Voiko kiinan opiskella?

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2016

Lehdessä kerrotaan Peter Vesterbackasta, Angry Birds -yhtiö Rovion entisestä jehusta. Lehden mukaan Vesterbacka ”päätti opiskella kiinan kahdeksassa viikossa”.

Kunnianhimoinen tavoite! Mielekästä kesäpuuhaa!

Pienen riemunpurkauksen jälkeen asetuin pohtimaan juttua tarkemmin. Miten niin ”opiskella kiinan”? Valittu sijapääte antaa ymmärtää, että Vesterbacka pyrkii opiskelemaan kiinan kauttaaltaan, totaalisesti. Hurja tavoite, vaikka kyse onkin miehestä, joka tunnettiin Roviossa nimellä Mighty Eagle, mahtava kotka.

Kuten jutusta käy ilmi, Vesterbacka opiskeli ja opiskelee kiinaa. Tulee opiskelemaan vielä pitkään. Olisikin ehkä ollut harkitumpaa sanoa, että ”opiskelen kiinaa kahdeksan viikkoa, ja katsotaan, missä ollaan”.

Opiskella kiina vai kiinaa? Oppia kiina vai kiinaa? Siinäpä kysymyksiä.

Kielentutkijat puhuvat tässä yhteydessä aspektista ja aspektuaalisesta merkityksestä. Suomen kielen kannalta kyse on siitä, valitaanko sijamuodoksi akkusatiivi (kiina) vai partitiivi (kiinaa).

Kiina-muoto viittaa siihen, että kieli opiskellaan kokonaan, ikään kuin loppuun, ja opiskelu tulee valmiiksi. Kiinaa-muoto taas viittaa siihen, että opiskelu ei pääty kahdeksassa viikossa eikä kieli tule tuossa ajassa opiskelluksi, saati opituksi. Opiskelu siis mahdollisesti jatkuu.

Iso suomen kielioppi kertoo, että aspekti tarkoittaa ”lauseen rakenteen eri tasoilla ilmeneviä tilanteen keston, käynnissä olon ja rajaamisen ilmaisemisen keinoja”. Aspektivalinnan avulla tilanne voidaan esittää joko rajattuna tai rajaamattomana, esimerkiksi päättyneenä tai keskeneräisenä.

Pienet valinnat ovat merkityksellisiä, kun kielestä on kyse. On aivan eri asia, sanooko ”ammuin karhua” vai ”ammuin karhun”. Kun kaveri kertoo metsästysretkellä kumppanilleen, että ”ammuin karhua”, tilanne saattaa olla hengenvaarallinen. Haavoittuiko karhu, käykö vielä ampujansa kimppuun? ”Ammuin karhun” paljastaa, että tilanne oli hengenvaarallinen – karhulle.

Kaikissa asioissa ei voi tällaista aspektuaalista erottelua tehdä. Voin sanoa ”mietin sinua”, mutta mitä tarkoittaisikaan ”mietin sinut”?

On mahdollista valita, sanonko ”etsin sinut” vai ”etsin sinua”. Niin ikään on mahdollista sanoa, että ”etsiskelen sinua”, mutta ”etsiskelen sinut” kuulostaa keinotekoiselta.

Tunteita kuvaavat verbit ovat aspektimielessäkin luku erikseen. Rakastan kyllä sinua, mutta miksi on mahdotonta sanoa, että ”rakastan sinut”.

Mahdotonta? Ei sentään. Pieni täsmennys tekee tämänkin mahdolliseksi. Joku saattaa vielä muistaa 1990-luvun alussa valmistuneen komedian ”Rakastan sinut kuoliaaksi”.

Lepää rauhassa, RIP?

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2016

RIP, R.I.P., rip, r.i.p. Tällaista vaihtelevasti kirjoitettua ”ripitystä” kohtaa tavan takaa sosiaalisessa mediassa.

