Päätehakkuita taikametsässä

Julkaistu helmikuussa 2000 useissa sanomalehdissä

”Suuri oli metsän puitten seura”, tuumasi Samuli Paulaharju Sompiossaan sotien alla. Tuolloin selkossuomalainen asui metsässä ja metsä asui selkosen suomalaisessa, hänen kielessään.

Metsäihminen tunnisti taigametsänsä puut ja tunnusti niiden luonnollisen arvon. Hänen oli tarpeen antaa metsälle ja sen olioille, puille ja muille, tarkkoja nimiä. Hän osasi lukea metsän moninaisia merkkejä ja kuvata niitä tarkoituksenmukaisella kielellä.

Paulaharjun kairoissa kohosi lakkapäisiä aihkeja, kasvoi kituen hyötö- ja räkämäntyjä, sojotti suostoja ja keloja, huojui komoja ja aarniohonkia. Kuijottipa korvessa partaisia luppokuusiakin, kurotteli korkeammalle kärtsäköitä.

Mutta ajat olivat muuttumassa, jo muuttuneetkin. Puheet muotoutuivat uuden ajan myötäisiksi, ja teot olivat puheiden mukaisia. Metsä alettiin ymmärtää puilta, nähdä rahanarvoisena omaisuutena.

Metsää mittailtiin kiintokuutioina ja puita kutsuttiin saha- ja paperitavaraksi, tukeiksi ja pölleiksi. Nöyrät, nälkäiset miehet savotoivat, ”kumartuivat siellä puitten juurille”, kuten Pentti Haanpää kuvaa Noitaympyrässä. Joku kutsui raatamista ”metsänhoidollisiksi hakkuiksi”.

Metsän syvin olemus määriteltiin uudella tavalla, ja sanat saivat uuden luonnon. Samalla luonto sai modernin, teollisen merkityksen. Tästä todistaa Lapin leivän isän eli Kemiyhtiön historia: ”metsien tehtävänä on kaiken aikaa ollut tuottaa raaka-ainetta”.

Samalla kun Suomen väitettiin seisovan ”tukevasti puujaloillaan”, jalkoja eli petäjiä pantiin vimmaisesti poikki ja pinoon. Metsien mentyä jäi tyhjyys maisemaan, autius mieleen ja kieleenkin.

Paulaharjun ihannoima ”metsän salaperäinen henki” oli elänyt suomalaisten sanoissa, kirveenkoskemattomien kairojen kansassa. Avohakkuiden jäljiltä raiskioiden paljasta todellisuutta piti kuorruttaa uudenlaisella, peittävällä, hieman häpeilevällä höpötyksellä.

Talousmetsät korvasivat selkoset; puistot korvasivat erämaat. Eduskunta päätti ”perustaa erämaa-alueita”, ikään kuin ihminen voisi kuitata tai paikata tolkuttomat tekonsa sanojaan uudelleen asettelemalla.

Metsistä puhuttiin eilen toisin kuin tänään. Mennyttä tai ”alkukantaista luontoa” onkin turha romantisoida yli ymmärryksen: paulaharjumainen kielenkäyttö voi tietointensiivisessä informaatioyhteiskunnassa tuntua turhan haikailuilta. Loso saattaa kumahtaa nettisurffaajankin korvassa komeasti, mutta samoilija, joka on joutunut naakimaan rämeillä ja tekemään tulet märästä jänkämännystä, tietää paremmin.

Kieli on vaihtelevaista tässäkin ajassa, sillä samaa luonnollista kieltä puhuvilla on tarpeita ilmaista erilaisia asioita. Yhtä oikeaa tai toista väärää puhetta ei ole, ei metsistäkään. Siinä missä mainostoimiston copywriter markkinoi jäljellä olevia metsäkaistaleita villinä pohjolana, sallalainen jätkä kiroaa leimikkonsa perkeleelliseksi ryyseiköksi.

Samaan aikaan toisaalla, etelämpänä, keinovalojen loisteessa, luonnonsuojelija kehottaa kavereitaan pelastamaan ”viimeisen erämaan raiskaajien kynsistä”. Naapurikivitalossa metsäinsinööri maistelee mielessään sanoja sertifikaatti ja pehmeät menetelmät. Maistelee ja miettii, millaisen imagon niillä rakentaisi, brandin paketoisi.

Nukkumalähiössä, tiedon valtaväylän pielessä istuu uusvantaalainen ja kuulee omantuntonsa älähtävän. Hän huomaa purkaneensa oksaista oloaan paperille, suoltaneensa liuskoja, tulostaneensa aanelosia.

