu Suomen Kuvalehden verkkosivuilla 5.5.2011. Julkaisen tekstin tässä uudestaan hieman lyhennettynä. Laajemmin käsittelemme näitä kysymyksiä teoksessamme Kielemme kohtalo (Gaudeamus 2011).

 

Suomi opetteli 1970-luvulla englannin alkeita televisio-ohjelmasta Hello, hello, hello: ”Where is the cat? The cat is in the moon.” Tankkasimme Neil Hardwickin opastuksella outoja sanoja ja totuttelimme suuren maailman kieleen.

Tänään totuttelemme tuon ihmekielen muassaan tuomaan maailmankuvaan. Enää ei puhuta pelkästään sanojen oppimisesta ja lainautumisesta. Nyt lainataan kielellisiä ja kulttuurisia käytänteitä sekä arvoja ja asenteita.

Suomessa tunnetaan paljon sellaisia kielenkäytön lajeja, joista äsken ei ollut tietoa: small talk, tsätti, blogi, portfolio – puhumattakaan talouselämän suosimista auditoinneista ja kvartaalikatsauksista. Kun omimme kielenkäytön tapoja muualta, alamme entistä useammin käyttää itse kieltä samaisesta suunnasta. Englanti jyrää nyt esimerkiksi suomalaisten yritysten tulostenjulkistamistilaisuuksissa.

Tutkimusmaailmassakin kohistaan. Edes suomen kielen tutkijat eivät pysty etenemään urallaan ilman kansainvälisiä – englanninkielisiä – julkaisuja. Kaikilla tieteenaloilla ei enää anneta suomenkielistä opetusta eikä kehitetä suomenkielistä sanastoa, mikä tietysti heijastuu vähitellen ihmisten arkeen.

Sopii ihmetellä, missä olemme vaikkapa kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Opetetaanko suomenkielisessä kielipesässä suomea tähän tapaan: ”Missä kissa on? Kissa on kuussa.” Oppilaina ovat tietysti englanninkieliset lapsenlapsemme.

Poliittisen strategian tarve

Opetusministeri Henna Virkkunen on ehdottanut, että seuraavan hallitusohjelman yhteydessä päätetään kansallisen kielistrategian laadinnasta. Sillä vahvistettaisiin kansalliskielten sekä saamelaisen alkuperäiskansan ja muiden perustuslaissa mainittujen ryhmien – romanien ja viittomakielisten asemaa.

Ministerin ehdotusta on helppo kannattaa, eikä vähiten siitä syystä, että juuri nyt tarvitaan kielipoliittista päättäväisyyttä ja kaukonäköisyyttä. Englannin vaikutus kieleemme ja kieltemme asemaan on kiistaton, mutta kielimaisema on muuttumassa muinkin tavoin.

Murteiden ja puhekielen julkisen käytön lisääntyminen, sosiaalisen median suosio, maapalloistuminen, kulttuurin ja yhteiskunnan monenlainen pirstaloituminen – nämä kaikki vaikuttavat kielten tulevaisuuteen. Strategian laatiminen pakottaa niin kielen asiantuntijat kuin poliitikotkin pohtimaan tulevaa kielitilannetta. Kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, mikä on Suomen tilanne esimerkiksi vuonna 2050.

Hyviä kysymyksiä riittää: Mitä kieliä ihmiset osaavat ja käyttävät? Mitkä ovat viralliset kielet? Miten kielet muuttuvat? Mikä on suomen ja sen yleiskielen asema? 

Muuttuva kielimaisema

Kielimaisemamme kirjavoituu. Meillä puhutaan nyt jo 150:tä kieltä, kun vuonna 1999 Suomessa puhuttiin 120:tä kieltä.

Kun tarkastelee asiaa tilastojen valossa, Suomi näyttää suorastaan yksikulttuuriselta maalta. Suomen puhujia on lähes viisi miljoonaa eli yli yhdeksänkymmentä prosenttia väestöstä. Toisen kansalliskielemme ruotsin puhujia on alle 300 000, ja kolmanneksi suurin ryhmä on yli 50 000 venäjänkielistä. Näitä seuraavat viro, englanti, somali, arabia, kurdi ja kiina.

