Kohtuullistamisen ystävät

Julkaistu Hiidenkivessä 3/2010


Sitran ylläpitämä Kev eli Kansallinen ennakointiverkosto on julkaissut raportin Kohtuullistamisen jäljillä. Projektiin osallistuneet osaajat ovat tunnustelleet muutossignaaleja teemapajoissaan hyödyntäen EVAn Globaalit Skenaariot Tulevaisuuden Pelikentät -makroskenaarioita.

Ei, tuo ei ole uuden, Orwellille velkaa olevan menestysromaanini iskevä aloitus. Kyse on reaalielämästä, valitettavasti.

Osaajat ovat oikeasti istuneet Tervaniemessä – rauhallisessa, kauniissa ja luonnonläheisessä ympäristössä keskellä Hämettä (ks. myös Jaana Pelkosen juontama esittelyvideo) – haarukoimassa mahdollisia maailmoja.

”Täytyy luoda paskaa”, runoaa tähän Juhani Leskinen lantakuorman päältä.

”Kaikkia se leipä elättää”, sanoi entinen mies, kun prinsessan näki.

Mutta älkäämme ampuko viestintuojia. Yrittäkäämme sen sijaan miettiä, mikä meitä inehmoja oikein vaivaa ja riivaa.

Näyttää siltä, että lajiamme ajaa takaa tai eteenpäin jatkuva muutoksen pakko. Kuten Jorma Ollila filosofoi, meidän pitää joka aamu löytää paitsi Nokia E90 Communicatorimme myös puuha-Pete itsestämme. Minun-minun-minun kukoistukseni luo ”taloudellista luovuutta”, raportoi tähän Pekka Himanen Suomen hallituksen tilaamassa raportissa.

Mistä tulikin mieleeni Pertti Karkama. Karkaman mukaan arvotyhjiön asemesta pitäisi puhua arvotäysiöstä tai arvoumpiosta.

Meille syötetään ajatusta vapaudesta, mutta jokainen valinta vie ihmisen ”syvemmälle vapaudettomuuteen, ja hän joutuu elämässään vääntelehtimään voimattomana kuin hyönteinen hämähäkin verkossa”, latelee Karkama teoksessaan Kulttuuri ja demokratia. Sen muuten soisi kuuluvan jokaisen ajatushautomon käsikirjastoon, heti Nikomakhoksen etiikan viereen.

Nyt meillä on sitten ”vapaus” kohtuullistaa! Kuten monet menestyneet sanat ja ideat, tämäkin on tuontitavaraa lännestä.

Downsiftingillä on tarkoitettu Valloissa sitä, että rikkaat ovat vapaaehtoisesti vähentäneet kulutustaan. Kohtuullistajan tavoitteena on elää paremmin ja pidempään. Egoismia ja hedonismia siis, ellei peräti ikuisen elämän tavoittelua.

Vallankäyttäjien kädessä kohtuus voi olla kohtuuttoman kova keppi. Jos nykymeno jatkuu, kohtuullistamisen kokee selkänahassaan pieni tai keskikokoinen ihminen.

Kohtuullistaminen kohdistetaan palkkoihin, kelakorvauksiin, sossurahoihin ja julkisiin palveluihin. Jos laitosvanhuksen vaipat vaihdetaan nyt kerran päivässä, kohtuullistettuna tämä toimenpide suoritetaan hoitohenkilökunnan taholta hoidon kohteena olevan asiakkaan osalta kerran kvartaalissa.

Seuraavaksi Sitra sekä Eva, Keva ja Kev ynnä mainostoimisto Bob Helsinki ja muut ajatushautomot siittävät Tervaniemen teemapajassaan meille hallitusohjelman. Alkoholilla ei ole osuutta asiaan, ja sikiö saa nimen Suomi Kohtuullisesti.

Yhdessä hyysäten

Julkaistu helmikuussa 2010 Puhetta maahanmuutosta -sivustolla


Suomi on hyysääjien luvattu maa. Hyysäämisen lisäksi meillä holhotaan ja hoivataan sekä paijataan ja paapotaan.

Netin keskustelupalstoilla annetaan ilmi jos jonkinlaisia hyysäämistapauksia. Suomessa hyysätään – muutamia mainitakseni – jätettä, vankeja, Halmetta, murhaajia, ihmisiä, rikollisia, paskiaisia, pedofiilejä, kerjäläisiä, opiskelijoita, rattijuoppoja, juoppoja, porotaloutta, yksinhuoltajia, huume- ja alkoholiäitejä, kaiken maailman seksivähemmistöjä, vieraan maan kieltä (ruotsia), raiskareita ja lapsiinsekaantujia, sosiaalitoimiston asiakkaita sekä kauniita ja rikkaita.