Kun joku merkkihenkilö on kuollut, moni haluaa esimerkiksi Twitterissä osoittaa kunnioitustaan vainajaa kohtaan. Siitähän tässä vieraskielisessä lyhenteessä on kyse: RIP tulee englannin sanoista ”rest in peace” (latinassa ”Requiescat in pace”). Siis: lepää rauhassa.

Joidenkin lähteiden mukaan vastaavaa ilmaisua ovat käyttäneet jo ensimmäiset kristityt kuolleistaan. Tarkoitus on ilmeisesti ollut kertoa, että vainaja on ennen manalle menoa saanut rauhan löydettyään kirkon ja uskon.

Keisariajan Rooman katakombeista on pitkä matka globaaliin twiittivirtaan. RIP on tuon matkan kuitenkin kestänyt ja näyttää pärjäilevän hyvin.

Eikä ihme. RIP-lyhennettä on kätevä käyttää, varsinkin somessa, jossa ihmiset ovat tottuneet tuottamaan lyhyitä viestejä nopeasti.

Jokin RIPissä kuitenkin monia kaihertaakin, ainakin joitakin suomalaisia: Miksi meillä on tarve ”ripittää” ihmisiä, joita emme ole edes tunteneet muuten kuin julkisuuden kautta? Ja jos onkin pakottava tarve, pitääkö tämä suru ja osanotto ja ties mikä tunne suomenkielisenkin ilmaista englanniksi?

Monen mielestä vanha kunnon ”lepää rauhassa” on paljon RIPiä puhuttelevampi ja vaikuttavampi ilmaus. ”Lepää rauhassa, tuulen kehdossa, tuoksussa kesäisen maan”, sanotaan muistovärssyssä. Nykysuomen sanakirjassa puhutaan ”haudan levosta, kuoleman unesta”.

Siinä missä RIP on läpinäkymätön – kaikki käyttäjätkään eivät välttämättä tiedä, mistä lyhenne tulee –, ”lepää rauhassa” avautuu kaikessa tyyneydessään kertaiskusta. Lepäämisessäkin on toki kyse vertauskuvallisesta kielestä: kuolema on lepo, hyvin ansaittu pitkä uni kaiken uurastuksen ja mahdollisen tuskankin jälkeen.

                      Englanninkielisten ilmausten omiminen osaksi suomea ei tietenkään ole mitenkään tavatonta. Myös lyhyitä tokaisuja on sieltä meille lainattu. Esimerkiksi OK on luontevasti ottanut paikkansa arkisessa suomalaisessa puheenparressa. Sen merkitys nykykielessä on kaikille päivänselvä, vaikka ilmauksen alkuperä onkin hämärä peitossa.

                      Sanoja tulee ja menee, yli aikojen, ihmispolvien ja kaikkien rajojen. On onnetonta ajatella, että ilmausten lainautuminen kielestä toiseen pitäisi jotenkin estää tai jopa kieltää.

                      Varmaan RIPilläkin on oma tehtävänsä ”rauhassa lepäämisen” rinnalla. Voi olla, että RIP ottaa paikkansa juuri sellaisissa yhteyksissä, joissa halutaan osoittaa kunnioitusta kaukaisemman vainajan muistolle.

Ehkäpä ”lepää rauhassa” säästyy hetkiin, joissa viikatemies on kulkenut tutumman väsyneen läheltä. Niittänyt kypsää viljaa.

 

Ajatustenkarkailupäivä

Kirjoitus on julkaistu useissa sanomalehdissä helmikuussa 2016

Uutistenlukija lupasi, että lähetyksessä haastatellaan ministerin oikeaa kättä. Lehdestä luin, että toinen ministeri lupaa luoda nahkansa.

Ajatukseni karkailivat oudoille teille: Oikean käden haastattelu hoidetaan varmaan viittomakielellä? Milloin meillä on päästetty käärme ministeriksi?

Sanojen kirjaimelliset tulkinnat aiheuttavat usein hauskoja hetkiä. Jotkut ovat kehittäneet tällaisesta sanaleikittelystä sarjakuvataidetta: Monen suosikki on Hymyssä jo 1960-luvulla aloitettu Puutaheinää. 2000-luvun suursuosikiksi on noussut Fingerpori.