Tulevaisuudessa Suomi lienee entistäkin monikielisempi. Maassa tulee olemaan yhä enemmän myös kaksi- tai monikielisiä perheitä. Kielikirjo herättää kysymyksiä kansalaisuudesta: pitäisikö Suomen kansalaisilta edellyttää jonkin perustuslaissa mainitun kielen osaamista?

Soveltavan kielentutkimuksen tohtorin Mirja Tarnasen mukaan kansalaiseksi tuleminen on prosessi, joka tarkoittaa maahanmuuttajalle identiteetin luomista suhteessa uuteen yhteisöön ja sen käytänteisiin. Huomattava on kansalaisuuden monikerroksisuus: vaikka Suomen kansalaisuus on vahva yhteisöllisen identiteetin perusta, myös EU:n kansalaisuus ja maailmankansalaisuus ovat nykyisin osa sitä.

Nykytilanteessa on yhä ongelmallisempaa määritellä, kuka on kielellisesti perus- tai kantasuomalainen, äidinkielinen tai syntyperäinen suomenpuhuja. Esimerkiksi monikielisissä nuorisoryhmissä eri kielet elävät rinta rinnan.

Tutkimus on antanut alustavaa näyttöä siitä, että Itä-Helsingissä on syntymässä jonkinlainen monietnisen kaupunkinuorison sekakielimuoto. Tilannetta kuvastaa hyvin se, että alueen joissakin kouluissa puhutaan jo yli kahtakymmentä eri äidinkieltä. Niitä sekoitellaan vapaasti lingua franca -suomeen eli siihen suomeen, jota erikieliset ihmiset käyttävät yhteisenä viestintävälineenään. 

Muuttuvat kieliasenteet

Jääkö kotoinen kansalliskielemme ja useimpien äidinkieli suomi lopulta maanvyöryn alle kielimaiseman myllerryksessä? Monen mielestä tämä on todellinen uhkakuva.

”Jos suomen hyljeksintä jatkuu, se tarkoittaa, että äidinkieli kuohitaan tietoisesti pelkäksi rahvaan käyttökieleksi, pois pilaamasta vakavia asioita”, sivaltaa Toni Viljanmaa Aamulehdessä.

Voimakkaita kielitunteita kanavoituu myös vastauksissa erilaisiin kyselyihin: esimerkiksi Suomalaisuuden liiton gallupissa saatiin tammikuussa 2011 tulokseksi, että lähes puolet suomalaisista muuttaisi Suomen yksikieliseksi. Kysymyksenasettelu tosin oli melko johdatteleva.

Ruotsin kielen asema Suomessa herättää kuumia keskusteluja. Erityisesti taitetaan peistä niin sanotusta pakkoruotsista.

Keskustelun toinen puoli on vääntö ruotsinkielisten oikeuksista ja esimerkiksi siitä, miten turvataan se, että ruotsinkieliset saavat Suomessa julkista ja muuta palvelua omalla äidinkielellään.

Yksi merkittävä näkökulma asiaan lienee se, että valtaosa suomalaisista katsoo osaavansa englantia ruotsia paremmin. Jopa viidesosalla korkeakoulussa opiskelevista on vaikeuksia ruotsin kielen kanssa. Englannin taito on kyllä syventynyt, mutta muu kielitaito on kaventunut.

Kansallinen kyselytutkimus englannin kielen asemasta Suomessa kertoo, että yli puolet suomalaisista näkyy uskovan englannin vaikutuksen suomen kieleen olevan myönteinen, suomea rikastava. Englanti nähdään uhkana muille kielille, mutta ei suomelle.

Valtaosa suomalaisista suhtautuu myönteisesti englanninkieliseen kouluopetukseen. Nuoret vastaajat ovat yleisesti sitä mieltä, että nuorten täytyy osata englantia ja yhteiskunnassakin tulisi toimia myös englanniksi.

