Muistio, tuo mainio tekstilaji

Julkaistu Hiidenkivessä 1/2010


Tästä taitaa tulla jättipättismahtava muistiovuosi! hihkutaan ministeriöiden kiiltäviksi hinkatuilla käytävillä kautta Helsinginniemen. Tuskin ehti vanha vuosi vaipua mailleen, kun opetusministeriön asettama Kotus-työryhmä jo luovutti nivaskansa ministeri Virkkuselle. ”Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tehtävät” on vuoden ensimmäinen julkaisu Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä -sarjassa.

Toissa vuonna tässä menestyssarjassa ilmestyi 30 nidettä, viime vuonna 32. Tänä vuonna muistio-, raportti- ja selvitysprojekteissa päästään valtion tuottavuusohjelman kakkosvaiheen nostattavassa hengessä vieläkin mainittavampiin saavutuksiin. Yksi jos toinenkin virka- ja selvityshenkilö ahertaa työryhmissään ja komiteoissaan peräsuoli pitkällä ja naama norsunvitulla.

Työtyhmän on tehtävä, mitä työryhmän on tehtävä. Hallitus päättää mutta markkina säätää. Kun oikein kovasti jaksetaan paiskia hommia, kymmenluvun viimeisellä kvartaalilla kolkutellaan 50 muistion vuositahtia. Tämän uskaltaa uutisoida totena jo nyt ilman minkäänlaisia ehto-, mahto- ja tahtolauseita. Fantastista!

Jos Suomi eilen tunnettiin maailmalla tuppisuiden maana, tänään meillä on hyvät mahdollisuudet saada mainetta työryhmissä jahnaavien ja muistioita näpyttelevien jännetuppitulehtuneiden maana. Tosi on, jos Google-hakukoneeseen on uskominen, ja jo vain onkin. Google-haku antaa yli 200 000 osumaa sanalle ”muistio” ja yli 20 000 osumaa lausekkeelle ”työryhmän muistio”. Haulle ”opetusministeriön muistio” osumia tulee rapiat 2 000.

Summanmutikassa valittu ”Korhosen muistiokin” tärppää yli 400 kertaa, mutta ”tappomuistio”-haussa kone epäilee virhettä. Tarkoititko vappumuistio? se kysyy.

Kuten sivistyneimmät ovat havainneet, juonnattelen jutussani tyypillistä muistion rakennetta, jota ei ole. Alkupuolella mitä sattuu eli ”nykytilanteen kuvausta” ja loppupuolella tuomio eli ”ehdotuksia”.

Yhden miehen työryhmäni ehdottaa täten asiaa ainakin vartin perusteellisesti harkittuaan seuraavaa: Vastaisissakin hallinnollisissa muistioissa tulee pidättäytyä ottamasta selväkielisesti kantaa oikeitten ihmisten oikeaan elämään. Jatketaan vaan entiseen tapaan hankkeista, toiminnoista, resursseista, voimavaroista sekä kehittämis- ja toteuttamisverkoston kokonaisuudesta jorisemista. Jatketaan vaan hellyttävää horinaa turvaamisesta, kehittämisestä, parantamisesta, tehostamisesta ja toimintaympäristön muutoksista.

Jatketaan vaan tässä murheellisten muistioiden maassa eloamme kielellisen valtamme vankeina. Ja paneelikeskustelujamme navetassa.

Viinaviinaa tutkijatutkijan kotikotona?

Julkaistu marraskuussa 2001 useissa sanomalehdissä

Kaveri kertoi käyneensä kotona, pitkästä aikaa. Ihmettelin vähän: missähän mies on luurannut ja mitähän vaimokin ajattelee. ”Niin, kotikotona”, kaveri täsmensi huomattuaan paheksuvan ilmeeni. Oli siis vieraillut lapsuudenkodissaan.

Toinen tapaus: Töissä tuli puhetta siitä, mitä kukin tekee. Huomattiin, että suuri osa työpaikkani työntekijöistä on titteliltään tutkijoita. Tutkijoita ovat niin tutkimusosaston kuin muidenkin osastojen ihmiset.

”Heh heh”, arveli muuan keskustelusta kuullut yliopistohenkilö. ”Minä taidan sitten ollakin tutkijatutkija.”

Kolmas esimerkki: Olivatpa kerran taas vellokset kantakuppilassaan. Puitavaa riitti, toveja vierähteli. ”Jokohan pitäis ruveta juomaan viinaa”, toinen sanoi noin ännännen oluttuopposen jälkeen. ”Jaa että viinaviinaako”, myönteli toinenkin.