Erityisen usein hyysäys kohdistuu pakolaisiin, ulkomaalaisiin ja maahanmuuttajiin. Suomessa ”hyysätään mamuja, syrjien kantaväestöä”.

Hyysäämisestä kirjoitellaan nimenomaan netin mielipidepalstoilla. Sanomalehdissä hyysäämistä tapaa harvoin, ja silloin on kyse kolumnista, lehdessä julkaistusta tekstarista tai yleisönosastokirjoituksesta – ei uutisista, mainoksista eikä pääkirjoituksista.

Hyysäämispuheeseen liittyy vahva tunnelataus. Pelko ja viha.

Hyysääjiä ei netissä totisesti hyysätä. Hyysäämispuhe rakentaa tyypillisesti mustavalkoisia vastakkainasetteluja, katkeria poteroja meille ja niille: ”Vieraita maahanmuuttajia hyysätään ja kantaväestön päälle paskannetaan.”

Etovassa isänmaaretoriikassa on itsestään selvästi kaksi osapuolta: oma hyvä kansa ja ne vieraat, pahat toiset, jotka ”sylkevät suomalaisten päälle”. Samalla kun maahanmuuttajille ”jopa maksetaan kännykät”, omat vanhukset ”jätetään heitteille” ja ”koululaisten ruuasta pihistetään”.

Hyysätä-verbistä käytetään tyypillisesti passiivimuotoa. Usein hyysääjäksi on tulkittavissa Suomen valtio tai jokin epämääräinen viranomaistaho: ”Miksi maahanmuuttajia hyysätään ja jätetään alkuasukkaiden, veronmaksajien asiat hoitamatta?”

Hyysääminen saa siis tätä nykyä valtaosin kielteisiä merkityksiä. Toisin oli ennen.

Viime vuosisadan alkupuoliskon kieltä kuvaavassa Nykysuomen sanakirjassa verbille annetaan sellaisia merkityksiä kuin ’hoitaa’, ’hoivata’, ’pitää luonaan’ ja ’antaa suojaa’. Tässä näkyy selvä yhteys ruotsin hysa-verbin merkityksiin ’majoittaa, antaa yösija’. Hyysääminen on niin suomessa kuin ruotsissakin tarkoittanut konkreettisimmillaan seinien suojaan ottamista.

Nyt painottuvat toisenlaiset merkitykset. Kielitoimiston sanakirjassa vuodelta 2009 hyysätä luokitellaan arkikieliseksi sanaksi, jota käytetään merkityksissä ’huolehtia jostakusta liiallisesti, auttaa tai pitää luonaan jotakuta, joka ei (sanojan mielestä) sitä ansaitsisi’. Esimerkkinä annetaan lause ”mielipidekirjoittajan mielestä ulkomaalaisia hyysätään liikaa”.

Pitäisikö yrittää palauttaa hyysäämiselle niitä humaaneja suojaamis- ja huolehtimismerkityksiä, joita siihen vielä takavuosina yhdistettiin? Kukapa meistä ei joskus haluaisi tulla hyysätyksi. Myös hyysäämistä vastustavat tarvitsisivat haleja, hellyyttä ja hassuttelua.

Ehdotus yhdenneksitoista käskyksi: Hyysää lähimmäistäsi!


 

Pohdin vastakkainasetteluteemaa myös Kielen voima -kirjassani. Upean kannen teki Aimo Katajamäki.

Reilu kielenkäyttö auttaa vähentämään kiusaamista

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu 8.2.2013 Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla

Sanat voivat satuttaa pahasti. Paha puhe vaikuttaa lapsen itsetunnon kehittymiseen. Epäreilu kielenkäyttö sattuu syvälle.

Koululaisten seinäkalenteri kertoo, miten asioiden pitäisi olla: ”Meidän koulussa ei kiusata.” Todellisuudessa kiusaaminen on koulujen arkipäivää.

Yksi syy on se, että reilun kielipelin säännöt ovat hukassa. Emmekö enää osaa käyttäytyä toisiamme arvostavasti ja monenlaisia mielipiteitä tai ”erilaisuutta” sallivasti?

