Maan ja taivaan laki

Julkaistu useissa sanomalehdissä joulukuussa 2000

 

Sain alkuvuodesta postia eduskunnalta ja evankelis-luterilaiselta kirkolta. Toisessa kirjekuoressa oli Suomen perustuslaki, toisessa kristinoppi eli Katekismus.

Näitä monien erityisen arvokkaina pitämiä tekstejä voi tarkastella kielentutkijan silmin kuin mitä tahansa tekstejä, analyyttisesti eritellen. Ehkä suurin virallisuus ja ylimääräinen pyhyys on karissut teksteistä muutenkin: tästä kielii jo se, että niitä kanniskellaan koteihin tavallisemman postin mukana.

Saatteissa tekstejä kuvaillaan näin: Perustuslaki on ”kaiken lainsäädännön ja julkisen vallan käytön kulmakivi”. Katekismuksen ”syvin tehtävä on ohjata meitä elämään uskossa Jumalaan ja rakkaudessa toinen toiseemme”.

Molemmissa teksteissä tuotetaan kielellisin valinnoin merkityksiä, jotka ohjaavat ihmisten ajattelua ja käyttäytymistä, vaikuttavat jokapäiväiseen vilskeeseen ja vilinään. Siinä missä perustuslaissa kuvaillaan ihmisen perusoikeuksia, Katekismuksessa meitä velvoitetaan käskien. Laki on yksilön näkökulmasta oikeuksia antava, Katekismus elämää rajoittava.

Perustuslaissa luetellaan pitkälti toistakymmentä perusoikeutta. Niitä ovat muun muassa oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin sekä sananvapaus.

Perusoikeuspykälät rakentuvat yleensä siten, että ensin ilmaistaan väitelauseessa jokin ihmisen oikeus. Seuraavissa kappaleissa kerrotaan, mihin tämä velvoittaa julkista valtaa: mitä julkinen valta saa ja ei saa tehdä tai mitä sen on tehtävä.

Niinpä ensin sanotaan esimerkiksi, että ”jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla”. Tämän jälkeen täsmennetään, että ”julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta” ja että ”ketään ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä”. Tässä kohtaa perustuslain ylevin sanankääntein tuotettu todellisuus ei välttämättä kohtaa kadun arkea eikä huolien huokauksia.

Perustuslaki on maallisten lakien laki. Katekismuksen aloittava Kymmenen käskyä puolestaan ”ilmaisee elämän peruslain: mitä meidän tulee tehdä ja mitä jättää tekemättä”.

Käskyissä ei juuri puhuta yksilön oikeuksista eikä julkisen vallan velvollisuuksista. Sen sijaan niissä käsketään suoraan lukijaa: pyhitä lepopäivä, älä tapa, älä varasta.

Uudessa Katekismuksessa sekä itse käskyt että varsinkin niiden selitykset ovat huomattavan erilaisia verrattuna siihen tekstiin, jota minä paukutin päähäni Tuohikylän koulussa 70-luvun alussa. Ennen ei esimerkiksi saanut tehdä huorin; nyt ei saa tehdä aviorikosta. Siinä missä Lutherin Vähä katekismuksen suomennoksessa selitykset aloitetaan jyrkillä sanoilla ”meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa”, uudessa Katekismuksessa kuvataan melkeinpä uutismaisesti, mistä kulloinkin on kyse: ”Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi”.

Perustuslain tapaan Katekismuksessa kerrotaan asioita ikään kuin luonnollisina totuuksina. Käskyjen selityksiä on kirkolliskokouksen päätöksellä tuotu kohti maallista lakia: maan ja taivaan laki ovat lähestyneet toisiaan. Toisaalta perustuslaki muistuttaa rakenteeltaan käskyjä. Molemmissa alun kiteytystä seuraa selitystä eli ”mitä se on” -osa.

Katekismus poikkeaa yhä maallisesta laista monessa, selvimmin meitittelyssään. Kun perustuslaissa puhutaan ”ihmisistä”, ”kansalaisista” ja ”jokaisesta”, käskyissä toistuu ”me”: meidän on tehtävä sitä ja meidän ajateltava tätä.