Kerran neljässä vuodessa on hyvä hetki ilahduttaa itseään miettimällä sanan karkauspäivä merkityksiä. Mihin nimi liittyy? Päiväkö karkasi vai kuka? Mistä?

Yksi selitys löytyy Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto -kirjasta. Vilkunan mukaan nimitys on saatu vanhimmasta tunnetusta ajanlaskun apuneuvosta, levystä, jossa oli reikä kutakin viikon tai kuukauden päivää varten.

Joka päivä reikään pistettyä tikkua siirrettiin pykälä eteenpäin, kun vuorokausi vaihtui. Mutta karkauspäivänä tikku otettiin ylös ja painettiin samaan reikään takaisin.

Tikku siis vain hypähti paikallaan ja putosi alas. Tällaista hypähtämistä on osassa murteitamme kutsuttu Vilkunan mukaan karkaamiseksi.

Katsotaanpa, mitä Suomen murteiden sanakirja tästä tuumaa. Verbillä karata on murteissa monia erilaisia merkityksiä. Yksi on hypinlaudalla hyppääminen. Tämä voisi sopia yhteen Vilkunan selityksen kanssa.

Mutta mitä kaikkea muuta karkaaminen voikaan olla? Vaikka ja mitä!

Kipittämistä, kipaisemista, pyrähtämistä: Mitä te siinä ovis aina karkaatte! on sanottu Ikaalisissa. Käväisemistä, pistäytymistä, poikkemista: Karkaa hakemas puorista leipää! on sanottu Kankaanpäässä.

Vuotamista, valumista, virtaamista: Akkunas sulava ja rästäk karava, on sanottu Laitilassa. Ryntäämistä, syöksymistä, hyökkäämistä: Että kehtaskii ilman syytä karata kimppuhuin, on sanottu Jaalassa.

Erilaisia esimerkkejä on murresanakirjassa kymmenittäin. Tietenkin siellä esitellään myös merkitys ’lähteä tai poistua omavaltaisesti, paeta, livistää, riistäytyä’. Urjalasta on merkitty muistiin tämä: Sen takia toi piika tossa noin hosuu että taas pääsee karkaan iltamiin.

Karkauspäivästä murresanakirja antaa kaksi esimerkkiä: Parkanossa on sanottu, että sooli vanhaempiikaem päivä sittes se karkauhpäivä, ja Lammilla, että karkauspäivänä nuaret ruukas leikkiä ja valettii tinaa.

Valettiin tinaa? Taas ajatus karkaa: Tarkoittaako karkauspäivä tässä uudenvuoden aattoa? Iltamiin karkaamista?

Kuratoitua vettä päälle!

Julkaistu useissa sanomalehdissä huhtikuussa 2016

Kielitoimiston sanakirjan mukaan verbi kuratoida tarkoittaa toimimista (taide)näyttelyn kuraattorina. Kuraattorin hommiin kuuluu näyttelyn organisointia, yhteydenpitoa taiteilijoihin, ehkä rahoituksen hankkimista ja markkinointia sekä näyttelyn käytännön järjestelyjä.

 

Monille on varmaan vanhastaan tuttu sana koulukuraattori. Hän on sosiaalityöntekijä, joka huolehtii kouluyhteisön hyvinvoinnista ja auttaa oppilaita, joilla on vaikeuksia koulunkäynnissä tai vaikkapa ihmissuhteissa.

 

Kuraattorista saattaa tulla mieleen sana kuri, mutta sanojen samankaltaisuus on mitä todennäköisimmin silkkaa sattumaa. Kuraattorin juuret ovat latinan curare-sanassa, joka tarkoittaa hoitamista ja huolehtimista. Kurin juuret ovat luultavasti ikivanhassa kuru-sanassamme, joka merkitsee kapeikkoa.

 

Sanakirjaa pitää ehkä päivittää. Kuratointi nimittäin on tätä nykyä paljon muutakin kuin sosiaalityötä ja taidenäyttelyiden järjestämistä. Ajoittain vaikuttaa siltä, että kuratointi-sanojen käyttö on suorastaan kuritonta!

