Kapuloita työttömän rattaisiin

Kirjoitus on julkaistu useissa sanomalehdissä joulukuussa 2017

Hallitus heittää kapuloita työttömän rattaisiin. Tällainen ajatus tulee mieleen, kun lukee hallituksen esitystä, josta on puhuttu julkisuudessa ”aktiivimallina”. Tekstin koko nimi on ”Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi työttömyysturvalain ja eräiden muiden lakien muuttamisesta”.

Esityksen kirjoittaja on mitä ilmeisimmin suorittanut ylimmän mahdollisen korkeakoulututkinnon – kapulakielestä. Mieleen tulee ”Työtön ja kieliopillinen metafora” -kielikolumnini marraskuulta 2004.

Tuolloin Matti Vanhasen hallitus aktivoi (toisten mielestä pakotti) työttömiä erilaisiin työnhakukoulutuksiin kielellä, joka ei välttämättä avautunut muille kuin asiaan vihkiytyneille byrokraateille. Ehdotinkin kolumnissani harkittavaksi kursseja, joilla avattaisiin sellaisia ilmaussolmuja kuin rakenteellisen työttömyyden alentaminen, pitkäaikaistyöttömille laadittava yksilöllinen aktiiviohjelma ja pitkäkestoisten palveluprosessien toteuttaminen.

Näyttää siltä, että byrokraattinen kapulakieli on aina vaan voimissaan. Purettavaa riittää Juha Sipilän hallituksen aktiivimallipaperissakin.

Tekstiä voidaan pitää erityisen ansiokkaana pitkien määriteketjujen osalta (kyllä, kapulakieli tarttuu kuin tauti). Kirjoittaja tuntuu suorastaan rakastava tämäntapaisia sanaketjuja: ”jos henkilö ei ole 65 edeltävän työttömyysetuuden maksupäivän aikana osoittanut aktiivisuutta olemalla työssä yhteen työssäoloehtoa kerryttävään kalenteriviikkoon vaadittavaa työaikaa tai ansainnut yritystoiminnasta vastaavaa tuloa taikka ollut viittä päivää työllistymistä edistävässä palvelussa mainitun 65 päivän aikana”.

Lausekkeet ovat kauttaaltaan mittavia: ”yksi yhteinen esitys työllisyyden lisäämiseksi ja työttömyyden keston lyhentämiseksi”, ”tarkemmin säädetyillä edellytyksillä työaikajärjestelyiltään epätavallisilla aloilla”, ”vähintään puolet kyseessä olevan opetusalan päätoimisen tuntiopettajan alimmasta viikoittaisesta työtuntimäärästä”, ”työsuhteessa olevan kotonaan ulkopuoliselle työnantajalle työtä tekevän henkilön kohdalla”.

Hengästyttävän pitkissä lausekkeissa luikertelee lukuisia lapamatosanoja. Tutuiksi tulevat muun muassa sellaiset oliot kuin työssäoloehto, osasairauspäiväraha, työllistymissuunnitelma, työttömyyspäiväraha, kannustinvaikutus, toteuttamisvaihtoehto ja aktiivisuusedellytys.

Vaatii aikamoista aktiivisuutta kahlata teksti läpi ja ymmärtää se. Sen äärellä saattaa jopa turhautua ja passivoitua.

Pitkistä sanoista ja lausekkeista syntyy pitkiä lauseita. Pitkistä lauseista syntyy pitkiä virkkeitä. Pitkistä virkkeistä syntyy pitkiä kappaleita ja pitkä teksti. Eikä vain pitkä, vaan myös pitkästyttävä.

Naispuhemies

Kirjoitus on julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2017

Nykyinen naispuhemies Maria Lohela ei kannata puhemies-nimikkeen korvaamista puheenjohtaja-nimikkeellä. Samalla linjalla on Riitta Uosukainen, kautta aikain ensimmäinen naispuhemies.

Helsingin Sanomissa (18.9.2017) haastatellun Uosukaisen mielestä eduskunnan puhemiehen titteli on vakiintunut termi eikä sukupuolikysymys. ”Se on komea nimike, ja mielestäni minä sen kunnialla kannoin.”

Kiinnostavaa on, että myöskään eduskunnan naisverkoston puheenjohtaja Hanna Sarkkinen ei näe tarvetta termin muuttamiseen. ”Jos näin perinteikäs erikoistermi muutettaisiin eduskunnan puheenjohtajaksi, se saattaisi vähentää tittelin erityislaatuisuutta”, arvioi Sarkkinen samassa Helsingin Sanomien jutussa.

Aamulehden linjauksesta käynnistynyt keskustelu sukupuolineutraalista kielenkäytöstä alkoi pian pyöriä tämän yhden nimikkeen ympärillä. Aamulehti ilmoitti käyttävänsä jatkossa eduskunnan puhemiehen asemesta ilmausta eduskunnan puheenjohtaja. Perustelut olivat nämä: ”Se kuvastaa hyvin myös työn luonnetta. Arvotehtävän saanut johtaa eduskunnassa puhetta, ei niinkään puhu toisten puolesta.”

Linjauksen vastustajien perustelut olivat yksioikoiset: Puhemies mainitaan perustuslaissa. Puheenjohtaja ei ole tarpeeksi arvokas titteli eikä anna tehtävästä oikeaa kuvaa. Puhemies kantaa mukanaan perinteitä, eikä sitä sen takia ole soveliasta muuttaa.