Sekä perustuslaki että Katekimus tipahtivat postiluukustani tavallisen näköisissä kirjekuorissa ja olivat vaarassa hukkua papereiden virtaan. Pelastin nämä perustavat tekstit pitsamainosten ja ilmaisjakelulehtien pyörteistä, kätkin vastaisen varalle, talletin tulevia tutkisteluja varten. Jotkut tekstit ovat yhä sellaisia, ihanteineen pysyvämpiä.

Viimein on rahtunen rauhaa huoahtaa. Yksi pysähtyy maan, toinen taivaan lakien ääreellä. Kolmas unohtaa hetkeksi kielen ja tekstien lait.

Kelvolliseksi verovelvolliseksi

Julkaistu useissa sanomalehdissä helmikuussa 2004

”Verovelvollisuus määritellään Suomen tuloverotuksessa joko yleiseksi tai rajoitetuksi. Yleisesti verovelvollisia ovat Suomessa asuvat henkilöt, kotimaiset yhteisöt, yhteisetuudet ja kuolinpesät.”

Verovelvollisuus on yksi niistä yli 140 asiasanasta, jotka luetellaan verohallinnon verkkosivuilla (www.vero.fi). Asiasanoja selittämällä hallinnoijat auttavat alamaisiaan, verovelvollisia.

Näissäkin veroteksteissä näkyy kielenkäyttötapa, johon tutkijat ovat viitanneet suhdetoimintapuheena. Hallinnoijat lähestyvät kansalaisia entistä sujuvammin sanankääntein, mainostajien tapaan. Harmaiden aanelosten lisäksi käytössä on värikkäitä esitteitä ja mainoksia, uhkailun ja ukaasien lisäksi suostuttelua ja suopeutta.

Verohallinto pyrkii monin tavoin eroon ”verot kansalaisten verta juo” -imagostaan. Imagonkohotuksen avainsana on palvelu.

Verkkosivujen mukaan verohallinnolla on asiakaspalvelua varten noin 130 verotoimistoa tai muuta palvelupistettä ja valtakunnalliset palvelunumerot. Verosanojen selittäminen on luonteva osa uutta palvelukulttuuria.

Mutta selittämisen tarve kertoo muustakin kuin verokarhun nalleentumisesta. Verohallinnossa on huomattu, että verosanasto ei ehkä ole kaikkien hallussa.

Miten saada kohtaamaan asiantuntijoiden eli verottajien ja asianosaisten eli verovelvollisten merkitysmaailmat? Katsotaanpa paria esimerkkiä.

Asiasanoissa ei ole palkkaa; verottaja puhuu ansiotuloista. Niitä ovat palkan lisäksi muun maussa eläke ja ”tällaisen tulon sijaan saatu etuus tai korvaus”. Verottaja siis haluaa ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, mutta verotettavaa kiinnostaa lähinnä se, mikä koskee häntä.

Verottaja puhuu myös kiinteistöhallintapalvelujen arvonlisäverosta. Kuka palvelee ja ketä, kysyy verovelvollinen.

Verottaja selittää, että verolla tarkoitetaan ”kiinteistön käyttöön liittyvien palveluiden” arvonlisäverotusta. Kiinteistön haltija siis ostaa esimerkiksi talonmiespalveluita yrittäjältä. Palveluiden hintaan sisältyy arvonlisävero, jonka ostaja voi vähentää verotuksessa, jos itse on ”arvonlisäverollisen toiminnan harjoittaja”.

Verottaja täsmentää vielä, että kiinteistöhallintapalvelut ”kuuluvat arvonlisäverotuksen piiriin” myös silloin, kun työt on tehnyt kiinteistön haltija itse. ”Näissä tilanteissa arvonlisäverotuksen kohteena on kiinteistöhallintapalvelujen oma käyttö.”

Tarkoittaako tämä sitä, että voin olla samalla sekä palvelija että palveltava? Asioista perille pyrkivä verovelvollinen uppoaa selitysten, lisäysten ja täsmennysten suohon.

Asiasanoista onkin linkkejä useisiin Verohallituksen julkaisemiin ohjeisiin ja tiedotteisiin. Yhdestä selitystekstistä avautuu toinen, toisesta kolmas. Yksi selvitys poikii lisää selvitettävää.