 

Mitä oikein pitäisi ajatella siitä, kun puhutaan kuratoidusta ruokakassista tai vaatekaapista? Entä kuratoitu etusivu, mikä se oikein on? Tai kuratoitu oppimateriaali?

 

Wikipedian mukaan kuratointi tarkoittaa sisällön keräilyä uudeksi sisältöyksiköksi. Kuratointia voidaankin kutsua suodattamiseksi tai harkituksi keräilyksi. Wikipedia väittää, että hyvin kuratoitu sisältö vastaa kysymyksiin miten tätä sisältöä voi käyttää ja mikä tässä sisällössä on tärkeintä.

 

En kyllä ihan ymmärtänyt! Aikamoista merkityskuraa ja hömpänpömppää tuntuu olevan myös asiakkuusmarkkinamiesten puhe kuratoinnista. Tässä esimerkki Asma-blogista:

Kuratointi on tyokalu tuloksekkaan asiakaskokemuksen muotoiluun. Se auttaa kuluttajia loytamaan neulaa digitaalisesta heinasuovasta omalla ostosmatkallaan. Kuratoinnilla kyetaan luomaan merkityksia joita yritys ei muuten pystyisi kohtaamisiin ja asiakkuuteen luomaan.

Hakematta tulee mieleen, että tässä on taas otettu myyntitarpeisiin uusi sana, jonka sisältö on näissä yhteyksissä erittäin hämärä, mutta jonka kuvitellaan kuulostavan hienolta. Ja myyvän.

 

Tietotekniikan termitalkoot -verkkosivuilla selitetään, että kuratointi on suomeksi sanottuna valikointia. Internetistä puhuttaessa kuratointi tarkoittaa sisällön valikoivaa koostamista ja koosteen jakelua tietoverkossa.

 

Voisiko selitystä soveltaa kuratoituihin ruokakasseihin ja vaatekaappeihin? Ehkä.

 

Mallikkaasti kuratoituun vaatekaappiin on valikoitu sopivia vaatteita. Taitavasti kuratoitu ruokakassi takaa sen, että ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Kuravettä kassiin ei tietenkään kuulu!

SS ja muut sivu suunsa puhujat

Kirjoitus on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä Päivystävän tekstintutkijan palstalla 3/2011



Sivistys ja suvaitsevaisuus. Näistä ei voi nyt vaieta.

Kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen puhe neekeriukoista, maahanmuuttajista rosvoina ja täällä hilluvista kaiken maailman muslimeista on sekä sivistymätöntä että suvaitsematonta. Sitä ei voi suvaita.

Timo Soini vähätteli asiaa ja arveli, että kokematon kansanedustaja puhui ohi suunsa. Sivu suun puhuminen onkin tätä nykyä tavallista. Avoin vihapuhe on vallannut elintilaa erityisesti netissä.

Yleistyessään tällainen kielenkäyttö ja sen tuottamat merkitykset luonnollistuvat. Niistä tulee vähitellen hyväksyttäviä.

Perussuomalaisten ohjelmista varsinaista vihaa ei löydy. He hellivät maahanmuuttokriittisyyttä ja hokevat mantraansa maassa maan tavalla. Heidän mukaansa maan tapa tarkoittaa ensisijaisesti Suomen lakeja, mutta ”myös kulttuuriset normit ovat osa yhteiskuntaamme”.

Sopii kysyä, kuka määrittelee hyväksyttävät perusnormit. Kansa kaikkivaltiasko? Persuja äänestävä kansanosako?

Toimittaja Lisa Bjurwaldin mukaan perussuomalaiset ovat tyypillisiä muukalaisvihamielisiä oikeistopopulisteja (Helsingin Sanomat 19.4.2011). Hänen mielestään on vakavaa, että rasismi hyväksytään hiljaa äänestämällä tällaista puoluetta.