Suomen kielitilanteen näkökulmasta kiinnostava on myös kansallisen kyselytutkimuksen tulos. Sen mukaan englantia arvioitiin tarvittavan vuonna 2027 lähes yhtä paljon kuin suomea ja selvästi enemmän kuin ruotsia. Suomea voi vähitellen pitää maana, jossa englannilla on oikeastaan jo toisen kielen asema – ja varmasti ainakin kolmannen kotimaisen.

Suomen, ruotsin ja englannin väliset suhteet ovat kiinnostavia. Niistä keskusteltaessa ei kuitenkaan sovi unohtaa saamea, viittomakieltä ja romania. Niiden ja muiden Suomen mitassa ”pienten” kielten puhujien asema on monella tavalla heikompi kuin suomen- ja ruotsinkielisten.

Kirppukielemme kohtalo?

Kansalliskielistämme suomesta ja ruotsista on puhuttu kirppukielinä, jotka joutavatkin jyrätyiksi: rulettakoon englanti! Hurjimmissa visioissa on jopa väläytetty, että suomi putoaisi kakkoseksi englannin jälkeen. Samalla on noussut erityisesti suomenkielisiä vastavoimia, jotka kiihkeästi saarnaavat kielen ja kansan ikiaikaisesta liitosta.

Onko meillä malttia edetä koulun, työn, tieteen ja muiden elämänalueiden kielivalinnoissa yksilön perusoikeuksia korostavaan suuntaan? Avainkysymys on, miten taata kielten rauhanomainen rinnakkaiselo ja samalla jokaisen kansalaisen oikeus omaan äidinkieleen.

Valtio kielistrategioineen voi varmasti tehdä kaikenlaista. Päävastuu jää kuitenkin aktiiviselle kielitietoiselle kansalaiselle. Kielemme kohtalo on käsissämme.

Where’s the cat now? Nostetaan se pöydälle!

Juoksujalassa

Julkaistu useissa sanomalehdissä heinäkuussa 2014

 

 

Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Nyt pääministeri juoksee, ui ja pyöräilee Suomen sieltä pois.

Viime päivinä on kohistu siitä, miten Alexander Stubb keskittyy sosiaalisen median viesteissään omiin urheilusaavutuksiinsa. Samaan aikaan monet maailman johtajista ottavat viesteissään kantaa kriisitilanteisiin.

Teräsmies Stubbin järjen juoksua on ihmetelty. Ovatko hänen tunteensa juoksettuneet kesähelteillä kokkareiksi? Eikö hän aisti ihmisten tuskaa ja epätoivoa?

Ehkä nyt ei tosiaankaan ole viileiden juoksutwiittien aika. Ovatko pääministerin viestit ikään kuin juosten kustuja: hätiköiden ja huolimattomasti tehtyjä, ajattelemattomia?

Suomalaiset ovat historian saatossa niittäneet mainetta hyvinä juoksijoina, ja muutenkin olemme mielellämme tuoneet esiin pienen kansamme suuria urheilusaavutuksia. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että juoksemiseen on alettu yhdistää uudella tavalla myös monia kielteisiä mielikuvia.

Tänä kesänä on ollut paljon puhetta paitsi juoksutwiiteistä myös juoksukaljoista, juoksutakseista ja juoksubensoista. Kaikissa näissä juokseminen viittaa epärehelliseen toimintaan, näpistämiseen tai varastamiseen ja rikospaikalta pakenemiseen.

Juoksukalja tarkoittaa sitä, että asiakas karkaa kaupasta oluet repussaan. Ottaa siis ritolat maksamatta.

Jo viime kesänä uutisoitiin, että Kärkölässä juoksukaljan rinnalle on tullut juoksuviina. Ostokset saattavat jäädä maksamatta siis myös Alkossa, kun asiakas juoksee kaupasta karkuun.

