Taitava alainen

Julkaistu useissa sanomalehdissä lokakuussa 2007

Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää.

Tuli taas ikävä pakinoitsija Ollin eli Väinö Nuortevan kaiken kokenutta miekkosta. Törmäsin mainokseen, jossa kaupiteltiin alaistaitokoulutusta. Koulutuksen teemana oli ”alaistaidot johtamisen työkaluna”.

Ollin erikoisalaa oli byrokraattisen kielenkäytön ja kaikenlaisen hölynpölyn naurettavaksi tekeminen. Alaistaito kuulostaa Ollin luomukselta.

Kerran Olli keksi parodioida virallisia ”kaavakkeita”. Nykyään puhuttaisiin lomakkeista. Kaavake ”Selvitys luonnollisen henkilön nauttimasta seinäpaperiedusta” piti täyttää, jos halusi tapetoida huoneensa uudelleen.

Myös nykyviraston kaavaan kuuluvat selvitykset ja muut tekstit. Jotain tekstien ylivallasta kertonee se, että Kelalla on kansalaisia eli asiakkaitaan varten 150 erilaista lomaketta. Kela lähettää vuosittain 20 miljoonaa asiakaskirjettä.

Tekstejä on lukemattomia, ja tekstien tohinassa sanonta sumenee, tai välillä sanontaa sumennetaan tahallisesti. Yksi viimeisimmistä villityksistä on juuri tämä alaistaito, josta puhutaan useimmiten monikossa, siis alaistaidot.

Vanhastaan on puhuttu johtamistaidoista ja sukupuolittelua tähdentäen myös esimiestaidoista. Johtajilla pitää siis olla tietynlaisia taitoja onnistuakseen tehtävässään. Johtaja saa osin taitojensa takia myös parempaa palkkaa kuin alainen.

Tämän logiikan mukaisesti voisi luulla, että alaistaito viittaa taitavaan alamaisuuteen. Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjassa alaiselle annetaan sellaisia merkityksiä kuin jonkin alapuolella oleva (”ikeen alainen härkä”) tai jonkin valta-, käsky- tai vaikutuspiirissä oleva (”isäntä ja alainen”).

Mutta eihän asia tietenkään näin yksinkertainen ole. Nykyteksteissä alaisen vanhoista käyttötavoista pyritään eroon: esimerkiksi Suomen mielenterveysseuran julkaisussa Henkinen hyvinvointi työpaikalla yritetään vakuutella, että alaistaito ”ei ole alamaisuutta, se ei kuvaa asemaa hierarkiassa, vaan kansalaistaitoa yhteisen hyvän luomisessa”.

Vastikään julkaistiin teos Alaistaito – luottamus, sitoutuminen ja sopimus. Siinä huomautetaan, että ”esimiestä” on totuttu moittimaan kaikesta, mutta joskus alaisenkin kannattaa katsoa peiliin. Johtamistaitojen ohessa on siis ”tarkasteltava myös alaisten toiminnan laatua”.

Tämä uudenlainen alaisuus näyttää kuin luontojaan tukevan yksilökeskeistä ajattelutapaa. Jokaisen meistä tulee harjoitella alaistaitoa, alaistaitoa voi kehittää, alaistaito merkitsee muutosvalmiutta. Näyttää siltä, että alaistaito tuo työntekijälle lisää velvoitteita ja sitä myötä ehkä myös ”ikeen alaisuutta”.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkosivuilla mietitään, voisiko alaistaidon korvata yhteistyötaidolla. Tuskin korvataan: silloinhan myös johtamistaito kävisi tarpeettomaksi.

Tunkin jäljillä

Julkaistu useissa sanomalehdissä heinäkuussa 2014

Otsikko Helsingin Sanomissa: ”Pidä tunkkisi, hyvinvointivaltio”. Alaotsikon mukaan nuoret ”eivät halua antaa mitään hyvinvointivaltiolle, jos se ei anna mitään heille”.

Mistä tunkista tässä nyt on kyse? Ja mistä pitämisestä? Mitä tämä on, nuorisokieltäkö?

 

Hesarin kolumnista ei käy ilmi sanonnan merkitys. Jonkinlaista nuorten yrittäjien pettymystä hyvinvointivaltion toimintaan siinä kuvaillaan. Ehkä uhmakkuuttakin.

Oletus näyttää olevan, että sanonta taustoineen on lukijalle tuttu. Vaan eipä taida ihan kaikille olla. Kysäisin asiasta parilta veteraanilta: tunkki toki tiedetään, mutta sanonta on outo.