Päätehakkuut? Vaikeneva päätetyöläinen käsittää hengessään taas tuhonneensa kielenkäytöllään jotain arvokasta, ”aitoa ja alkuperäistä luontoa”. 

Voihan via, Nokia!

Ilmestynyt Hiidenkivessä 5/2010

Kun isoisän päähän putosi lipputangon nuppi, Jorma lähetettiin Posti-Lyyliin hakemaan apua. Talossa oli kylän ainoa puhelin.

Jorma-poju ei silloin osannut arvata, että kohta kaikki kohkaavat ARM11-prosessorista ja Symbian^3-käyttöjärjestelmästä. Ja N8:sta.

Näitä kun mietin, huomaan eläneeni. Jo 60-luvulla, jolloin Nokia tarkoitti kumikenkiä.

Siihen aikaan kun nuppi putosi, Nokian olivat saappaat. Nyt Nokian ovat sanat.

Puhelimessa on sanakirja, ja laite yrittää arvata kirjoittajan aivoituksia. Empiiriset kokeemme osoittavat, että pylly on nokiaksi hylly, oksennus asennus, Eriksson erikseen. Kun yrittää kirjoittaa merkkijonoa voi vittu, sanakirja ennustaa sen ystävällisesti muotoon voi via.

Olkaamme vaikuttuneet. Nokian lingvistit tekevät pyyteetöntä hygieniatyötä kauniin suomen puolesta. Yritys ilmoittaa ylpeänä harjoittavansa alatyylin sanojen likvidointia.

Tämä on pieni asia ihmiselle, mutta suuri asia brändityöryhmälle. Ettei Nokia vaan muutenkin sulkisi silmiään totuudelta? Tai Suomi?

Moni omistaa Nokiaa, vielä useampi nokialaisen. Mutta omistaako Nokia meidät?

Nähtävissä on pyrkimystä kielemme omimiseen. Jo muinoin yritys rekisteröi Kännykän tavaramerkikseen. Sitä ennen se oli ottanut itselleen kunnan nimen. Hyvä että kunta sattui olemaan Nokia. Miltä kuulostaisi maailman pörsseissä Vöyri-Maksamaa Connecting People?

Ja juuri saamamme tiedon mukaan Suomen on muutettava nimensä Nokiaksi. ”Muuten Nokia lähtee maasta kuin kuppa Töölöstä ja markkinat itkevät”, toteaa Nokia.

Käsissämme on todisteita Nokian Kielellisten Innovaatioiden Toimialaryhmän uutteruudesta. Mainittakoon täsmämerkityksen antaminen erorahalle. Seuraavassa kielipoliisin osavuosikatsauksessa se on ’4,6 miljoonaa euroa’.

Kärsimättöminä odotamme selitettä sellaisille nokiakielen sanoille kuin yritysvastuutyö ja yrityskansalaisuus. Puhumattakaan merkkijonosta me:. Nokiakielessä sitä käytetään, kun yritetään olla siis niinku katu-uskottavia: me:kierrätämme, me:luomme uutta.

Luovuudesta kertovat myös Nokian tiedotteiden vastuuvapauslausekkeet. Esimerkiksi Anssi Vanjoen eropaperissa asiaa on 1 400 merkkiä ja sen perässä kaiken kestävää, kärsivää, kiistävää nokiakieltä 6 500 merkkiä.

Niin-niin mutta kuinkas kävi taatalle? kysytte nyt.

Taata työskentelee vanhempana aivokirurgina jossain äly Nevadassa. Jorman epäillään vaihtaneen sukupuolta, muuttaneen Nurmijärvelle ja esiintyvän sosiaalisessa mediassa milloin Neiti Etsivänä, milloin Kielimiehenä.

Niitä sanoja en olisi halunnut oppia

Julkaistu tammikuussa 2005 useissa sanomalehdissä

Tänne kauas, kuivalle maalle, tulvii ahdistavia kuvia ja sanoja. Tiedotusvälineissä kerrotaan läheisensä menettäneiden hädästä. Kaupassa joku puhuu tutustaan, joka oli paikalla.

Uhrit, pelastajat, asiantuntijat tulevat teksteissä oleviksi. Toimittajat yrittävät tehdä työtään, tuottaa ja välittää tietoja, kertoa mistä on kyse.

Epämääräinen pelko ja epäusko puhuttelevat, kun katsoo vastaantulijaa silmiin. Kadulla ventovieras nyökkää kuin ystävälle.

Televisiossa piispa miettii, mitä uskominen on. Luonto saa monen mielessä uusia merkityksiä.

Kaikki tekevät parhaansa. Pallo on nyt pienempi kuin koskaan.