Kieli on toistoa pullollaan. Kielen oppiminen ja ymmärtäminen perustuvat toistoon. Mitään täysin uutta ihmisen on vaikea tuottaa.

Toistolla tavoitellut merkitykset vaihtelevat kielittäin. Joissakin kielissä toistolla ilmaistaan esimerkiksi useutta. Tällaisessa kielessä kivellä tarkoitettaisiin yhtä kiveä, mutta kivikivi olisi monta kiveä tai kivikasa.

Yksittäisissä puheissa ja teksteissä toisto on monimuotoista. Toisinaan toistetaan vain alkuäänteitä: ypöyksin, sepposen selällään. Toisinaan on tarvetta toistaa jokin adjektiivi (suuren suuri) tai substantiivi (kirjojen kirja), toisinaan kokonainen lauseke tai lause.

Puheessa toisto on informaation välittymisen kannalta tärkeämpää kuin kirjoituksessa. Lukija voi palata tekstissä taaksepäin, mutta kuuntelija ei yleensä voi kelata aiemmin sanottua uudelleen kuunneltavaksi. Toistoa on tutkimuksessa ajateltu usein lähinnä tyyliseikkana. Toiston taitavatkin tyyliniekat, kuten Aleksis Kivi: ”turha toivo täällä, turha onpi taistelu, ja kaikkisuus mailman, turha”.

Toisto on myös propagandasta tuttua. Esimerkiksi Winston Churchill nostatti tunnelmia toisen maailmansodan alussa näin: ”Meidän päämäärämme on voitto, voitto kaikesta terrorista huolimatta, voitto, tulipa taistelusta kuinka pitkä ja ankara hyvänsä, sillä ilman voittoa meillä ei ole elämisen toivoa.”

Tyylioppaissa liiallisesta toistosta myös varoitellaan. Onpa yritetty todistella, että toistaminen olisi jollakin tavalla primitiivistä kielenkäyttöä – tyypillistä alkuasukaskansoille ja henkisesti häiriintyneille, myös naisille ja lapsille!

Merkitysten välittämisen näkökulmasta toisto on paljon muuta kuin tekstien tai puheiden tyylillistä kuorrutusta. Toistolla voidaan ilmaista vaikkapa hyväksyntää, suuttumusta tai innostusta. Toistaen voidaan laskea leikkiä, pelata monenlaisia kielipelejä. Myös kotikoti-tyyppisissä uudissanoissa toistolla on oma tehtävänsä. Kotikodilla tarkoitetaan oikeaa tai alkuperäistä kotia, yleensä lapsuudenkotia, erotuksena vaikkapa opiskelija-asunnosta.

Kotikoti-tyyppisessä merkityksenannossa voi nähdä häivähdyksen kielen olioistumisesta. Yhä useammin se, mikä on mahdollista ilmaista monisanaisemmin lausekkein ja lausein (esim. oikeaa viinaa, ei mitään olutta tai viiniä), ilmaistaan nyt ytimekkäästi yhdyssanoin (viinaviinaa).

Onko juuri nyt erityinen tarve erottaa tällä tavalla aito, tosi, oikea, varsinainen ja alkuperäinen jostakin muusta? Oliko maailmanjärjestys ennen toisenlainen, yksioikoisempi? Oliko joskus aika, jolloin kaikille oli selvääkin selvempää, mitä tarkoitti, kun sanottiin tutkijan juovan viinaa kotona?

Irtiottoja arjesta

Julkaistu joulukuussa 2003 useissa sanomalehdissä.


”Arkihuolesi kaikki heitä”, kehotetaan Alpo Noposen ja Leevi Madetojan joululaulussa. Joulu sen sijaan on laulun perusteella yhtä juhlaa ja syttyvä joulutähti ”auvona ihmisten”.

Arjesta oletetaan tutussa joululaulussa, että se on huolia täynnä. Joulun alla huolia onkin saattanut kertyä juhlan valmistelusta: niin paljon on puuhaa joulun hankkimisessa, ostamisessa, tekemisessä, luomisessa, loihtimisessa...

Monissa muissakin teksteissä arki tarkoittaa ennen muuta huolta ja murhetta, aherrusta ja ankeutta. Arki on raskasta ja harmaata, ilotontakin. Arjen hallintaan tarvitaan välineitä ja arjesta selviytymiseen keinoja.

Arkea voi paeta, sen rutiinien yläpuolelle voi kohota. Vaikeuksien voittaja on arjen menestyjä ja arjen sankari.

