Päivystävä demokraatti

Kirjoitus on julkaistu useissa sanomalehdissä maaliskuussa 2016

Suomessa on jo vuosia naureskeltu päivystäville dosenteille, jotka toimittajat kaivavat esiin, kun halutaan kommentteja. Niin, kommentteja mihin tahansa.

Päivystäminen on tällaisessa puheessa alkanut vaikuttaa kielteiseltä sanalta, vaikka vanhastaan siihen liittyy myönteisiä mielikuvia. Päivystävä lääkäri ja päivystävä apteekki ovat kannatettavia asioita.

Kielitoimiston sanakirja kyllä tuntee päivystää-verbin laajentuneen käytön: ”Fanit päivystivät turhaan idoliaan hotellin edustalla.”
 
Päivystävän dosentin tapauksessa päivystäminen on jo lähtökohdiltaan arveluttavaa. Sananvalinnalla luodaan mielikuvaa yli-innokkaasta tutkijasta, joka himoitsee julkisuutta.

Ilmauksen taisi keksiä toimittaja Aarno Laitinen, joka huhtikuussa 2012 otsikoi Iltalehden kolumninsa noilla sanoilla. Laitisen tuomio oli tyly: ”Heillä on pääasiallisesti huonot ja virheelliset tiedot, ja samat trendikkäät ennakkoluulot kuin toimittajillakin. Harva heistä kelpaa lehden tai television toimittajaksi, mutta asiantuntijoiksi he kelpaavat ja pyrkivätkin.” 

Mutta mitä kummaa! Päivystävät dosentit ovat iskeneet takaisin.

Kun tutkijoita alettiin nimitellä ikävään sävyyn päivystäviksi dosenteiksi, muutamat heistä keksivät kääntää nimittelyn voitokseen. He alkoivat itsekin kutsua itseään päivystäviksi dosenteiksi. Nykyään kun yliopistoissa järjestetään erilaisia yleisötapahtumia, ei ole ollenkaan harvinaista, että tavattavissa on myös päivystäviä dosentteja.

Samanlaista retorista käsitteen haltuunottoa on nähty muuallakin. Kun pääministeri Juha Sipilä puhui kaiken maailman dosenteista, moni dosentti keksi esitellä itsensä sellaisena. Kun monikulttuurisuuskeskustelussa osaa keskustelijoista alettiin kutsua suvakeiksi, nämä alkoivat myös itse kutsua itseään suvakeiksi.

Kuinka rajaton onkaan kielen voima. Onko sittenkään?

Päivystävien dosenttien lisäksi olen tavannut verkossa samoillessani ihmisen, joka esittelee itsensä ”päivystäväksi anarkistiksi”. Jokin tässä sanaparissa mättää.

Mistä lähtien anarkismiin on kuulunut niin porvarillinen, tylsä ja kahlitseva toiminta kuin päivystäminen? Sanakirjan mukaan anarkismi on aatesuunta, joka ”taistellen kaikkea sosiaalista, poliittista ja taloudellista järjestystä vastaan tavoittelee yksilön täydellistä vapautta”.

Tässä se ristiriita onkin, suoranainen paradoksi. Jos anarkisti suostuu päivystämään, hän ei enää ole anarkisti. Tai ehkä päivystämisellä onkin merkityksiä, joista meikäläinen päivystävä demokraatti ei ymmärrä tuon taivaallista?