Jotkut persuedustajista kuuluvat Suomen Sisuun, jonka ohjelmassa puhutaan siitä, että meillä on aito Suomen kansa ensimmäisine esivanhempineen. SS:n mukaan kansoja ei saa tarkoituksellisesti sekoittaa keskenään. Kielestä sisulaiset sanovat, että hallitseva eliitti on muuttanut sanojen merkityksiä niin, että normaalien sanojen käyttäminen on miltei rikollista. Ilmeisesti tässä viitataan neekerin kaltaisiin sanoihin.

Vierasvihan vesillä kalastelee myös Suomen kansallissosialistinen työväenpuolue, joka uskottelee, että on olemassa jokin Suomen alkuperäinen valkoinen väestö ja että oman kansan veri on pidettävä puhtaana. Erityisesti puhtautta uhkaa värillinen kansanosa.

SKSTP pyrkii viralliseksi puolueeksi. Porukka on tätä silmällä pitäen silotellut tekstejään. Yhdistyksen säännötkin kelpaisivat nyt vaikka martoille (Yle 2.5.2011).

Kansallissosialistit ovat siis oppineet välttämään sivu suunsa puhumista. Tämä tuskin tarkoittaa sitä, että heidän asenteensa ovat entistä sivistyneempiä tai suvaitsevaisempia. Sivistymättömyyteen ja suvaitsemattomuuteen viittaa sekin, että puolueen tunnuksena on yhä hakaristi ja johdossa Führer. Puunatun puheenparren takana muhivat pikimustat merkitykset.

Päivystävä demokraatti

Kirjoitus on julkaistu useissa sanomalehdissä maaliskuussa 2016

Suomessa on jo vuosia naureskeltu päivystäville dosenteille, jotka toimittajat kaivavat esiin, kun halutaan kommentteja. Niin, kommentteja mihin tahansa.

Päivystäminen on tällaisessa puheessa alkanut vaikuttaa kielteiseltä sanalta, vaikka vanhastaan siihen liittyy myönteisiä mielikuvia. Päivystävä lääkäri ja päivystävä apteekki ovat kannatettavia asioita.

Kielitoimiston sanakirja kyllä tuntee päivystää-verbin laajentuneen käytön: ”Fanit päivystivät turhaan idoliaan hotellin edustalla.”
 
Päivystävän dosentin tapauksessa päivystäminen on jo lähtökohdiltaan arveluttavaa. Sananvalinnalla luodaan mielikuvaa yli-innokkaasta tutkijasta, joka himoitsee julkisuutta.

Ilmauksen taisi keksiä toimittaja Aarno Laitinen, joka huhtikuussa 2012 otsikoi Iltalehden kolumninsa noilla sanoilla. Laitisen tuomio oli tyly: ”Heillä on pääasiallisesti huonot ja virheelliset tiedot, ja samat trendikkäät ennakkoluulot kuin toimittajillakin. Harva heistä kelpaa lehden tai television toimittajaksi, mutta asiantuntijoiksi he kelpaavat ja pyrkivätkin.” 

Mutta mitä kummaa! Päivystävät dosentit ovat iskeneet takaisin.

Kun tutkijoita alettiin nimitellä ikävään sävyyn päivystäviksi dosenteiksi, muutamat heistä keksivät kääntää nimittelyn voitokseen. He alkoivat itsekin kutsua itseään päivystäviksi dosenteiksi. Nykyään kun yliopistoissa järjestetään erilaisia yleisötapahtumia, ei ole ollenkaan harvinaista, että tavattavissa on myös päivystäviä dosentteja.

Samanlaista retorista käsitteen haltuunottoa on nähty muuallakin. Kun pääministeri Juha Sipilä puhui kaiken maailman dosenteista, moni dosentti keksi esitellä itsensä sellaisena. Kun monikulttuurisuuskeskustelussa osaa keskustelijoista alettiin kutsua suvakeiksi, nämä alkoivat myös itse kutsua itseään suvakeiksi.

Kuinka rajaton onkaan kielen voima. Onko sittenkään?