Arjesta voi hetkeksi päästä vippaskonsteinkin. ”Riisu pois jo arkipaita”, rallattelee Vicky Rosti.

Suomen kielen perussanakirjan mukaan arki tarkoittaa muuta kuin pyhä- tai juhlapäivää: ”Loppiaisen jälkeen alkoi taas arki.” Toiseksi arki tarkoittaa jokapäiväisyyttä, ”elämän arkea”.

Myös murteissa sanaa arki käytetään juhlattoman ajan merkityksessä, pyhäpäivien vastakohtana. Sallassa on Suomen murteiden sanakirjan mukaan sanottu kovasta työntekijästä näin: ”Samaa rytyvähän se puotattelee pyhänsä arkensa.”
 
Kirjoitetussa suomessa sana arki näyttäytyi Vanhat sanat -kirjan mukaan vuonna 1702 teoksessa Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja Suloiset, Sananlascut. Agricolan teksteissä 1550-luvulla vastaava sana on myös joistakin murteista tuttu arkio.

Mainostajat ovat oivaltaneet arjen monet mahdollisuudet. ”Unohda arjen huolet”, kehotetaan erään matkailukeskuksen mainoksessa. Toisessa mainoksessa uskotellaan, että ”arjen huolet häipyvät savusaunan lämmössä”. ”Moottorikelkkasafarit saavat sinut unohtamaan arjen huolet”, kehutaan kolmannessa.

Teatterimainoksen perusteella arjen huolet katoavat, ”kun naurat kaksinkerroin hengästyttävälle menolle”. Jos tämäkään ei auta, kannattaa matkustaa ulkomaille: ”Aika pysähtyy ja arjen huolet haihtuvat.”

Mainostajille on edullista puhua arjesta ikään kuin ikävänä paikkana, josta on päästävä pois. Mainostettavan tuotteen luvataan tuovan arkeen iloa, valoa ja onnea. Loma voi olla irtiotto arjesta.

Myös politiikan kauppaajille arjella on paljon käyttöä. Moni muistaa vielä kokoomuslaisten taannoisen vaalislogaanin ”Tavoitteena parempi arki”.

Muistissa ovat myös lausahdukset ”arki tehdään lähellä”, ”tärkeintä on hyvä arki” ja ”on tunnettava kansalaisten arki”. Tarja Halonen totesi uudenvuodenpuheessaan pari vuotta sitten, että monen suomalaisen ”arki on edelleen vaikea”.

Niin poliitikkojen kuin mainostajienkin puheessa arjesta oletetaan, että arki on jotakin kaikille yhteistä ja tuttua. Tällaisessa yleistävässä arkipuheessa ei kovin kriittisesti oteta kantaa siihen, kuinka erilaisia ihmisten arjet ovat tai onko ihmisillä monenlaisia arkia.

Puhuessaan arjesta poliitikko yrittää päästä lähelle ”tavista”. Hän viestittää tietävänsä paitsi kehysbudjetoinnista myös lasten itkusta, paitsi kehitysnäkymistä myös makkarasopasta eilisestä.

Jospa joulu on sittenkin pohjimmiltaan pakoa arjesta?

Kieliopillinen metafora ja työtön

Julkaistu marraskuussa 2004 useissa sanomalehdissä

Paperirumba ja työttömyyskassan kieli saivat minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Näin kiteyttää muuan mies kokemuksensa työvoimaviranomaisista. Byrokraattinen pomputus ja paperisota olivat nujertaa hänet kokonaan.

Tarina tuntuu tutulta. Viranomaisen ja kansalaisen kielet eivät kohtaa, vaikka ongelmaa on puitu komiteoissa ja mietinnöissä. Yksittäisiä hallinnon tekstejä on onnistuttu rukkaamaan entistä toimivammiksi, mutta uutta virkatekstiä kirjoitettaessa opit näyttävät unohtuvan ja päädytään taas vanhaan vaikeaselkoiseen vormuun. Tarvittaisiin siis isompaa remonttia.

Mistä nämä työttömien käsiin tupattavat tekstit ovat kotoisin? Pari sylttytehdasta on kaikkien tiedossa: laki ja politiikka. Niiden liepeillä tehtaillaan päivät pääksytysten kieliopillisia metaforia. Siis mitä?

