Julkaistui useissa sanomalehdissä kesäkuussa 2013
Maailmaa on pari vuotta kiertänyt uutinen meksikolaisesta ayapanecon kielestä. Sitä puhuu enää kaksi ihmistä, Manuel Segovia ja Isidro Velazquez, kumpikin Ayapan kylässä. Tai ainakin puhui vuonna 2011, jolloin The Guardian -lehden uutinen aloitti kiertokulkunsa verkkomaailmassa.
Kielen kuolema ei välttämättä ole globaalisti ajatellen kovin merkittävä uutinen: eräiden arvioiden mukaan maailmassa kuolee kieli joka toinen viikko. Erityisen merkityksellinen tästä uutisesta on tullut siksi, että ayapanecon kielen käyttäjät eivät suostu puhumaan toisilleen.
Tutkijat ovat haastatelleet Manuelia ja Isidroa erikseen, ja haastattelujen perusteella on syntynyt hyvä käsitys kielen sanastosta ja kieliopistakin. Tutkijoilla ei sen sijaan ole juurikaan käsitystä siitä, miten tuota kieltä käyttävät oikein kommunikoivat keskenään. Millaista on vuorovaikutus ayapanecoksi?
Kirjoitin äskettäin tästä tragikoomisesta tilanteesta pienen jutun työpaikkani blogiin. Huvittelin kuvittelemalla, voisiko suomelle käydä samalla tavalla kuin ayapanecolle.
Maalailin kuvaa tulevaisuudesta, jossa globaali talous- ja tehokkuusajattelu vyöryy pienten ja keskisuurten kielten ja kansojen yli. Maailma järjestyy uudelle mallille, jossa ei ole sijaa suomen kaltaisille kyökkikielille eikä niiden puhujille. Äidinkieliset suomen puhujat menevät vähin erin ja äänin manalle. Suomeksi ei julkaista mitään, kieltä ei käytetä yhteiskuntaelämän millään osa-alueella. Ei synny enää uusia suomen kielen taitajia.
Suomi on maailman mitassa iso kieli. Mikä tärkeintä, meillä on vakiintunut kirjakieli, ja yhteiskunta toimii paljolti sen varassa. Äkkikuolemaa ei ole näköpiirissä.
Toisaalta on myönnettävä, että uutinen kahdesta tuppisuisesta ayapanecon taitajasta toi aika pian mieleen suomalaisen keskustelukulttuurin. Emme kai vaikene itseämme hengiltä?
Kun katsotaan tarpeeksi kauas tulevaisuuteen, voi käydä niin, että pahimmat suomea koskevat pelkomme toteutuvat ja kaikki suomen kielestä muistuttava vähitellen pyyhkiytyy maailmasta pois. Ehkäpä suuri luuta kerran lakaisee suomenkin historian kihveliin?
Ei silti vaivuta epätoivoon. Kielen elämä ja kuolema on kiinni kielen käyttäjistä sekä siitä, antaako yhteiskunta arvoa ja mahdollisuuksia kielilleen. Merkitystä on eittämättä myös sillä, millaisia kieliasenteita kansalaisilla on. Jos vallitseva asenne on kielellistä toiseutta tai erilaisuutta arvostava tai ainakin suvaitseva, pienilläkin kielellä lienee elintilaa.
Kieliä kuolee, mutta on myös kieliä, jotka sinnittelevät. Esimerkiksi uutiset inarinsaamen ja liivin kielen kuolinkouristuksista ovat olleet ennenaikaisia.