Juoksutaksi tarkoittaa tietenkin sitä, että matkustaja karkaa taksista maksamatta matkaansa. Juoksemisesta puhuminen on laajentunut myös tapauksiin, joissa maksamatta poistuva asiakas ei varsinaisesti juokse pois paikalta. Puhutaan esimerkiksi juoksubensasta: tankkaaja kurvaa autollaan pois huoltoasemalta maksamatta polttoainettaan.

Juoksu-alkuisten uusien yhdyssanojen syntyminen on yksi osoitus kielemme elävyydestä. Samalla on kuitenkin sanottava, että monia juoksu-alkuisia sanoja on myös vaipumassa unholaan.

1900-luvun alkupuolen kieltä kuvaava Nykysuomen sanakirja on tässäkin mielessä kiinnostavaa kesälukemista: Juoksukehys on leikkikehä. Juoksukissa on juoksuvaunu, mutta juoksukoira on kulkukoira. Juoksulauta on savupirtin ikkuna-aukon työnnettävä sulkulauta.

Kuinka moni muistaa tai tietää, että juoksuajalla tarkoitetaan eläinten kiima-aikaa? Mitä nykynuoriso ymmärtää juoksuhaudoista?

Entä puhuuko joku vielä juoksutytöistä eli asiatytöistä? Tai juoksupojista eli asiapojista eli läheteistä? 

Ajankohtaisista juoksupuheista tulee mieleen sanakirjassa mainittu juoksujalkaiset. Kyse on hyönteisistä: eräs tuhatjalkaisten lahko, monijalkaiset.

Lainaa vain?

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2012

Vapaussota-sanaa ei pitäisi panna lainausmerkkeihin. Sen voi tulkita niiden halveksumiseksi, jotka pitävät sodan arvokkaimpana tuloksena Suomen vapautumista vieraan vallan asevoimista.

Näin arvioitiin vastikään erään lehden yleisönosastokirjoituksessa. Vuonna 1918 käytyyn sotaan viittaaminen on oppikirjaesimerkki siitä, miten yhtä ja samaa asiaa voi tarkastella eri näkökulmista ja samalla arvottaa eri tavoin: vapaussota, luokkasota, punakapina, kansalaissota, sisällissota, veljessota, vallankumous, vuoden 1918 tapahtumat ja niin edelleen.

Yhtäkään näistä tai muista nimityksistä ei voi pitää neutraalina eikä objektiivisena. Ne kaikki perustuvat valintaan ja kaiuttelevat erilaisia arvoja, asenteita ja maailmankatsomuksiakin.

Kaikilla niillä on myös oma kielellinen historiansa ja kytköksensä aiempaan kielenkäyttöön. Tutkimuksessa puhutaan intertekstuaalisuudesta eli tekstien välisistä suhteista.

Jo antiikin filosofit olivat kiinnostuneita siitä, miten aiemmin sanottuun tulisi kulloisessakin kielenkäytössä suhtautua. On puhuttu jäljittelyn (latinan mimesis) ja näyttämisen (diegesis) suhteesta; nykytermein voisi puhua siteeraamisesta ja referoinnista.

Sitaatista ajatellaan yleisesti, että se on mahdollisimman tarkoin samanlainen kuin alkuperäinen esitys. Referaatissa taas sallitaan selvästi enemmän referoijan valintoja.

Mutta mitenkähän asia oikein on? Esimerkiksi lehtiteksteissä käytetään paljon sitaatteja ja lainausmerkkejä siteeraamista osoittamassa, mutta ainakin jokainen toimittaja tietää, että eivät siteeratut kohdatkaan välttämättä ole sanatarkasti sitä, mitä esimerkiksi haastateltava on sanonut.

Sitaateista jätettäneen useimmiten pois tyhjinä pidetyt täytesanat, empimiset, takeltelut, toistot, murteellisuudet ja niin edelleen. Ehkä myös jutun kokonaisuuden kannalta epäedullisia painotuksia?

Lainausmerkkeihin laitetut sitaatitkin siis sisältävät lainaajan valintoja, vaikka sitaatti saattaa luoda mielikuvaa lähteen uskollisesta jäljittelemisestä, tiedon välittämisestä. Referoitaessa referoijan rooli valitsijana tullee yleensä selvemmin esiin. Referoijalla on ikään kuin oikeus kertoa esimerkiksi haastateltavansa puheen tai lukemansa tekstin näkemyksistä ”omin sanoin”. 