Numerotiedot ja muu reaaliaikainen informaatio oksettavat. Ihmiset itkevät.

Vähitellen tapahtuma ja siitä kertominen ikään kuin etääntyvät toisistaan, muuttuvat eri todellisuuksiksi. Viestimet keskittyvät kertomaan kertomuksista: mitä ihmiset tapahtuneesta sanovat. Joku valopää keksii summailla taloudellisia menetyksiä ja jälleenrakennustöiden hintaa.

Asiantuntijat ruotivat tapahtunutta kaikista mahdollisista näkökulmista. Saamme kuulla maantieteilijöiden ja biologien analyyseja, tilastotieteilijöiden arvioita, lääkäreiden raportteja, kulttuurintutkijoiden ja viestintätieteilijöiden näkemyksiä.

Monia asiantuntijatekstejä leimaa outo kylmyys. Jotkut tutkijat ovat unohtaneet itsensä kotiin töihin mennessään. Herää kysymys, eikö tieteellä ole tuntosarvia.

Pitääkö tieteen aina olla kaiken yläpuolella. Eikö joskus ole paikallaan ja pakko unohtaa analyyttiset kysymysmerkit.

Monenlaiset tunteet ovat pinnalla. Julkisuudessa aletaan etsiä syyllisiä, niitä, jotka eivät tiedottaneet tarpeeksi tehokkaasti, oikein, osanottavasti. Virallinen reaktio on tuttu: perustetaan arvovaltainen työryhmä, tehdään selvityksiä, kirjoitetaan muistio. Tekstejä, tekstejä.

Ryhmän perustamisella on ainakin symboliarvoa. Jokin Taho ottaa asian vakavasti ja hoitoonsa.

Samaan aikaan niin sanottu keltainen julkisuus elää omaa elämäänsä. Pian saadaan lukea pikkujulkkiksista, jotka järkyttyivät. Saadaan lukea myös lööppi: lehti on löytänyt pylvään, joka pelasti yhden tunnetun suomalaisen.

Odotan juttuja järkyttyneistä julkimoista. Ahistaa.

Informaatiosotkussa on vaikea tarttua mihinkään. Kaikki alkaa tuntua toisarvoiselta ja turhalta, erityisesti tekstimassa.

Tulee halu käpertyä, takertua niihin, joita rakastaa. Paeta.

Tarkoituksenani oli kirjoittaa kielijuttu muusta aiheesta. En pystynyt. Kirjoitin kuitenkin, mutta helisivät sanat. Oli pakko kirjoittaa tästä.

Olin juuri lukenut kirjan Puuttuvat viestit. Nonkommunikaatio inhimillisessä viestinnässä. Pohdin, miten kirjoittaa, kun kieli tuntuu kadottaneen merkityksensä. Miten olla samaan aikaan tutkija ja tuntija, analyyttinen ja myötäelävä. Kirjoittaa ja olla kirjoittamatta.

Ajattelin, että puhuttelevin kielijuttu olisi nyt sellainen, jossa olisi vain otsikko. Tai vain tyhjää tilaa, harmaanvalkoista pintaa.

”Keulavisiiri ja tsunami, niitä sanoja en olisi halunnut oppia”, sanoi vaimoni.

Tieteellisiä mulkeroita

Julkaistu joulukuussa 2002 useissa sanomalehdissä

Ideologinen merkitys kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä. Moisen nimen annoin väitöskirjalleni joulun alla 1998.

Olin vääntänyt tutkimustani politiikka-aiheisten pääkirjoitusten kielestä muutaman vuoden. Olin lukenut kymmenittäin kirjoja, kahlannut tusinoittain artikkeleita, ruotinut sata pääkirjoitusta, (t)ulostanut riisikaupalla tekstiä. Sanalla sanoen, olin valmis ryhtymään tieteelliseen väittelyyn.

Myöhemmin olen monissa esitelmissäni yrittänyt hauskuuttaa kuulijoita vitsailemalla kirjan otsikolla: ”Väitöskirjani nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi...” Otsikossa on tiedetekstin tavallisia piirteitä, kuten abstrakteja substantiiveja ja paketoitua tietoa. En kysy enkä epäröi. Kielen keinoin otan itselleni tietäjän ja tieteilijän roolin.

Väitösmuistot palaavat mieleen, kun seuraa keskustelua Lasse Lehtisen ja Seppo Kääriäisen väitöskirjoista. Lehtisen tutkimusta on moitittu epätieteellisyydestä, Kääriäisen taas mulkerosta, parrellaan olosta ja muista arkisen oloisista ilmauksista.