Kieli tekee mahdolliseksi yhteiselon, rauhanneuvottelut ja sovinnonteon. Samalla se on vahva syrjään työntämisen väline. Syrjivän kielenkäytön vaikutus voi olla erityisen merkittävä, kun kohteena on lapsi, joka vielä etsii omaa minäänsä.

Luuserin rooli

Meille luodaan kielenkäytössä erilaisia rooleja. Yksi niistä voi olla luuserin rooli. Jos lapselle tarjoillaan päivästä toiseen puheissa ja muissa teoissa sellaista ajatusta, ettei hänestä ole mihinkään, käy helposti niin, että tarjottu rooli tulee todeksi.

Kun koulujen väkivallasta puhutaan julkisuudessa, joskus väkivallantekijöiden arvellaan olevan kiusattuja ja syrjäytyneitä. Tähän pitää tarttua tosissaan. Reiluun ilmapiiriin ei päästä julistuksilla eikä juhlapuheilla, vaan tarvitaan käytännöllisiä, arkisia ratkaisuja.

Yksi mahdollisuus on ruveta pohtimaan ja laatimaan reilun kielipelin sääntöjä. Kielenkäyttö on otettava tosissaan. Siitä on keskusteltava, kielellisten valintojen merkityksiä ja vaikutuksia on ruodittava.

Jos reilun kielipelin säännöt on hukattu, ne on kaivettava esiin tai kirjoitettava uudestaan. Aluksi on keskusteltava siitä, mitä kiusaaminen kenellekin tarkoittaa.

Ei leikin asia

Kouluissa osataan yleensä puuttua pilkkaamiseen ja muuhun ilmiselvästi epäreiluun käyttäytymiseen. Onneksi.

Kiusaamista vastustavissa Kiva-kouluissa on pyritty siihen, että osapuolet saadaan keskustelemaan ja ratkaisemaan ongelmat. Huomioon otetaan kiusaamisen eri muodot: sanallinen kiusaaminen, epäsuora kiusaaminen (kiusaaja yrittää saada muut välttelemään kiusattua), töniminen ja muu fyysinen kiusaaminen sekä kännykkä- ja nettikiusaaminen.

Pyrkimys on hyvä, mutta riittääkö tämä? Usein taitaa käydä niin, että Kiva-keskustelun jälkeen ilkeily jatkuu. Ilkeilijät vetoavat siihen, että tämähän on vain leikkiä.

Nimittelyä tai haukkumista voi tuskin pitää leikkinä tai kenenkään oikeutena. Väkivallalla uhkailua ei voi pitää harmittomana. Siihen, että iso porukka ryhtyy rökittämään toista kielellisesti, pitää puuttua. 

Vääriä käsityksiä

Valitettavasti monille lapsille ja nuorille on syntynyt virheellisiä käsityksiä siitä, millaista kielenkäytön esimerkiksi nettikeskusteluissa kuuluu olla. Kiusaaminen ei kuulu niihinkään.

Ihminen on ihminen netissäkin. Kirjoitettukin kieli tuottaa, välittää ja nostattaa tunteita.

Pahansuovan kiusaamisen erottaminen harmittomasta vitsailusta voi olla vaikeaa lapsille, joilla ei vielä ole samanlaista elämänkokemusta eikä kielenkäytön sävyjen tuntemusta kuin aikuisilla. Kiusattu lapsi voi jopa luulla, että hänen kuuluukin joutua jatkuvien sanallisten hyökkäysten kohteeksi. 

Nurkan takana

Jo päiväkodissa osa lapsista on suoraan tekemisissä kiusaamisen kanssa. Yleisin kiusaamistapa on porukan ulkopuolelle sulkeminen.

Kiusaamisen vastaisessa toiminnassa ei riitä, että puututaan selvään haukkumiseen. Pitää myös huomata, mitä tapahtuu pinnan alla ja nurkan takana. Monilla meistä on käytännön kokemuksia vuosikausia jatkuneesta kiusaamisesta, joka on jäänyt huomaamatta sekä opettajilta että vanhemmilta.

Vaikeinta lienee tarttua juuri sellaisiin tilanteisiin, joissa koululaiset jatkuvasti ja järjestelmällisesti välttelevät jotain toveriaan sekä mitätöivät hänen ajatuksensa, puheensa ja lopulta myös olemisen oikeutensa. Ryhmän ulkopuolelle sulkemisessa aikuiset voivat jäädä neuvottomiksi ja puhua syrjään vetäytymisestä ikään kuin oppilaan luonnollisena ominaisuutena: ”Se on niin ujo.”