 

Sanonnan alkuperästä ei taida olla kenelläkään varmaa tietoa. Alkuperäpohdinnoissa viitataan usein tarinaan, joka kertoo yöllisestä automatkasta ja renkaan rikkoutumisesta.

Autoilija ei löydä autostaan tunkkia ja lähtee lainaamaan sitä lähitalosta. Mutta sopiiko talon väkeä herättää keskellä yötä? Mitä ne oikein minusta ajattelevat?

 

Aikansa asian kanssa tuskailtuaan autoilija tulee siihen tulokseen, että olkoon. Tuskin sitä tunkkia edes saisi lainaksi. Saattavatpa pitää lainaajaa onnettomana tunarina. Nauravat vielä. Niinpä autoilija heittää kivenmurikan ikkunaan ja huutaa: ”Pitäkää tunkkinne p***ele!”

 
Tarinan on kertonut myös Kesämökkimies-niminen sketsihahmo Kummeli-televisiosarjassa. Lienee perusteltua olettaa, että tämä kulttimaineeseen noussut 1990-luvun sarja on vaikuttanut tunkkisanonnan suosioon. Ja vaikuttaa yhä: Tunkki-nimistä sketsiä on katsottu Youtubessa lähes sata tuhatta kertaa.

Sanonnan tarkkaa merkitystä voi olla vaikea hahmottaa, ja varmasti on niinkin, että sitä käytetään monissa tarkoituksissa. Yksi kiinnostava tulkinta esitettiin Pohjolan Sanomien mielipidepalstalla huhtikuussa.

Kasvatustyön ammattilaiseksi esittäytyvä kirjoittaja kertoo kohtaavansa usein lasten ”pitäkää tunkkinne” -asennetta. Lapset voivat siis olla epä- ja ennakkoluuloisia tai ainakin epävarmoja: he jättävät uhmakkaasti ”renkaan vaihtamatta”.

Kasvatustyön ammattilaisen mielestä lasten kannattaisi kuitenkin opetella pyytämään reippaasti ja luottavaisesti tunkkia lainaan. Pohjimmiltaan kyse on elämänasenteesta: oletko optimisti vai pessimisti?

Yksi kiinnostava puoli tunkkisanonnassa on se, että sanonta näyttää kulkeutuvan vähitellen arkisesta puhekielestä yleiskielisempään kirjoitettuun tekstiin sekä epämuodollisista yhteyksistä muodollisempiin tilanteisiin. Sanonnan käyttäminen saattaa luoda käyttäjästään kuvaa humoristina tai vaikkapa kansansuosikki Kummelin ystävänä.

Onpa sanonta löytänyt tiensä myös poliittiseen puheeseen ja politiikan uutisiin. Asialla, kukapa muukaan, Timo Soini.

Sote on uusi tupo

Julkaistu useissa sanomalehdissä kesäkuussa 2013.

Muistattehan vielä tupon? Minä muistan, olenhan varttunut kolmikannan ja tulopoliittisten kokonaisratkaisujen Suomessa.

Tupo on tulopolitiikka-sanan sukkelampi muoto. Ensimmäinen tupo-ratkaisu solmittiin 1968 Keijo Liinamaan johdolla ja viimeisin eli toistaiseksi viimeinen tupo saatiin aikaan 2006.

Tuposta ei nykyään paljon puhuta, mutta sitäkin enemmän puhutaan sotesta. Miten maassamme järjestetään sosiaali- ja terveyspalvelut?

Sote valittiin Kotimaisten kielten keskuksen kuukauden sanaksi maaliskuussa 2013. Yhtä hyvin se voitaisiin valita koko vuoden 2013 sanaksi. Siinä missä tupo leimasi 1900-luvun loppuhenkosia, sote tuntuu leimaavan 2000-luvun syntymäparkaisuja.

Sanana sote on samaa sarjaa kuin hevi, some ja luomu. Tällainen sana syntyy, kun leikataan kahdesta erillisestä sanasta tai yhdyssanan osista alkukirjaimet ja liimataan ne yhteen. Hevi rakentuu tietysti sanoista hedelmä ja vihannes, some sanoista sosiaalinen ja media sekä luomu yhdyssanasta luonnonmukainen.

 
Me tuposuomalaiset muistamme myös hetekan. Sanalla totuttiin viittaamaan mihin tahansa teräksiseen joustinsänkyyn, mutta alkujaan sana oli tuotemerkki ja lyhenne Helsingin Teräshuonekalutehtaan nimestä.

 
Lyhennesana on napakka. Kuinka paljon kätevämpää onkaan puhua sote-uudistuksesta kuin ”sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteen uudistuksesta”.

