Julkaistu useissa sanomalehdissä helmikuussa 2004
”Verovelvollisuus määritellään Suomen tuloverotuksessa joko yleiseksi tai rajoitetuksi. Yleisesti verovelvollisia ovat Suomessa asuvat henkilöt, kotimaiset yhteisöt, yhteisetuudet ja kuolinpesät.”
Verovelvollisuus on yksi niistä yli 140 asiasanasta, jotka luetellaan verohallinnon verkkosivuilla (www.vero.fi). Asiasanoja selittämällä hallinnoijat auttavat alamaisiaan, verovelvollisia.
Näissäkin veroteksteissä näkyy kielenkäyttötapa, johon tutkijat ovat viitanneet suhdetoimintapuheena. Hallinnoijat lähestyvät kansalaisia entistä sujuvammin sanankääntein, mainostajien tapaan. Harmaiden aanelosten lisäksi käytössä on värikkäitä esitteitä ja mainoksia, uhkailun ja ukaasien lisäksi suostuttelua ja suopeutta.
Verohallinto pyrkii monin tavoin eroon ”verot kansalaisten verta juo” -imagostaan. Imagonkohotuksen avainsana on palvelu.
Verkkosivujen mukaan verohallinnolla on asiakaspalvelua varten noin 130 verotoimistoa tai muuta palvelupistettä ja valtakunnalliset palvelunumerot. Verosanojen selittäminen on luonteva osa uutta palvelukulttuuria.
Mutta selittämisen tarve kertoo muustakin kuin verokarhun nalleentumisesta. Verohallinnossa on huomattu, että verosanasto ei ehkä ole kaikkien hallussa.
Miten saada kohtaamaan asiantuntijoiden eli verottajien ja asianosaisten eli verovelvollisten merkitysmaailmat? Katsotaanpa paria esimerkkiä.
Asiasanoissa ei ole palkkaa; verottaja puhuu ansiotuloista. Niitä ovat palkan lisäksi muun maussa eläke ja ”tällaisen tulon sijaan saatu etuus tai korvaus”. Verottaja siis haluaa ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, mutta verotettavaa kiinnostaa lähinnä se, mikä koskee häntä.
Verottaja puhuu myös kiinteistöhallintapalvelujen arvonlisäverosta. Kuka palvelee ja ketä, kysyy verovelvollinen.
Verottaja selittää, että verolla tarkoitetaan ”kiinteistön käyttöön liittyvien palveluiden” arvonlisäverotusta. Kiinteistön haltija siis ostaa esimerkiksi talonmiespalveluita yrittäjältä. Palveluiden hintaan sisältyy arvonlisävero, jonka ostaja voi vähentää verotuksessa, jos itse on ”arvonlisäverollisen toiminnan harjoittaja”.
Verottaja täsmentää vielä, että kiinteistöhallintapalvelut ”kuuluvat arvonlisäverotuksen piiriin” myös silloin, kun työt on tehnyt kiinteistön haltija itse. ”Näissä tilanteissa arvonlisäverotuksen kohteena on kiinteistöhallintapalvelujen oma käyttö.”
Tarkoittaako tämä sitä, että voin olla samalla sekä palvelija että palveltava? Asioista perille pyrkivä verovelvollinen uppoaa selitysten, lisäysten ja täsmennysten suohon.
Asiasanoista onkin linkkejä useisiin Verohallituksen julkaisemiin ohjeisiin ja tiedotteisiin. Yhdestä selitystekstistä avautuu toinen, toisesta kolmas. Yksi selvitys poikii lisää selvitettävää.
Palvelualtista verottajaa ei voi syyttää ainakaan tietojen pimittämisestä. Mutta miten löytää ja ymmärtää informaatiotulvasta itselle olennainen? Miten tulla kelvolliseksi verovelvolliseksi?
Entä kuka jaksaa tarkistaa verotuksensa sitten, kun kaikki verovelvolliset saavat veroehdotuksen? Kun veemäiseksi väitetystä verosanastosta ei tarvitse enää välittää tuon taivaallista?