Kuri(muksia)

Kouluissa tulee puhua reilusti ja avoimesti myös kurista. Julkisessa kurikeskustelussa on keskitytty lähinnä ongelmiin.

Ehkä voisi ajatella niinkin, että tämäkin on kuria: kielenkäytön ja muun käyttäytymisen säännöt tehdään yhdessä keskustellen ja kirjaten kaikille selviksi ja niitä myös noudatetaan yhdessä. Kurista tulee näin yhdessä sovittua ja yhdessä noudatettavaa, myönteistä.

Kuri voi muuttua kurimukseksi, jos siihen pyritään vain ylhäältä käskyttäen. Tietysti opettajat ja muut aikuiset ovat tässä eri asemassa kuin koululaiset, mutta vastakkainasettelu kuritettavat ja kurittajat on yleisesti ottaen turmiollinen.

Miten tehdä kuri todeksi rakentavalla ja myönteisellä tavalla? Millaista on kuri, johon kaikki osapuolet sitoutuvat? En oikein näe muuta mahdollisuutta kuin keskustelu ja yhdessä sopiminen, yhteisten pelisääntöjen luominen, niiden toteuttaminen ja valvominen.

Kuunnellanko kiusattuja?

Aivan olennaista on, että kiusatut saavat näissä keskusteluissa äänensä kuuluviin. Pitää pystyä luomaan ilmapiiri, jossa uskalletaan sanoa.

Valitettavan usein taitaa olla niin, että kiusatut eivät jaksa, halua tai välitä osallistua näihin keskusteluihin. Pahimmillaan kiusaaminen vie lapselta sanat ja merkitykset, elämän tarkoituksenkin.

Esimerkiksi opetusministeri Jukka Gustafsson on ollut sitä mieltä, että opettajien valtaa pitäisi vahvistaa. Opettajien ammattijärjestö OAJ on vaatinut opettajille enemmän keinoja puuttua työrauhaa häiritsevään toimintaan.

Osa keskustelijoista on kysynyt, eikö kurin sijasta pitäisi puhua koulussa viihtymisestä. Miten päästään siihen, että kaikilla on hyvä olla?

Koulukohtaisia kurinpitosuunnitelmia saatetaan tarvita, ja ne voivat olla järkevästi toteutettuina hyödyllisiäkin. Suunnitelmia tärkeämpiä ovat kuitenkin jokapäiväiset teot. Yksikään kiusaamistapaus ei saada jäädä käsittelemättä.

Kieli keskellämme

Akuuttien tapausten käsittelyn lisäksi tarvitaan keskusteluja, jotka vaikuttavat kouluväen asenteisiin. On pyrittävä tilanteeseen, jossa kiusaamista ei kertakaikkiaan suvaita.

Kieltä ja kielenkäyttöä ei näissä kuvioissa kannata vähätellä. Kielellä voi kiusata; mutta kielellä voi myös lopettaa kiusaamisen.

Kouluissa tulisi pikimmiten ryhtyä reilun kielipelin sääntöjen laatimiseen. Ja reilun kielipelin pelaamiseen.


KATSO AIHEESEEN LIITTYVÄ YOUTUBE-VIDEO ”PIKKU-MARJAN KOULUMATKA” (BLYTHE SMITH)

Lukitaito

 Julkaistu maaliskuussa 2005 useissa sanomalehdissä

Olen kuunnellut puhetta kirjoittamisesta. Kirjoitustaidosta kirjalliseen kulttuuriin -seminaarissa syvennyttiin 1800-luvun oloihin ja siihen, miten ”kirjoituskonsti” vähitellen muuttui harvojen huvista koko kansan kulttuuriksi. Miten siis Jukolan Eero veljineen kasvatettiin kirjalliseen kulttuuriin?

Kirjoitusseminaarissa tehtiin tunnetuksi uutta käsitettä, lukitaitoa. Lukitaito tarkoittaa luku- ja kirjoitustaitoa, ja näin se rinnastuu tutumpaa lukihäiriö-sanaan.

Nykyään voi olla luontevaa puhua luku- ja kirjoitustaidosta yhdessä, lukitaitona, mutta toisin oli vanhoina, ei aina niin autereisina aikoina. Monet nimittäin osasivat kyllä lukea mutta eivät kirjoittaa.