Tyypillisesti sanotaan, että halkoja hakataan. Mutta kun kerrotaan, että joku suorittaa halkojen hakkaamista, kyse on kieliopillisesta metaforasta. Samoin tyypillisesti käsketään: Hakkaa halkoja! Jos sama ilmaistaan muodossa halkojen hakkaaminen on suotavaa, käytetään kieliopillista metaforaa.

Teoriassa kieliopillisesta metaforasta oletetaan, että useimmissa tilanteissa luonteenomaisinta on ilmaista toimintaa verbillä, laatua adjektiivilla ja asiaa tai oliota substantiivilla. Yhtä luonteenomaista on käyttää käskettäessä imperatiivia (tee), epäröitäessä potentiaalia (tehnee) ja niin edelleen.

Kieliopillisesti metaforiset tekstit tapaavat olla abstrakteja ja staattisia, yleisellä tasolla ja jämähtäneitä. Teksteistä ei saa selvää, kuka tekee, mitä ja kenelle.

Niistä ei aina selviä, otetaanko kantaa vai yritetäänkö välittää tietoja. Jotta tekstejä voi vaivattomasti ymmärtää, täytyy kuulua siihen sisäryhmään, jolle kyseinen kielenkäytön tapa on selvää pässinlihaa.

Työttömiä ohjataan jos jonkinlaisiin työnhakukoulutuksiin, mutta olisiko syytä alkaa järjestää kieliopillisten metaforien purkamiskursseja? Kurssien aikana voitaisiin viipaloida esimerkiksi työvoimahallinnon lomakkeita ja esitteitä tai perata työttömyysturvalakia ja Vanhasen hallituksen Työllisyyden politiikkaohjelmaa.

Ehkäpä kurssilla avautuisi, mitä tarkoittaa rakenteellisen työttömyyden alentaminen ja syrjäytymisen ehkäisy. Ehkä puretuksi tulisi myös poliittis-byrokraattinen oivallus, jonka mukaan kaikille pitkäaikaistyöttömille laaditaan yksilöllinen aktiiviohjelma ja toteutetaan pitkäkestoiset palveluprosessit.

Mikä ohjelma? Kuka palvelee? Ketä? Mitkä pirun prosessit?

Usko ja tunnustus

Julkaistu joulukuussa 2012 useissa sanomalehdissä


Kirjoitin viimeksi, että arkkipiispa on huolestunut eliitin kapulaisesta hallintokielestä. Sain palautetta: myös kirkon uskontunnustus on lukijan mukaan kapulakieltä. Katsotaan, sanoi lääkäri.

Lukija tarkoittanee uskontunnustuksella tätä tekstiä: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.”
 
Kolmiosainen tunnustus (usko Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen) on mahdutettu yhteen virkkeeseen. Pitkävirkkeisyys on ollut myös kapulakieleksi väitetylle virkakielelle tyypillistä.

Virke alkaa pronominilla minä, ja tämä minä esitetään uskomisen kokijana. Minä-muotoisuus ja uskon, toiveiden tai tunteiden kuvaaminen eivät ole olleet virkateksteille ominaisia piirteitä.

Sen sijaan luettelot ja rinnastukset, joita tunnustuksessa on useita, ovat olleet yleisiä myös virkateksteissä. Tunnustus sisältää sivulauseessa tarinan Jeesuksesta: syntyminen, kärsiminen, kuoleminen ja niin edelleen. Tällaiset vauhdikkaat tarinat eivät ole kuuluneet virkateksteihin. Niissä suositaan jähmeitä olla-lauseita.

Tunnustuksen sanasto on enimmäkseen yleiskielistä. Sen syvällisempi ymmärtäminen tosin edellyttää paneutumista uskonnolliseen käsitteistöön. Lukijan tulee tietää, mihin viittaavat esimerkiksi Pyhä Henki ja pyhäin yhteys sekä iankaikkinen elämä. Kapulakielessä juuri arjesta etäinen sanasto on tavallista. Mitä lienevätkään hallintokapeikko ja sektoroitu sosiaaliturva?

Uskontunnustuksen loppu on merkillinen: minä uskon Pyhään henkeen mutta uskon myös ”pyhäin yhteyden” ja ”iankaikkisen elämän”. Yleensä on ajateltu, että voi uskoa lähinnä jotakin (”uskon sinua”) tai johonkin (”uskon Jumalaan”), mutta jonkin totaalinen ja ehdoton uskominen (”uskon Jumalan”) on harvinaisempaa.

Uskonnonfilosofian dosentti Tommi Lehtonen on kirjoittanut, että uskonnonharjoituksen ominaispiirre on toisto ja samojen tekstien säännöllinen lukeminen. Rukouksia ja uskontunnustuksia luetaan usein mekaanisesti, sisältöä ajattelematta.