Palvelualtista verottajaa ei voi syyttää ainakaan tietojen pimittämisestä. Mutta miten löytää ja ymmärtää informaatiotulvasta itselle olennainen? Miten tulla kelvolliseksi verovelvolliseksi?

Entä kuka jaksaa tarkistaa verotuksensa sitten, kun kaikki verovelvolliset saavat veroehdotuksen? Kun veemäiseksi väitetystä verosanastosta ei tarvitse enää välittää tuon taivaallista?

Joko teidän taaperollenne on hankittu kehonkoostumusmittari?

Julkaistu useissa sanomalehdissä elokuussa 2010

Luen viimeisen lomapäivän ratoksi X-ryhmän (nimi muutettu) ″asiakasomistajan omaa lehteä″. Jospa vaikka löytyisi koulunsa aloittavalle pojallemme sopiva reppu.

 
″Omassa lehdessäni″ onkin useita juttuja, jotka liittyvät koulujen alkuun, ja vielä enemmän lehteen on pantu aiheeseen liittyviä mainoksia. Aina en tosin osaa sanoa, kummasta kulloinkin on kyse.

 
Käsitellyiksi tulevat niin syysvaatteet kuin välipalapatukatkin, niin musiikkileikkikoulut kuin pleikkapelitkin. Koululaiset ovat tekstien perustella vauhdikkaita ja muodikkaita, ja koululaisen elämä on reipasta ja iloista, kuluttavaakin, sanan monissa merkityksissä.

 
Kuluttavaa elämää viettävä lapsi tarvitsee tietysti hemmottelua. Eräässä mainoksessa tarjotaan nelivuotiaille ja sitä vanhemmille ″pienten käsien tai varpaiden sipsutteluhoitoa″. Hotellin kylpylässä, eikä maksa paljon!

 

Kynäsettien, sähköhammasharjojen ja pelikonsoleiden lisäksi jokainen piltti tarvitsee tietysti – kehonkoostumusmittarin. Kehonkoostumismittarin avulla voidaan mitata ″kehon rasvapitoisuus, luustolihasprosentti, painoindeksi ja lepoaineenvaihdunta″, ja kaikki tämä ″jo kuusivuotiaalta″. Kyseessä on tietysti ″kliinisesti validoitu perhemalli″.

 
Valitettavasti ″sisäelinten ympärille kertynyt rasva ja sen luokitus sekä luustolihasprosentti″ voidaan määritellä vasta 18-vuotiaalta. Ja valitettavasti laite toimii vain alle 150-kiloisten ihmisten kehonkoostumusmittauksissa.

 
Painon vahtiminen, vartioiminen ja hallitseminen, yleisemmin terveys, taitaa olla nykyisin tuottoisaa bisnestä. ″Omassa lehdessänikin″ mainostetaan jos jonkinlaisia ″liikunnallisia kursseja″: äijäjoogan alkeita, hathajoogaa painonhallinnan tukena, Tai Ji Qi Gongia, Chi Kungia, Flexi-bar circuitia, Xco circuitia, kehonhuoltoa ja niin edelleen.

 
Terveysmainonnan tekstit vetoavat härskisti tieteeseen ja tutkimuksiin. Keitos maustetaan epämääräisillä lupauksilla ja vierasperäisillä ilmauksilla.

 
Meille kaupitellaan mustikoita ja muita ″superfoodeja″, monenlaisia kuntoilu- ja terveystuotteita, hengissäselviämisstrategioita sekä ennen kaikkea elämän hallinnan ideologiaa. Terveyden toitottajat antavat ymmärtää, että elämäsi on tekninen suoritus, jonka tasosta vastaat vain sinä itse.

 
Syyllistävä kielenkäyttö myy. Syvästä syyllisyydestä syntyy pinnallisia asiakassuhteita. Huono omatunto ajaa ostamaan hyvin mainostettuja tuotteita.

 
Terveyden pakonomaisesta tuputtamisesta tulee sairas olo. Kaupustelukieli etoo.

 
Kasvava markkina kasvaa kohti lapsia, vauvoja, sikiöitä. Joko teidän tulevalle tenavallenne on hankittu elämänhallintamittari?