Sata vuotta sitten vain 40 prosenttia suomalaisista osasi sekä lukea että kirjoittaa. Vai pitäisikö sanoa peräti 40 prosenttia?

Entisaikaankin lukutaitoja oli monenlaisia. Vaikka osasi lukea virsikirjaa, ei välttämättä ymmärtänyt virallisia kontrahteja, ”rangaistusparakraaffeja” tai romanttista runoutta. Vaikka osasi lukea painettua tekstiä, ei välttämättä saanut selvää käsinkirjoitetusta viestistä. Vaikka osasi lukea, ei välttämättä pystynyt täysin ymmärtämään saati arvottamaan lukemaansa.

Ihminen saattoi olla lukutaidon piirissä, vaikka ei itse hallinnutkaan kirjainmerkkejä. Nykyään puhuttaisiin tulkinnallisista yhteisöistä.

Yksityiskirjeet olivat usein yleisötekstejä, joukkoviestintää. Niistä kirjoitettiin kopioita, niitä kierrätettiin ja luettiin ääneen. Tosin jotkut pitivät minkä tahansa ”maallisen tekstin” lukemista syntinä vielä 1900-luvun alussa.

Kirjoitustaidotonkaan ei ollut vailla mahdollisuutta viestiä tekstein. Kirjuriapua oli tarjolla paitsi virallisten asiakirjojen myös rakkauskirjeiden laatimiseen.

Moni kirjoitustaidoton siis ulkoisti kirjoitustyönsä, jotta voisi keskittyä johonkin olennaiseen. Toisaalta taito kirjoittaa antoi monelle ruumiilliseen työhön kykenemättömälle mahdollisuuden nousta yhteisössä arvoon arvaamattomaan.

Kirjoitustaito ei ollut itsestään selvästi tavoittelemisen arvoinen asia. Jotkut vanhemmat pelkäsivät, että lapsista tulee kirjoitustaidon myötä liian oppineita. Puhumattakaan siitä, kuinka kalliita kirjoituskalut ovat tai kuinka paljon kirjoittaminen vie aikaa oikeilta töiltä.

Parhaillaan vietetään Lukukeskuksen organisoimaa lukuviikkoa. Keskuksen verkkosivuilla on nyt mahdollisuus kirjoittaa omista lukukokemuksistaan. Monet kirjoittavatkin, vapaasti, silkasta ilmaisemisen ilosta? Vastuuta jää lukijallekin.

Yksi arvioi lukemaansa kirjaa näin: ”Mosku on huippu kirja koska siinä on seikkailuja ja tappelua. Mosku oli kunnon mies koska hän pieksi pororosvoja. Hän oli kyllä itsekkin pororosvo.”

Toinen tilittää tähän tapaan tunteitaan Tuntemattomasta: ”Kirjassa kuvataan talvisodassa riehuvaa konekiväärikomppaniaa. Miehien ronski kielenkäyttö tekee omasta mielestäni mukavan piristyksen kirjaan, mikään ei piristä paremmin kuin pari perkelettä kesken tulitaistelun.”

Kolmas taas kertoo elämyksistään Neiti Etsivän kanssa ja päättää tekstinsä yleispätevään huomioon: ”Lisää tietoa saatte kun luette kirjan.”

Reilu jätkä, kauppa ja meininki

Julkaistu huhtikuussa 2001 useissa sanomalehdissä

”Siellä katsotaan mies eikä nuttu, reilu jätkä on kaikille tuttu”, riimittelee Reino Helismaa Lapin jenkassaan. Laulun tulkki Tapio Rautavaara syöpyy sieluun reilun miehen mallina.

Taigatarustossa reiluus on jotakin perimiehisen jymäkkää ja supisuomalaista. Reilu tarkoittaa suoraa, sitkeää ja sisukasta: ”jätkä jäntevä palkkansa voimalla saa, mutta heikkoa luonto ei auta”. Reilu on päällisin puolin karu ja koruton heppu, jolla silti on silmää siroudelle: ”riekon jalka kun jättävi merkin, sitä jäljennä ei käsi herkin”.

Reilusta on ollut kenenkään vaikea keksiä mitään kielteistä. Vaikka sanakirjoja kääntelisi kuinka, merkitykset eivät muuksi muutu: aito, avoin, rehti, runsas, vilpitön, kunnollinen, totuudenmukainen. Reiluus on sukua reilassa olemiselle, ja sekä reilulla että reilalla on juuret ruotsin kielen sanassa, joka tarkoittaa kuntoa ja järjestystä.