 
Lyhennesanojen jatkuva hokeminen saattaa toisaalta hämärtää, mistä asiassa kulloinkin on kyse. Kuinka usein jäämmekään pohtimaan perusteellisemmin, mitä ne ”sosiaali” tai ”terveys” sotessa oikein tarkoittavat?

 
Erityisen innokkaasti on puhuttu sote-sopasta. Tämä kielikuva luo vaikutelmaa poliittisesta hämmentämisestä. Sote-soppa kiehuu yli, kuohuu, sakenee, kuumenee, palaa pohjaan, on menossa jäteämpäriin. Harvalle se maistuu, monet se uuvuttaa.

 
Sotesta puhuminen luonnollistaa ajattelutapaa, jonka mukaan tietyt asiat kuuluvat ”sosiaaliin” ja tietyt ”terveyteen” sekä ja ajattelutapaa, jonka mukaan ”sosiaali” ja ”terveys” kuuluvat itsestään selvästi yhteen. Mutta mitä jos välillä tarkastelisimmekin sosiaalipolitiikkaa omana alueenaan ja terveyspolitiikkaa omanaan?

 
Tai mitä jos katsoisimme asiaa kansalaisen emmekä hallinnoinnin näkökulmasta? Millaisia terveydenhoitopalveluilta tavallinen tattiainen tarvitsee?

 
Kelan tutkimusblogin otsikko on paljastava: ”Terveydenhuollon eriarvoisuus on Suomessa poikkeuksellisen suurta”. Paula Risikkoa vapaasti lainaten: pitäisikö sote-sirkuksessakin katsoa kolikon kaikki viisitoista puolta?

 
Tupo-Suomessa paasattiin tasa-arvosta. Sote-Suomessa keskustelua hallitsevat sanat kustannustehokkuus ja kansainvälinen kilpailukyky – kuste ja kaki.

Tietämisestä käsittämiseen

Julkaistu useissa sanomalehdissa marraskuussa 2013.

Sain lääkärinlausunnon. En ymmärtänyt juuri mitään kohdasta, jossa selvitettiin ”toimintakykyäni”.

C-ranka. Lordoosi tavallinen. C4 - C5 diskusvälissä madaltumaa. Kaventumaa ungovertebraaliarthroosin seurauksena. Th 12 costat, 3 vapaata lumbaalista nikamaa. L5 9mm antepositiossa S1 nähden. Femurin kaput -collum raja on hieman prominentti.

Ja niin edelleen.

Lääkäri, joka toimintakykyarvion on kirjoittanut, on selväsanainen ihminen. Mutta jostain syystä hän on tähän paperiin raapustanut salakieltä.

Kyllähän minä sen syynkin käsitän. Vaikka paperi on postitettu minulle, sitä ei oikeastaan ole tarkoitettu minulle.

Paperi on postitettu myös Kelaan, jotta voin anoa pääsyä kuntoutukseen. Kelassa toinen lääkäri ilmeisesti arvioi tämän paperin perusteella, kuuluuko minun päästä sinne.

Kyse on siis asiantuntijoiden välisestä viestinnästä. Jos asia olisi haluttu kertoa minulle selväsanaisesti, olisi pitänyt kirjoittaa toinen toimintakykyarvio, tällä kertaa yleiskielellä. Erikoiskieliset termit olisi pitänyt avata ja selittää yleistajuisemmin.

Asiantuntijoiden välinen viestintä perustuu asian tuntemiseen, siis tietoon, usein vielä tiedon tutkittuun, perusteltuun ja yhteisesti sovitulla tavalla virallistettuun muotoon eli tieteeseen. Tässä tapauksessa kyse on lääketieteestä, mutta kansalaisten käsiin ajautuu tuon tuostakin tekstejä, jotka rakentuvat milloin millekin tieteenalalle ominaisen kielenkäytön varaan.

Pankki- ja veropapereiden ymmärtäminen edellyttää jonkinlaista tietoa taloustieteiden piiriin kuuluvista asioista. Vakuutussopimusten ja monenlaisten muiden sopimusten ymmärtäminen edellyttää luultavasti oikeustieteellistä tietoa. Politiikan tekstejä lukiessa tulee toisinaan mieleen, että jotta niitä voisi ymmärtää, pitää olla yhtä aikaa juristi, valtio-oppinut ja ekonomi, mielellään viestinnän ammattilainen ja sosiaalitieteilijäkin, ehkä insinöörikin.