”Omin sanoin”? Kuten tästä käy ilmi, lainausmerkeillä todella on arvottavia tehtäviä samaan tapaan kuin hymiöillä nykyään.

Tämäntapaisilla kirjoitetun kielen merkeillä voidaan ilmaista, että kirjoittaja suhtautuu sanomaansa tietyllä tavalla epäröiden, kuten minä tässä: Voivatko mitkään sanat olla omia? Onko kaikki lopultakin lainaa vain?

Yhteistoimintaneuvottelut ja muita kielen valheita

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2011

”Sovitaan nyt niin, että et enää koskaan pure isiä!”

”Joo, en.”

Tällaisia sopimusneuvotteluja käydään monissa lapsiperheissä päivittäin. Eikä vain lapsiperheissä, vaan muuallakin: kouluissa, työpaikoilla, kaveriporukoissa. Elämme toden totta sopimusyhteiskunnassa!

Sanakirja väittää, että sopimus tarkoittaa kahden tai useamman henkilön tai yhteisön keskenään tekemää päätöstä, joka sitoo osapuolia. Sopiminen on yksimielisyyteen pääsemistä, ja yksimielisyyteen pyritään tavallisimmin keskustelemalla. Joskus sopiminen on myös sovun palauttamista esimerkiksi kiistan tai riidan jälkeen.

Siperia ja elämäkin ovat opettaneet, että sanakirja kertoo vain yhden puolen asian todellisesta tolasta. Joskus tuntuu, että sopiminen on suorastaan tyypillisesti sanelemista: joku on päättänyt asian omalla tavallaan ja esittää tämän päätöksensä muille ikään kuin yhteisenä sopimuksena. Tällaisissa tapauksissa toinen osapuoli ei kuitenkaan pääse neuvottelemaan asian sisällöstä; on vain hyväksyttämä tämä saneltu ”sopimus”.

Jonkinlaisesta sopimisesta lienee kyse myös niissä operaatioissa, joita kutsutaan yhteistoimintaneuvotteluiksi eli YT-neuvotteluiksi. Tällaisiin neuvotteluihin törmää nyt jatkuvasti, joten kyse lienee myös kielellisestä muoti-ilmiöstä. Google-haku ”YT-neuvottelut” tuottaa osumia sadointuhansin.

Valitettavan usein sanan tapaa uutisissa, joiden totuudellisuuteen on lupa uskoa: Itella aloittaa yt-neuvottelut. YT-neuvottelut käyntiin Myllykoskella. Vaasan käynnistää yt-neuvottelut Kotkassa.

Yhteistoimintaneuvottelu on sanana täynnä positiivista energiaa. Neuvottelu, toiminta, yhteinen! Ihmisten välistä tasavertaista vuorovaikutusta, dynaamista yhdessä tekemistä.

Mutta yksi plus yksi plus yksi ei tässä tapauksessa olekaan kolme. Yhteistoimintaneuvottelut näyttäytyy teksteissä suorastaan pelottavana sanana, markkinavoimien apurina. Se viittaa työpaikkojen menetyksiin, irtisanomisiin, toimintojen lakkauttamiseen. Se soittelee laman, pulan, taantuman, lamaantuman säveliä.

Kieli on täynnä valheita. Valehtelemme jatkuvasti. Voileivällä ei ole voita, vaan kevytlevitettä; kahveilla käytäessä juodaan teetä; ruokatunti kestää tuskin puolta tuntia; aurinko ei nouse, siltä vain näyttää.

Valehtelemme jatkuvasti, ja tämäkin on tavallaan valhe. Miten voimme valehdella, jos emme tiedä, miten puhua totta?

Kun pieni isänpurija kysyy, onko jumala olemassa, vastaan, että varmaankin on, jos niin uskot ja puet uskosi sanoiksi. En siis ota totuuteen kantaa.