Repe, Tapsa ja arvatenkin myös heidän laulujensa jätkät palkivat peuroina autuaammilla kiveliöillä, mutta reiluus noteerataan yhä suomalaisessa arvopörssissä. Mikäpä ei näinä päivinä olisi reilua?

Valtioneuvoston eduskunnalle antama tulevaisuusselonteko saa mieltä liikuttavan nimen ”Reilu ja rohkea - vastuun ja osaamisen Suomi”. Kokoomus ottaa verkkosivuillaan päämääräkseen reilun yhteiskunnan.

Urheilu ja reiluus lyövän usein julkisuudessa kättä. Nuoria houkutellaan jääkiekon pariin reiluun peliin vedoten, ja pesäpalloilijat ovat panostaneet ”Reilu peli, reilut kaverit” -kampanjaan.

Reiluus ei ole enää pelkästään aatetta eikä kansan syvimpiä tuntoja. Reiluus on jo niin maallistunutta, että sen tavaralle antama lisäarvo voidaan mitata euroissa.

Reilu kelpaa niin vehnäleseleivän nimeksi kuin makkaramainoksen ”reilu meininki” -iskulauseeseenkin. Roinan ja romppeen kaupittelija keksii puhua monimielisesti ”tosi reiluista alennuksista”, ja kuluttaja uskoo saavansa rehellisessä kaupassa runsaasti huojennusta.

Yksittäisten reilujen ja muunlaisten kauppiaiden lisäksi markkinoille on ilmestynyt Reilu kauppa norsumerkkeineen. Reilusta kaupasta on hyvää vauhtia tulossa brandi eli tunnettu tuotemerkki, ja reilulle annetaan taas uudenlaisia merkityksiä.

Reiluuden halutaan nyt tarkoittavan eettisyyttä ja oikeudenmukaisuutta, erityisesti kansainvälisessä kaupassa. Reiluus halutaan kytkeä tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja kestävän kehityksen kunnioittamiseen.

Reilun kaupan sanoma onkin puhutellut monenlaisia ihmisiä. Reilun kahvin kutsuun ovat vastanneet järjestöt, joita harvoin nähdään samalla puolella pöytää: muun muassa Suomen luonnonsuojeluliitto, Kirkon Ulkomaanapu, Vasemmistonuoret, Marttaliitto, STTK ja SAK.

Reilu on oivallinen esimerkki laatusanasta, jolle tekemällä tehdään yhä uusia sisältöjä aikojen, arvojen ja tapojen muuttuessa. Toisesta näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että juuri uudenlaisesta reiluudesta puhumisella pyritään asenteiden muuttamiseen.

Reilusta tukkijätkästä on kuitenkin melkoinen rupeama reiluun banaaniin. Pysyvää merkityksessä on oikeastaan vain positiivinen perusvire. Reiluuttakaan ei ole olemassa ilman vastakohtaa, ilman käsitystä siitä, mikä ei ole reilua: reilusta kaupasta puhuttaessa herää herättelemättä kysymys, onko muu kauppa epäreilua.

Reiluus on suhteellista, ja reilu venyy moneen tarpeeseen. Ihminen osaa käyttää ja tulkita reilua luovasti, kuten melkein kaikkea muutakin kielessä. Kun sepittelevä karpaasi kutsuu itseään reiluksi Lapin mieheksi, sen jos minkä pitää ymmärtää olevan epäreilua, monessakin mielessä.

Onnelle osui

Julkaistu kesäkuussa 2001 useissa sanomalehdissä

Television A-talkissa jahdattiin onnea. Miten onnen saisi saaliiksi, voisi määritellä?

Onnesta keskustelivat pappi Matti J. Kuronen, professori Markku Ojanen, viestintäkouluttaja Ritva Enäkoski ja valmentaja Jari Sarasvuo. Keskustelussa tuli ilmi, että 90-luvulla onnellisuuskurssien ja -kirjojen kauppa alkoi käydä kuin siimaa. Onnen apajille ilmestyi onkijoita.

Omia onnen pipanoitaan alkoivat kaupitella niin opetetut kuin itseoppineetkin filosofit. Onni onkin otollinen kauppatavara. Se ei vanhene, väljähdä eikä mene muodista. Onnellisuustuotteita viljellään täysin luonnonmukaisesti – kielenkäytössä.