Päivystävien dosenttien lisäksi olen tavannut verkossa samoillessani ihmisen, joka esittelee itsensä ”päivystäväksi anarkistiksi”. Jokin tässä sanaparissa mättää.

Mistä lähtien anarkismiin on kuulunut niin porvarillinen, tylsä ja kahlitseva toiminta kuin päivystäminen? Sanakirjan mukaan anarkismi on aatesuunta, joka ”taistellen kaikkea sosiaalista, poliittista ja taloudellista järjestystä vastaan tavoittelee yksilön täydellistä vapautta”.

Tässä se ristiriita onkin, suoranainen paradoksi. Jos anarkisti suostuu päivystämään, hän ei enää ole anarkisti. Tai ehkä päivystämisellä onkin merkityksiä, joista meikäläinen päivystävä demokraatti ei ymmärrä tuon taivaallista?

Kiimaoptio

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2014

 
Muistatteko vielä hyviksi väitetyt vanhat ajat, jolloin Natosta alettiin puhua salarakkaana? Noista ajoista on kulunut kymmenen vuotta. 

”Suomi ei seurustele Naton kanssa julkisesti ja avoimesti, mutta kulissien takana tapahtuu. Salarakas vilauttelee jatkuvasti lehtien palstoilla, mutta syvälle ei tunnuta päästävän.” 

Näin analysoimme tätä salasuhdetta Tuure Hurmeen kanssa kirjassamme Hölynpölynimuri (2008). Kiivas on ajan riento. Nyt julkisessa keskustelussa ei enää isommalti kainostella Nato-puheissa. Entisestä salarakkaasta on tullut avoimen rakkauden ja kaipauksen, jopa halun ja himon kohde.

Nato-myönteisyytensä ovat tehneet harvinaisen selväsanaisesti tiettäväksi muun muassa entinen pääministeri Jyrki Katainen ja nykyinen pääministeri Alexander Stubb. SDP:n puheenjohtaja Eero Heinäluoma väitti jo 2007, että kokoomuslaisten vauhti ”Naton suuntaan kulkemisessa on ollut niin kova, että on tuntunut siltä, ettei kypärännauhoja ole ehditty kunnolla kiinnittää”.

Mikähän on Heinäluoman vauhtiarvio nyt? Siinä missä vuosia sitten tilannetta kuvasivat sellaiset arahkot ilmaukset kuin salarakas ja Nato-flirttailu sekä raollaan oleva Nato-ovi ja Nato-optio, nyt puhutaan jo vailla varovaisuutta Nato-jäsenyyden hakemisesta.

Enää ei niinkään vaadita keskustelua Nato-jäsenyydestä. Nyt pikemminkin vaaditaan Nato-jäsenyyttä.

Jäsenyyden ja sen hakemisen vastustajat käyttävät yhä useammin ilmausta Nato-kiima, myös termimäisemmässä muodossa ”natokiima”. Löylyä keskustelun kiukaalle heittävät uuden ”isäntämaa-asiakirjan” arvostelijat. Vastikään allekirjoitetussa asiakirjassa Suomi ja Nato sopivat puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajan Seppo Kääriäisen mukaan siitä, että ”Suomi voisi niin päättäessään antaa toimintaedellytyksiä Naton joukoille erilaisissa häiriötilanteissa”.

Isäntämaa-asiassa on korostettu sitä, että kysymys ei ole varsinaisesta sopimuksesta. Nyt on vain allekirjoitettu asiakirja ja ”laajennetaan yhteistyötä”.

Nato-kiimaa! Uusi askel kohti jäsenyyttä! Kansaa aivopestään armotta!

Tällaista huutoa kuuluu Natoon kriittisesti suhtautuvien suunnalta. Naton puolustajat väittävät vastustajien kärsivän Nato-allergiasta ja -kammosta.

Nato-jäsenyyden vastustajien suosima kiima-sana on tässä yhteydessä kiinnostava. Sehän viittaa siihen, että Suomi-neito on nyt seksuaalisesti aktiivinen ja valmis parittelemaan. Soitimella siis ollaan, vaikka sotaan ei soitellen lähdetäkään!