Tämänkin kielemme tekee mahdolliseksi: mahdollisuuden loputtomaan neuvonpitoon asioiden perimmäisestä olemuksesta. Kielipelin politiikan.

Ilmaisimmat ilot

Julkaistu useissa sanomalehdissä toukokuussa 2003

Sisäinen kielipoliisini valpastui, kun olin aikani tuijotellut mainoksia, joissa muuan matkapuhelinoperaattori kehui tekstiviestejään ilmaisimmiksi. Miten niin ilmaisimpia? Ilmaisella tarkoitetaan absoluuttisen maksutonta. Niinpä ei olekaan järin mielekästä puhua komparatiivissa ilmaisemmasta, saati superlatiivissa ilmaisimmasta.

Toisaalta jos jokin on ilmaisin, voiko olla muitakin ilmaisimpia? Myös monikkomuoto siis sapettaa, vaikka tiedänkin saivartelevani: puhutaanhan yleisesti esimerkiksi toimivimmista ratkaisuista ja suurimmista ongelmista.

Mistä kismitykseni kumpuaa? Minulle on opetettu, että kielenkäyttöä säätelevät luonnollisiksi kutsutut normit. Ei ole suomen normijärjestelmän mukaista sanoa ”vanhus menehtyivät vaikea keuhko kuumeeseen”.

Lisäksi kielenkäyttöä ohjaavat sellaiset kielenhuollon normit, jotka ovat tekemällä tehtyjä. Tällaisia ovat esimerkiksi suositukset kirjoittaa puuta heinää erilleen ja Internet isolla. [Nykysuosituksen mukaan internet voidaan kirjoittaa myös pienellä.]

Sääntöihin sosiaalistutaan myös siten, että sisäistetään perustavimmat kielikäsitykset ja aletaan pitää niitä luonnollisina. Harvoin epäillään esimerkiksi sitä, että sanat voi jakaa tehtävien mukaisesti luokkiin: tekemisiä, olioita, laatuja ynnä muita sellaisia ilmaiseviin.

Nämä luonnollisiksi luulotellut luokat puolestaan voi jakaa alaluokkiin, adjektiivit vaikkapa sen perusteella, voiko niillä vertailla. Suhteellisilla voi (tyhmä, tyhmempi, tyhmin), absoluuttisilla huonommin (sallalainen, ”sallalaisempi”, ”sallalaisin”).

Mutta luonnollisimmiltakaan tuntuvat luokittelut eivät ole korkeimman kielipoliisin sanaa. Ne voi ohittaa ja niitä voi kiertää, jopa rikkoa. Kieli on mahdollista käsittää rajoittamattomana valinnanvarana.

Myös ilmaisimmat tekstiviestit ovat arvioitavissa muistakin kuin norminäkökulmista. Jos hyväksytään ajatus, jonka mukaan kieli on jatkuvaa sopimuksilla leikittelyä ja iloista peliä, ilmaisimmissa tekstiviesteissä ei ole mitään moitittavaa, päinvastoin.
 
Ilmaisimpien tekstiviestien keksijähän on välkyistä välkyin! Hän tuntee normit ja rikkoo niitä harkitusti.

Tässä todellisuudessa, mainostamisen maailmassa, normien uhmaaminen on paitsi mahdollista myös yleisesti hyväksyttyä. Normittomuus on trendikkäin normi.

Normeja rikkovalla sanailottelulla pyritään saamaan kuluttajan huomio ja myymään tuotetta. Niin sanotun totuuden kanssa mainoksilla ei välttämättä ole kovinkaan paljon tekemistä: valhe, emävalhe, mainos? Oikeastaan mainosteksteissä luodaan kielellisin ja muin valinnoin uusia totuuksia. Ilmaisimpien tekstiviestien todellisuus on olemassa, jos siihen haluaa uskoa. Asuuhan Joulupukkikin Korvatunturilla.