Sanoilla onni ja onnellisuus viitataan asioihin, joita ei voi suoranaisesti nähdä, haistaa, maistaa, kuulla eikä kosketella. Niillä ei viitata todellisuuden olioihin (toisin kuin ahvenella tai auringolla) eikä tapahtumiin (toisin kuin sateella tai suudelmalla).

Onnipuheen pulppuaminen kertoo siitä, että kielellä on nyt erityistä arvoa. Intiimeinkin mielentila tehdään olevaksi kielenkäytössä.

Sanoissa, lauseissa ja teksteissä käsitteet tuotteistetaan ja pannaan markkinoille myytäviksi ja ostettaviksi. Merkitysten tuottamisesta ja välittämisestä on tullut kannattavaa bisnestä. Tämäkin kielijuttuni on yksi tekstiteollisuuden tuote.

Sanoilla myymisessä ei ole mitään uutta. Niin uskonnot kuin aatteetkin on synnytetty sellaisten käsitteiden varaan, joihin niiden kulloisetkin määrittelijät aina varaavat oikeassa olemisen oikeuden: armo, toivo, vapaus, veljeys, työ.

Onnenkaupassa on nyt ehkä pitkiä propagandataistoja selvemmin kyse pikavoitoista. Ihmisiä rahasta valmentavien puheissa on perusoletuksena se, että jokaisen yksilön elämässä on aina jotakin parannettavaa ja että valmentajat osaavat kertoa ihmiselle, mitä esimerkiksi ”henkinen kasvu” on.

A-talkin onnikeskustelusta jäi ontto olo. Pappi puhui kirkon eli ”firmansa” mainostamisesta. Kouluttaja vihjaisi hankalasta asiakasporukasta. Valmentaja väitti useimpia erakkoja ”vainoharhaisiksi, vihaisiksi ja masentuneiksi”. Professori analysoi, että kun rakastamme, opimme jotakin siitä, mitä todellinen onni on.

Valmentaja Sarasvuon puheista paljastuivat hänen arvonsa. Sarasvuo määritteli sankarin ihmiseksi, joka ”uskaltaa kasvaa haasteidensa edessä”. Tällaisessa määrittelyssä luonnollistetaan ajatusta, jonka mukaan ihmisen tulee uskaltaa ja kasvu on jotakin sinänsä positiivista.

Entä heikot tai arat? Entä ne, jotka eivät jaksa kasvaa tai halua vastata haasteisiin? Onko heistä onnenpekoiksi tai -pirkoiksi?

Onnenkätkemistä sen enempää Sarasvuo kuin Enäkoskikaan eivät kannattaneet. Miksi olisivatkaan? Heidän kursseilleen tuskin tulevat ne, jotka määrittevät onnensa omin ehdoin, tai ne, jotka ovat onnensa löytäneet ja kätkeneet.

Keskustelijat tarkoittivat onnea mutta osuivat onnelle. Jos riistaeläintä osuu onnelle, luoti menee läpi ”tyhjän tilan” eikä eläin kuole ainakaan heti. Saalis jää saamatta.

Sanojen syntyjen selittäjät ovat pohtineet, onko onni eriytynyt juuri onsi-sanasta. Onsi merkitsee murteissa ja sukukielissä onttoa tai tyhjää paikkaa, onteloa, myös vatsaa. Onko onnen täysi tunne sukua tyhjälle ololle? Vai onko onni täysi vatsa? Tuntuuko onni vatsassa asti.

Onnesta puhumisen asiantuntijat päätyivät siihen, että onni on pienissä asioissa. Tämän ovat tajunneet sananlaskijat ja muut sanantaitajat aina.

Parhaiten onnen määrittelyssä ehkä onnistuu, kun välttää isot sanat, kun kuvaa hetken havainnon ja tuntemuksen. ”Valovuosia työttömänä ollut” Römppäisen Veikko virnistää elämälleen Jaakko Tepon Työttömän laulussa: ”Tännään minä onnellinen oon, kun se nuorin poika piäsi kortistoon.”

Seksikäs media

Julkaistu marraskuussa 2000 useissa sanomalehdissä

Lehdessä seisoo, että Brad Pitt on vuoden seksikkäin mies. Aiemmin on saatu lukea, että Jennifer Lopez näyttelee ja Britney Spears pukeutuu seksikkäästi ja että Janina Frostell on Suomen seksikkäin nainen.