Ehkä usko näin tulee kokijalleen todeksi, kielen voimalla? Kieli voi olla yhden mielestä kapulaista ja vaikeaselkoista; toista se kutsuu väkevästi puoleensa; kolmas löytää siitä runoa ja rakkautta.

Yleensä on ajateltu, että voi uskoa lähinnä jotakin (”uskon sinua”) tai johonkin (”uskon Jumalaan”), mutta jonkin totaalinen ja ehdoton uskominen (”uskon Jumalan”) on harvinaisempaa.

Arkkihuolia

Julkaistu marraskuussa 2012 useissa sanomalehdissä

Sanakirjoissa esitellään monenlaisia arkki-sanan käyttötapoja: Arkki on määräkokoiseksi leikattu paperikappale (kirjettä oli monta arkkia), painettu sivuyhdistelmä (kirja, jossa on kymmenen arkkia) tai irrotettavista osista koostuva painoarkki (arkki kiiltokuvia). Raamatullisesti arkki on Nooan laiva tai liitonarkki. Etuliitteenä arkki- merkitsee johtavaa, tärkeintä tai alkuperäistä (arkkipiispa).

Joulun alla lauletaan arkihuolista, mutta meillä on läpi vuoden myös monenlaisia arkkihuolia, peruspulmia. Kielentutkijan huolista vähäisin ei ole se, josta puhutaan hallinto- ja kapulakielenä. Elämämme täyttyy jos jonkinlaisista teksteistä, myös paperiarkeista, mutta miten osaamme poimia tekstivirrasta itsemme kannalta olennaiset tekstit ja ymmärrämmekö niiden sisällöt?

Erno Paasilinna jyrähteli usein vallan kielestä. Hänen mukaansa se pyrkii aina samaan tavoitteeseen: ”säilyttämään ja tukemaan vallan oikeutusta”. Kansan kielestä ei olekaan vallan kieleksi, koska se on liian selkeää.

Vastikään vallan kieleen kiinnitti huomiota myös arkkipiispa Kari Mäkinen. Ylen haastattelun mukaan hän on sitä mieltä, että suomalaista yhteiskuntaa jakaa yhä jyrkemmin ”eliitin hallintokieli”. Monille jäävät näinä päivinä hämäriksi ”vaikkapa talouden EVM ja ERVV sekä hallintokielen Sote eli asiat, joihin yhteisiä rahojamme pannaan”.

Arkkipiispan kielihuoli on aiheellinen. Kielen yhteiskunnallisen merkityksen tämäntapainen esille nostaminen ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Esimerkiksi hyvän hallintokielen ja ymmärrettävien lakien merkitystä kyllä muistetaan korostaa silloin tällöin poliitikkojen juhla-, vaali- ja toiviopuheissa, mutta hyvät aikeet johtavat harvemmin konkreettisiin päätöksiin ja toimintoihin.

Eliitin kieliasenteissa olisi tuunaamista, jos muoti-ilmaus tässä sallitaan. Turhan usein asenne perustuu vääriin tietoihin ja on vähättelevä:

Kaikkihan suomea osaavat. Eikä tätä kirppukieltä kohta onneksi enää tarvitakaan.

Kielenhuolto on rahojen tuhlaamista. Nekin miljoonat voisi käyttää järkevämmin, vaikka moottoriteiden rakentamiseen.

Kirjoita sinne vaikka jämäkästi silleen, että toimenpiteiden kehittämiseen ryhdytään taholtamme myös yhteiskunnan heikomman aineksen osalta. Tai jotain.

Tehdään nyt ensin tämä paperi ja katsotaan sitten, pitäisikö jonkun toimiston tytöistä tsekata vielä pilkut. Niillä kun on tuo kieli hallussa.

Ei meidän kannata palkata kallista kääntäjää. Naapurin Matilla on pikkuserkku Tukholmassa, kyllä se vääntää tämän ruotsiksi.

Ei niitä lastenohjelmia tarvitse kääntää, penskathan osaavat niin hyvin englantia. No, käännetään Googlella, jos on ihan pakko.

Päätehakkuita taikametsässä

Julkaistu helmikuussa 2000 useissa sanomalehdissä

”Suuri oli metsän puitten seura”, tuumasi Samuli Paulaharju Sompiossaan sotien alla. Tuolloin selkossuomalainen asui metsässä ja metsä asui selkosen suomalaisessa, hänen kielessään.