                      Linjauksen kannattajien mielestä lakeja voidaan muuttaa. Puhemies mainitaan kolmessa säädöksessä, joten teknisesti muutos olisi helppo. Tehtävien kuvaukseen ei tarvitsisi puuttua: eduskunnan puheenjohtajalla olisi samat tehtävät kuin eduskunnan puhemiehellä ennen.

                      Puheenjohtajilla on eri organisaatioissa ja yhdistyksissä laaja kirjo tehtäviä. Osa näistä määritellään myös säädösteksteissä. Tässä mielessä puheenjohtaja olisi käypä nimitys myös eduskunnan johtohenkilölle.

                      Yleiskielessä puhemies määritellään jo nyt puheenjohtaja-sanan avulla. Kielitoimiston sanakirjan mukaan puhemies on ”parlamentin puheenjohtaja”.

                      Puhemiehellä on pitkä historia, ja valtaosa tehtävän hoitajista on ollut miehiä. Vuoteen 1994 eli Riitta Uosukaisen aikaan saakka ensimmäinen puhemies oli aina mies. Ensimmäiseksi varapuhemieheksi valittiin nainen eli Pirkko Työläjärvi ”jo” 1983. Näyttää siltä, että puhemiehestä puhuminen ei ole edistänyt sellaista ajatusta, että tehtävää voisi ilman muuta hoitaa myös naispuolinen ihminen.

                      Tässä onkin puheenjohtajaa kannattavien ehkä vahvin pointti: Kieli on tekoja tasa-arvon puolesta tai sitä vastaan. Kuka siitä kärsisi, jos sukupuolittava puhemies vaihdetaan puheenjohtajaan?

                      Jos jollekulle tulee pakottava tarve sukupuolittaa, voihan hän aina käyttää sanoissaan nais- tai mies-alkuja. Nythän Hesarikin joutuu puhumaan paradoksaalisesti naispuhemiehestä.

Höpöpipo

Kirjoitus on julkaistu useissa sanomalehdissä marraskuussa 2016

”Tämä on ihan höpöhöpöhommaa.” Näin kuittaisi pääministeri Juha Sipilä opposition moitteet vääristä toimenpiteistä Terrafame-asiassa. Iltalehden mukaan vihreiden Ville Niinistö oli syyttänyt hallitusta muun muassa tietoisesta harhaanjohtamisesta.

                      Sipilän kaivosvierailu Sotkamossa hatutti monia, ei vähiten sen takia, että Sipilä esiintyi haastatteluissa yrityksen haalari päällään ja Terrafame-pipo päässään. Monen mielestä pukeutumisen viesti oli selvä: pääministeri mainostaa yritystä ja puolustaa samalla hallituksen tekemiä rahoituspäätöksiä.

                      Pukumiehestä pipomieheksi. Onko siinä nyt mitään kummallista? Haalari, pipo ja kypärä – insinöörin vanhat vaatteet?                

                      Väline on viesti, hoettiin joskus. Nyt voisi sanoa, että ihminenkin on teksti: kaikki ihmisessä tuottaa ja välittää merkityksiä.

Vanhastaan on puhuttu kehon kielestä. Jo pelkkä pään asento saattaa paljastaa, mitä mieltä ihminen on asioista.

Nykyään kiinnitetään enenevässä määrin huomiota siihen, mitä vaatteet kertovat. Enkä tässä tarkoita älyvaatetta, jonka eri osat viestivät keskenään radioaalloilla. Sellaisiakin on!

Tarkoitan yleisemmin sitä, mitä vaatteet kertovat kantajastaan. Erään pukeutumisoppeja ja -palveluja tarjoavan yrityksen verkkosivuilla verrataan vaatetta puhuttuun kieleen: ”vaate kommunikoi ympäristönsä kanssa”, ja ”tapamme pukeutua kertoo elämäntyylistämme, asenteistamme ja arvoistamme jo ennen kuin olemme sanoneet sanaakaan itsestämme”.

Politiikassa pukuleikit ja päähineidenkin viestinnällinen merkitys on ymmärretty aina. 1700-luvun Ruotsissa vallasta taistelivat hatut ja myssyt. Kyllä, ”hatut” saivat nimensä käyttämästään päähineestä; ”myssyt” viittasi torkkuviin poliitikkoihin ja yömyssyihin.

Suomen eduskunnassakin on aika ajoin kiinnitetty huomiota edustajien pukeutumiseen, erityisesti epäasiallisena pidettyyn. Esimerkiksi 1960-luvun lopulla taitettiin peistä edustaja Sylvi Saimon housupuvusta ja 1983 kohistiin Ville Komsin kumisaappaista.

Vuosituhannen vaihteessa puhuttivat Rosa Meriläisen, Merikukka Forsiuksen ja Satu Taiveahon minihameet eli ”roiskeläpät”. Kesällä 1997 puhemiesneuvosto antoi Klaus Bremerille huomautuksen shortsien käytöstä.

Aikoinaan pulistiin paljonkin Esko-Juhani Tennilän ja Jörn Donnerin solmiottomuudesta sekä Pertti Virtasen baskerista. Lokakuussa 2015 puhemies Maria Lohela toivoi, että naiskansanedustajat peittävät paljaat olkapäänsä.

Välillä tuntuu siltä, että niin poliitikolla kuin äänestäjälläkin pipo kiristää näissä pukeutumisasioissa. Useimmilla julkisuuden henkilöillä sentään on yleensä yllään vaatteet, vaikkei aatteita oikein olisikaan.