Tämä puoli jää toisinaan vähälle, kun pohditaan kielen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä. Voimmeko ymmärtää, jos emme tiedä? Voimmeko levittää tietoamme kielellä, joka auttaa yleisöämme oppimaan ja ymmärtämään?

Lääkärinlausunto viritti minussa myös suorastaan runollisia ajatuksia. Mitä oikeastaan ovat tietäminen, ymmärtäminen ja käsittäminen?

Tietäminen on saattanut merkitä alkujaan tien löytämistä. Kun on kuljettu taival paikasta toiseen, on tultu tietämään, mikä on paras reitti ja mitä kulkeminen vaatii.

Ymmärtäminen on merkinnyt ympäröimistä. Kun asian kiertää ympäri ja kun sitä katsoo joka puolelta, siitä pääsee perille, sen ehkä ymmärtää.

Kun on löydetty tie tuntemattoman luokse ja kun tuntematon on ajatuksen voimalla ympäröity, sen uskaltaa viimein ottaa käsiinsä. Siis käsittää.

Kieli on ihmisen kieli, mutta kädet ovat koneen kädet

Julkaistu useissa sanomalehdissä heinäkuussa 2009

Päättipä muuan professori selvittää, onko vauvalla jo syntyessään kielioppi päässään vai opimmeko äidinkielen matkimalla. Perheeseen oli tulossa lapsi, ja professori asennutti kotiinsa 11 kameraa ja 14 mikrofonia.

Pojan kielenoppimista kuvattiin ja äänitettiin kolme vuotta. Nauhalla on satojatuhansia tunteja videokuvaa ja yli kymmenen miljoonaa sanaa.

Kun luin tarinan herra professorista, ajattelin ensin, että voihan vitalis. Millä oikeudella tutkija tekee lapsestaan tutkimuskohteen, osan tieteellistä koetta?

Eikö professori miettinyt sitä, miltä lapsesta tuntuu myöhemmin, kun hän tajuaa olleensa isänsä koekaniinina? Ja: mitkä tieteelliset ongelmat lopultakin ovat sellaisia, joiden ratkaisemisessa on hyväksyttyä käyttää tällaisia suorastaan äärimmäiseltä vaikuttavia keinoja?

Siitä, miten lapsi oppii kielen, tiedetään paljon, mutta ilmeisesti ei tarpeeksi. Kielenoppimista koskevaa tutkimusta arvostetaan sellaisissakin piireissä, joissa humanistinen hömppä ei muuten viehätä. Ei ehkä vähiten siitä syystä, että samalla kun tutkitaan ihmistä, halutaan kehittää ihmismäisiä koneita: koneita, jotka oppivat puhumaan ja ymmärtämään kieltä.

Kieltä ihmisen tavoin ymmärtävä puhuva kone on keksintö, joka mullistaa maailman. Ihminen voidaan näin monessa paikassa korvata robotilla, mikä on tietysti taloudellisesti järkevää. Ihmisille jää entistä enemmän aikaa puhua toisilleen – tai suunnitella lisää koneita, jotka helpottavat elämää ja tekevät samalla mahdolliseksi elämisen ilman toisia ihmisiä.

Puhuvat koneet vapauttavat ihmiset puheen taakasta. Kielitaitoiset kojeet takaavat sen, että ihmisten ei tarvitse koetella kielitaitojaan.

Taloudellinen hyöty on yksi vahva peruste, kun rahanjakajat miettivät, millaisia tutkimuksia kannattaa tukea. Kielentutkijoiden ja muiden humanistien voi olla vaikea osoittaa, että heidän tutkimuksistaan koituu myös jotain rahalla mitattavaa arvoa.

Virkakielen ymmärrettävyyden tutkiminen voi johtaa parempiin virkateksteihin ja säästöihin. Mutta mitä hyötyä on esimerkiksi Unto Ekin Hirventappopaikka-romaanin koloratiivikonstruktioiden (haukkua jytyyttää, tulla leipoa) tutkimisesta tai presidenttien uudenvuodenpuheiden setvimisestä? Tai yleisemmin yksittäisten kielenpiirteiden merkitysten selvittämisestä?

Toisekseen, pitääkö kaikesta tutkimuksesta olla hyötyä? Mitä hyöty on?

Eikö tiedon ja tietoisuuden karttuminen sellaisenaan riitä hyödyksi? Pitääkö hyötyä tavoitella hinnalla millä hyvänsä, esimerkiksi järjestämällä arveluttavia tutkimusasetelmia, vaikkapa sellaisia, joihin tutkittavat eivät voi mitenkään ottaa kantaa.