Metsäihminen tunnisti taigametsänsä puut ja tunnusti niiden luonnollisen arvon. Hänen oli tarpeen antaa metsälle ja sen olioille, puille ja muille, tarkkoja nimiä. Hän osasi lukea metsän moninaisia merkkejä ja kuvata niitä tarkoituksenmukaisella kielellä.

Paulaharjun kairoissa kohosi lakkapäisiä aihkeja, kasvoi kituen hyötö- ja räkämäntyjä, sojotti suostoja ja keloja, huojui komoja ja aarniohonkia. Kuijottipa korvessa partaisia luppokuusiakin, kurotteli korkeammalle kärtsäköitä.

Mutta ajat olivat muuttumassa, jo muuttuneetkin. Puheet muotoutuivat uuden ajan myötäisiksi, ja teot olivat puheiden mukaisia. Metsä alettiin ymmärtää puilta, nähdä rahanarvoisena omaisuutena.

Metsää mittailtiin kiintokuutioina ja puita kutsuttiin saha- ja paperitavaraksi, tukeiksi ja pölleiksi. Nöyrät, nälkäiset miehet savotoivat, ”kumartuivat siellä puitten juurille”, kuten Pentti Haanpää kuvaa Noitaympyrässä. Joku kutsui raatamista ”metsänhoidollisiksi hakkuiksi”.

Metsän syvin olemus määriteltiin uudella tavalla, ja sanat saivat uuden luonnon. Samalla luonto sai modernin, teollisen merkityksen. Tästä todistaa Lapin leivän isän eli Kemiyhtiön historia: ”metsien tehtävänä on kaiken aikaa ollut tuottaa raaka-ainetta”.

Samalla kun Suomen väitettiin seisovan ”tukevasti puujaloillaan”, jalkoja eli petäjiä pantiin vimmaisesti poikki ja pinoon. Metsien mentyä jäi tyhjyys maisemaan, autius mieleen ja kieleenkin.

Paulaharjun ihannoima ”metsän salaperäinen henki” oli elänyt suomalaisten sanoissa, kirveenkoskemattomien kairojen kansassa. Avohakkuiden jäljiltä raiskioiden paljasta todellisuutta piti kuorruttaa uudenlaisella, peittävällä, hieman häpeilevällä höpötyksellä.

Talousmetsät korvasivat selkoset; puistot korvasivat erämaat. Eduskunta päätti ”perustaa erämaa-alueita”, ikään kuin ihminen voisi kuitata tai paikata tolkuttomat tekonsa sanojaan uudelleen asettelemalla.

Metsistä puhuttiin eilen toisin kuin tänään. Mennyttä tai ”alkukantaista luontoa” onkin turha romantisoida yli ymmärryksen: paulaharjumainen kielenkäyttö voi tietointensiivisessä informaatioyhteiskunnassa tuntua turhan haikailuilta. Loso saattaa kumahtaa nettisurffaajankin korvassa komeasti, mutta samoilija, joka on joutunut naakimaan rämeillä ja tekemään tulet märästä jänkämännystä, tietää paremmin.

Kieli on vaihtelevaista tässäkin ajassa, sillä samaa luonnollista kieltä puhuvilla on tarpeita ilmaista erilaisia asioita. Yhtä oikeaa tai toista väärää puhetta ei ole, ei metsistäkään. Siinä missä mainostoimiston copywriter markkinoi jäljellä olevia metsäkaistaleita villinä pohjolana, sallalainen jätkä kiroaa leimikkonsa perkeleelliseksi ryyseiköksi.

Samaan aikaan toisaalla, etelämpänä, keinovalojen loisteessa, luonnonsuojelija kehottaa kavereitaan pelastamaan ”viimeisen erämaan raiskaajien kynsistä”. Naapurikivitalossa metsäinsinööri maistelee mielessään sanoja sertifikaatti ja pehmeät menetelmät. Maistelee ja miettii, millaisen imagon niillä rakentaisi, brandin paketoisi.

Nukkumalähiössä, tiedon valtaväylän pielessä istuu uusvantaalainen ja kuulee omantuntonsa älähtävän. Hän huomaa purkaneensa oksaista oloaan paperille, suoltaneensa liuskoja, tulostaneensa aanelosia.

Päätehakkuut? Vaikeneva päätetyöläinen käsittää hengessään taas tuhonneensa kielenkäytöllään jotain arvokasta, ”aitoa ja alkuperäistä luontoa”.