Verovelvollisuus on yksi niistä yli 140 asiasanasta, jotka luetellaan verohallinnon verkkosivuilla (www.vero.fi). Asiasanoja selittämällä hallinnoijat auttavat alamaisiaan, verovelvollisia.
Näissäkin veroteksteissä näkyy kielenkäyttötapa, johon tutkijat ovat viitanneet suhdetoimintapuheena. Hallinnoijat lähestyvät kansalaisia entistä sujuvammin sanankääntein, mainostajien tapaan. Harmaiden aanelosten lisäksi käytössä on värikkäitä esitteitä ja mainoksia, uhkailun ja ukaasien lisäksi suostuttelua ja suopeutta.
Verohallinto pyrkii monin tavoin eroon ”verot kansalaisten verta juo” -imagostaan. Imagonkohotuksen avainsana on palvelu.
Verkkosivujen mukaan verohallinnolla on asiakaspalvelua varten noin 130 verotoimistoa tai muuta palvelupistettä ja valtakunnalliset palvelunumerot. Verosanojen selittäminen on luonteva osa uutta palvelukulttuuria.
Mutta selittämisen tarve kertoo muustakin kuin verokarhun nalleentumisesta. Verohallinnossa on huomattu, että verosanasto ei ehkä ole kaikkien hallussa.
Miten saada kohtaamaan asiantuntijoiden eli verottajien ja asianosaisten eli verovelvollisten merkitysmaailmat? Katsotaanpa paria esimerkkiä.
Asiasanoissa ei ole palkkaa; verottaja puhuu ansiotuloista. Niitä ovat palkan lisäksi muun maussa eläke ja ”tällaisen tulon sijaan saatu etuus tai korvaus”. Verottaja siis haluaa ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, mutta verotettavaa kiinnostaa lähinnä se, mikä koskee häntä.
Verottaja puhuu myös kiinteistöhallintapalvelujen arvonlisäverosta. Kuka palvelee ja ketä, kysyy verovelvollinen.
Verottaja selittää, että verolla tarkoitetaan ”kiinteistön käyttöön liittyvien palveluiden” arvonlisäverotusta. Kiinteistön haltija siis ostaa esimerkiksi talonmiespalveluita yrittäjältä. Palveluiden hintaan sisältyy arvonlisävero, jonka ostaja voi vähentää verotuksessa, jos itse on ”arvonlisäverollisen toiminnan harjoittaja”.
Verottaja täsmentää vielä, että kiinteistöhallintapalvelut ”kuuluvat arvonlisäverotuksen piiriin” myös silloin, kun työt on tehnyt kiinteistön haltija itse. ”Näissä tilanteissa arvonlisäverotuksen kohteena on kiinteistöhallintapalvelujen oma käyttö.”
Tarkoittaako tämä sitä, että voin olla samalla sekä palvelija että palveltava? Asioista perille pyrkivä verovelvollinen uppoaa selitysten, lisäysten ja täsmennysten suohon.
Asiasanoista onkin linkkejä useisiin Verohallituksen julkaisemiin ohjeisiin ja tiedotteisiin. Yhdestä selitystekstistä avautuu toinen, toisesta kolmas. Yksi selvitys poikii lisää selvitettävää.
Palvelualtista verottajaa ei voi syyttää ainakaan tietojen pimittämisestä. Mutta miten löytää ja ymmärtää informaatiotulvasta itselle olennainen? Miten tulla kelvolliseksi verovelvolliseksi?
Entä kuka jaksaa tarkistaa verotuksensa sitten, kun kaikki verovelvolliset saavat veroehdotuksen? Kun veemäiseksi väitetystä verosanastosta ei tarvitse enää välittää tuon taivaallista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida. Tosin käyn kommentteja laiskasti läpi. Julkaisen kommentit, jotka ymmärrän ja joista tykkään :)