Lehtien journalistista antia tukevat mainokset, joissa naista kehotetaan hankkimaan itselleen seksikäs alusasu, pikkumusta ja pikkujouluilme. Seksikästä mieltä kyytipojaksi ja menoksi!

Näissä käytöissään seksikäs on lähellä merkitystä, jonka sanakirja sille kuutioi. Sanakirjan mukaan seksikäs tarkoittaa sukupuolisesti puoleensavetävää.

Seksikäs on suomeen lainatusta seksi-sanasta käs-johtimella muodostettu laatusana. Johdin tuo yleensä sanaan runsauden ja jollakin varustamisen merkitystä. Iäkäs on sellainen, jolla on paljon ikää, parrakkaalla partaa.

Esimerkkien perusteella seksikäs kuvaa lehtijutuissa useammin naista kuin miestä. Lehdissä kirjoitetaan yksittäisten seksikkäitten naisten lisäksi yleisemmin seksikkäästä viettelijättärestä ja seksikkäistä kaunottarista sekä 2000-luvun naisesta, joka ”uskaltaa olla seksikäs”.

Lehtitekstien perusteella seksikkäin ja samalla itseriittoisin ja -siittoisin kaikista on olio, jota mediaksi kutsutaan. Media luottaa seksiin kuin sika saparoonsa. Hekuma huipentuu, kun media ylistää jotakin mediaseksikkääksi.

Tämä voi olla merkki siitä, että lehtiteksteissä maailmaa on totuttu tarkastelemaan oletetun perusmiehen silmin tai siten, kuin miehen kuvitellaan sitä katselevan. Moni esimerkkijuttujen kirjoittajista on kuitenkin nainen. Kenen silmin kukin maailmanmenoa seuraa, kenen sanoin jäsentää?

Katsoopa mistä vinkkelistä hyvänsä, seksiä saa joka tuutista. Muistaako joku toisenlaisia aikoja? Vuoden 1967 Nykysuomen sanakirjassa ei ole seksi-hakusanaa. Sen sijaan vuoden 1973 Nykysuomen sivistyssanakirjasta sana on löytänyt paikkansa, toisten ”sivistyssanojen” joukosta.

Vuoden 1990 Suomen kielen perussanakirjassa seksi-sanojen perhe on kasvanut seksikumppanista seksipommiin ja seksin ala paisunut seksikaupasta seksiturismiin ja seksiteollisuuteen. Tiedekään ei ole jäänyt ilman: on seksologeja, seksuaalikasvatusta ja seksuaalipsykologiaa.

Luonnollisena seksiräjähdyksen seurauksena on kai pidettävä sitä, että lehtijuttujen perusteella melkein mikä tahansa voi nykyään olla seksikästä. Siinä missä ennen saatettiin ajatella, että tuolilla istuja on seksikäs, nyt eräs kirjoittaja väittää lepotuolia seksikkääksi.

Toisaalta, olen kuullut kerrottava tarinaa selkosen souvarista, jonka sukupuolivietin laukeamiseen riitti polkupyörän näkeminen, kunhan oli naisten pyörä. Käsitykset seksikkyydestä voivat olla hyvinkin yksilöllisiä.

Moni tutkiva journalisti etsii totuutta seksin läpi. Eräässä lehtijutussa Tampereen sanotaan olevan ”universumin seksikkäin sisämaakaupunki”.

Puolueiden nuorisojärjestöistä arvellaan, että niiden toiminta ”ei ole tarpeeksi seksikästä”. Kuntasektori ei näemmä ole ”seksikkäimpien työnantajien maineessa”. Jokin Suomen Pankin viroista tiedetään seksikkäämmäksi kuin toinen.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Sen vielä ymmärtää, että puolueen nuorisojärjestössä on jotakin seksikästä, mutta mitä sukupuolisesti puoleensavetävää on Tampereessa?

Seksi näyttää valtaavan alaa sodalta, urheilulta ja teatterilta, kun ihmiset pyrkivät antamaan kokemuksilleen uudenlaisia tulkintoja ja selittämään maailman toisin. Siinä missä politiikkaa on tavattu verrata taisteluun tai päättäjien sanottu olevan pelureita ja tupon näyttelemistä, nyt on trendikästä vertailla vaikkapa – ministeriöiden seksikkyyttä.