Kuolema koulii

Julkaistu useissa sanomalehdissä elokuussa 2006

Alia Ballout istuu koulun pihalla Abeyn vuoristokylässä. Alia on kuusitoistavuotias etelälibanonilainen, jonka isä ja sukulaisia on kuollut pommituksissa. Alia ei syö eikä juuri puhu.

Koulu on nyt pakolaiskeskus. ”Miksi kaikki tämä viha?” Alia ihmettelee uutistoimisto DPA:n välittämän lehtijutun mukaan.

Satoja libanonilaislapsia on kuollut Israelin ”ilmaiskuissa”. Kymmeniä israelilaissiviilejä on kuollut Hizbollahin ”raketti-iskuissa”.

Kirjoitan ”iskut” tietoisesti lainausmerkkeihin: teknistävän sotasanaston käyttö tuntuu mauttomalta. Lähes mahdotonta on ryhtyä ruotimaan sitä, millä kielellä näistä asioista puhutaan.

Monet ”asioista” ovat meille olemassa kielen kannattelemina: Sodan merkitykset, valtioiden sopimukset ja inhimilliset kärsimykset. Pelko ja viha, voima ja voimattomuus.

Lehtien Libanon-uutisointia voi yrittää lähestyä merkitysopin eli semantiikan näkökulmasta. Merkitysten tutkijalle käy pian selväksi, että mitkään sanat eivät ole neutraaleja. Merkitykset palvelevat tarkoituksia. Kielenkäyttö on valitsemista, vaikka valinnan varaa ei aina tiedosteta.

Myös ”Libanonin-tilanteelle” on ominaista, että kuvaus on aina myös kommentti. Millaisin sanoin ”tilanteesta” raportoidaan? Puhutaanko sodasta vai konfliktista, operaatiosta vai kriisistä, hyökkäämisestä vai puolustautumisesta? Kirjoitetaanko ennakoivista täsmäiskuista vai siviilikohteiden tuhoamisesta?

Entä ihmiset? Ovatko he kasvotonta massaa vai ainutlaatuisia yksilöitä? Puhutaanko kuolleista miestappioina vai uhreina? Ketkä ovat terroristeja, ketkä sotilaita, ketkä siviilejä?

Kerrotaanko ihmisiä useammin valtioista ja järjestöistä, Israelista ja Hizbollahista? Esitetäänkö ne ihmisten kaltaisina olioina, ikään kuin elollisina: Israel väittää, Hizbollah kiistää, EU vaatii?

Iskuista ja pommituksista tulee näissä teksteissä huomaamatta itsenäisiä toimijoita tai olosuhteita, joissa jotakin ”tapahtuu”. Tämä on omiaan hämärtämään käsitystä siitä, mikä on ihmisten valta ja vastuu: Ilmapommitukset ulottuvat Tripoliin. Ilmaiskut kohdistuvat Beirutiin. Päämaja tuhoutuu ilmaiskussa.

Iskeytyvätkö pommit ja raketit ”maaleihinsa” tai ”kohteisiinsa” kuin itsestään, ilman että ihminen niitä lähettää matkaan? Kun sanotaan, että ilmaiskuissa kuolee siviilejä, onko se eri asia kuin kertoa, että israelilaissotilaat tappavat naisia ja lapsia?

Uutisissa näyttää olevan korrektia puhua myös tappamisesta: ”Israelin armeija ilmoitti tiistaina tappaneensa Hizbollahin johtajan.” Onko tämä tappaminen jollakin erityisellä tavalla luonnollista tai hyväksyttävää. Näissä teksteissä on toki tavallisempaa kirjoittaa etäännyttäen ”uhrien määrän nousemisesta” kuin raadollisesti ”tappamisesta”.

Myös ”tilanteesta” puhuminen on ongelmallista. Onko ”tilanne” jotain, joka kärjistyy, ilman että ihminen vaikuttaa siihen mitenkään? Onko ”tilanteeseen” ajauduttu – eikö kukaan ole ajanut? Eikö ajajilla ole minkäänlaisia henkilökohtaisia, taloudellisia, uskonnollisia, valtapoliittisia tai muita intressejä?

Entä kuka on tilanteen herra?