Mutta totta on sekin, että ilmaisimmatkin viestit voivat tulla kalliiksi. Ilmaisia tekstiviestiliittymiä mainostanut yritys uhkasi sulkea liittymän niiltä asiakkailtaan, jotka olivat käyttäneet palvelua ”liikaa”.

Liittymää oli mainostettu muun muassa lauseella ”tekstaile itsesi puuduksiin”. Puuduksiin taidettiinkin tekstailla ilmaisten ilojen tarjoaja.

Erosiko Korhonen, kaapattiinko suomalaiset?

Julkaistu useissa sanomalehdissä kesäkuussa 2007

 

Erkki Korhonen erosi tehtävästään. Suomalaisia liikemiehiä kaapattiin Arabiemiraateissa.

Istahdan kannon nokkaan. Kääräisisin sätkän, jos pössyttelisin. Iskee havukka-ahonajattelijamainen olo, puskee punaisia ja sinisiä ajatuksia.

Vai erosi? Vai kaapattiin?

Konsta Pylkkänen arvelee, että viisausopin lajeja on monenlaisia: kaukoviisautta, käytännön viisautta ja jälkiviisautta. Sitten on vielä tämä teoreetinen viisaus, jota on sanomalehissä ja vaikka missä.

En ole varma, mitä viisauden lajia ooppera- ja kaappausuutiset ovat. Asia ei selviä, vaikka istuisin kannon nokassa kuinka pitkään puolia ja toisiakin aanaillen. Selväksi tulee, että siihen, mitä ihminen sanoo tai kirjoittaa, ei lopultakaan ole luottamista.

Onko niin, että kielellä ei voi ilmaista totuutta? Jokaisessa kielellisessä tuotoksessa on läsnä kielenkäyttäjä ja hänen valitsemansa näkökulma.

Tätäköhän filosofi Wittgenstein tarkoitti, kun hän ehdotti, että siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava? Onko vaiettava kaikesta, jos halajaa totuutta?

Kun ihminen kertoo toiselle, että joku erosi työstään, me epäilevät tuomaat alamme kysellä: Erosiko todella omasta tahdostaan vai erotettiinko? Saattoi jättää eroanomuksen, mutta annettiinko muuta vaihtoehtoa?

Lehtijutut ovat omiaan vahvistamaan tulkintaa, jonka mukaan eroaminen tarkoittaa tässä erottamista. Oopperan uusi hallitus kuulemma jatkaa työilmapiirin selvittelyä eikä eron ehdoista anneta tietoja julkisuuteen.

Muutama päivä Korhosen eroilmoituksen jälkeen uutisoitiin, että Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Eeva Kuuskoski sai potkut. MLL tiedotti asiasta huomattavasti maltillisemmin: liiton mukaan pääsihteeri vaihtuu ja Kuuskosken työsuhde loppuu. Liitossa ei haluttu puhua edes erottamisesta.

Kun siis ilmaisemme asioita kielellisesti, valitsemme. Yhdestä ja samasta asiasta voi puhua monenlaisin sanoin. Tekemämme valinnat kertovat aina myös siitä, mitä mieltä olemme kulloisestakin seikasta, miten arvotamme sitä. Valinnat kertovat ehkä myös siitä, haluammeko kaivella asian syntyjä syviä.

Jatkan pohdintojani kannon nokassa. Minua elähdyttää tämä kaappaustapaus. Kävi niin, että kalastamassa olleet suomalaiset liikemiehet ylittivät veneellään Iranin aluevesirajan. Viranomaiset pidättivät luvattomat rajanylittäjät.

Mutta millaisin kielellisin valinnoin tämä asia aluksi uutisoitiin suomalaisille? Sellaisin, joilla juttu saatiin myydyksi suurelle yleisölle: Iran kaappasi suomalaiset.

Sanakirjojen mukaan kaappaaminen on sieppaamista tai ottamista väkisin haltuun. Miltä kuulostaisi, jos hehkutettaisiin, että Suomi kaappasi venäläismiehen itärajalla?

------

Luku Kriittisyyden rajoilla kirjastani Kielen voima (Gaudeamus, 2007) tässä kuvina.