Julkaistu useissa sanomalehdissä heinäkuussa 2009
Päättipä muuan professori selvittää, onko vauvalla jo syntyessään kielioppi päässään vai opimmeko äidinkielen matkimalla. Perheeseen oli tulossa lapsi, ja professori asennutti kotiinsa 11 kameraa ja 14 mikrofonia.
Pojan kielenoppimista kuvattiin ja äänitettiin kolme vuotta. Nauhalla on satojatuhansia tunteja videokuvaa ja yli kymmenen miljoonaa sanaa.
Kun luin tarinan herra professorista, ajattelin ensin, että voihan vitalis. Millä oikeudella tutkija tekee lapsestaan tutkimuskohteen, osan tieteellistä koetta?
Eikö professori miettinyt sitä, miltä lapsesta tuntuu myöhemmin, kun hän tajuaa olleensa isänsä koekaniinina? Ja: mitkä tieteelliset ongelmat lopultakin ovat sellaisia, joiden ratkaisemisessa on hyväksyttyä käyttää tällaisia suorastaan äärimmäiseltä vaikuttavia keinoja?
Siitä, miten lapsi oppii kielen, tiedetään paljon, mutta ilmeisesti ei tarpeeksi. Kielenoppimista koskevaa tutkimusta arvostetaan sellaisissakin piireissä, joissa humanistinen hömppä ei muuten viehätä. Ei ehkä vähiten siitä syystä, että samalla kun tutkitaan ihmistä, halutaan kehittää ihmismäisiä koneita: koneita, jotka oppivat puhumaan ja ymmärtämään kieltä.
Kieltä ihmisen tavoin ymmärtävä puhuva kone on keksintö, joka mullistaa maailman. Ihminen voidaan näin monessa paikassa korvata robotilla, mikä on tietysti taloudellisesti järkevää. Ihmisille jää entistä enemmän aikaa puhua toisilleen – tai suunnitella lisää koneita, jotka helpottavat elämää ja tekevät samalla mahdolliseksi elämisen ilman toisia ihmisiä.
Puhuvat koneet vapauttavat ihmiset puheen taakasta. Kielitaitoiset kojeet takaavat sen, että ihmisten ei tarvitse koetella kielitaitojaan.
Taloudellinen hyöty on yksi vahva peruste, kun rahanjakajat miettivät, millaisia tutkimuksia kannattaa tukea. Kielentutkijoiden ja muiden humanistien voi olla vaikea osoittaa, että heidän tutkimuksistaan koituu myös jotain rahalla mitattavaa arvoa.
Virkakielen ymmärrettävyyden tutkiminen voi johtaa parempiin virkateksteihin ja säästöihin. Mutta mitä hyötyä on esimerkiksi Unto Ekin Hirventappopaikka-romaanin koloratiivikonstruktioiden (haukkua jytyyttää, tulla leipoa) tutkimisesta tai presidenttien uudenvuodenpuheiden setvimisestä? Tai yleisemmin yksittäisten kielenpiirteiden merkitysten selvittämisestä?
Toisekseen, pitääkö kaikesta tutkimuksesta olla hyötyä? Mitä hyöty on?
Eikö tiedon ja tietoisuuden karttuminen sellaisenaan riitä hyödyksi? Pitääkö hyötyä tavoitella hinnalla millä hyvänsä, esimerkiksi järjestämällä arveluttavia tutkimusasetelmia, vaikkapa sellaisia, joihin tutkittavat eivät voi mitenkään ottaa kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida. Tosin käyn kommentteja laiskasti läpi. Julkaisen kommentit, jotka ymmärrän ja joista tykkään :)