Kiivaimmin on keskusteltu tutkimusten lähteistä. Miten osoitetaan se, että nojataan johonkin aiempaan tekstiin? Milloin tulee siteerata sanasta sanaan, milloin riittää vapaampi referoiminen? Onko joskus paikallaan esittää muualta omittua tekstiä ikään kuin omana?

Tutkijan tulee tuntea aiemmat tutkimukset ja aineistonsa. Käytännössä tämä tuntemus osoitetaan lähteisiin viittaamalla. Pahimmillaan tieteellisen viittaamisen vaatimus johtaa siihen, että kirjoittaja tukahduttaa itselleen luontevat tavat tuottaa merkityksiä. Ollakseen tutkija hän alkaa kirjoittaa tavalla, jota tutkijoilta yleensä edellytetään.

Väitöskirjassaan väittelijä pyrkii näyttämään oppineisuutensa. Hän havittelee tiedeyhteisön jäseneksi osoittamalla, että on omaksunut tieteen kielen.

Ongelmia tulee, jos tieteilijäksi halajava poikkeaa liikaa tiedeyhteisössä hyväksytyistä tavoista tuottaa merkityksiä. Tieteellisen kirjoittamisen historia on synkkää oman äänen tukahduttamisen historiaa.

Harmillista, sillä se, jolla on oma ääni, pystyy ehkä arvostamaan myös muiden omia ääniä. Omaäänisellä kirjoittajalla on todennäköisesti omaa ajatteluakin. Hän varmaankin uskaltaa purkaa selviöitä ja avata käsitteitä, joita yleensä käytetään kritiikittömästi.

Professori Matti Hyvärinen muistuttaa tuoreessa Tieteellinen kirjoittaminen -kirjassa, kuinka tärkeää oman äänen etsiminen tutkijalle on. Omaa ääntä voi harjaannuttaa arvioimalla uraansa kirjoittajana.

Hyvärinen muistelee omaa taistolaishistoriaansa: ”Sanoma oli aina valmiina ennen kirjoitusta, ja kirjoituksen tehtävänä oli vain välittää se virheettä mahdollisimman monelle.”

Kirjan toimittajat puolestaan väittävät, että ”tiedettä ei voi kirjoittaa savoksi”. He tarkoittavat, että tieteessä vastuuta merkityksistä ei voi jättää lukijalle.

Näinköhän on. Tieteellisinkin teksti saa lopulta merkityksensä vasta lukijan käsissä ja päässä.

Lukemista: Marja Kinnunen & Olli Löytty (toim.): Tieteellinen kirjoittaminen. Vastapaino, 2002.

Politiikka, tylsää vai tylyä teatteria?

Julkaistu Politiikkaradion (Yle Puhe) verkkosivuilla 25.9.2013

 
”Täysistunnossahan puhutaan kameroille ja koko kansalle ja siellä tehdään kärjistyksiä ja vedotaan tunteisiin. Siis sehän on teatteria pitkälti.”

Näin arvioi muuan kansanedustaja Kyösti Pekosen kirjassa Puhe eduskunnassa. Kansanedustajien haastatteluihin perustuva kirja vahvistaa pahimpia pelkojamme: Politiikka on valheellista peliä! Eduskunnan täysistunto on arvoton näytelmä!

Historian valossa ei ole kummallista, että politiikkaa verrataan usein teatteriin. Voi jopa ajatella, että niillä on yhteinen tavoite, vaikuttaminen.

Teatteri on aina tarjonnut väyliä kritiikille ja keinoja kumouksellisille. Bertolt Brechtin mukaan teatterin on saatava yleisönsä ihmettelemään, provosoitumaan, purkamaan itsestäänselvyyksiä. Politiikan ja poliittisen kielenkäytön tehtäväksi näyttää sen sijaan vakiintuneen päinvastainen: yleisön tylsistäminen, äänestäjän typerryttäminen, olemassa olevan valtarakenteen normaalistaminen.

Tylsät ajat ja varovainen konsensussuomi – saippuoitu kieli – taitavat kuitenkin olla pian taakse jäävää elämää. Erilaisten populististen voimien nousu on tuonut kielenkäyttöön harvinaista jyrkkyyttä, likaisuuttakin.

Vuosikymmeniä olemme toivoneet poliittiseen kielenkäyttöön selväsanaisuutta. Kun selviä sanoja vihdoin saamme kuullaksemme, kauhistumme. Pitääkö niiden olla näin kovia, armottomia ja umpimielisiä?

Ymmärrämme, mitä meille yritetään kertoa. Mutta emme voi olla ymmärtäväisiä.

Totuus tutista

Julkaistu helmikuussa 2009 useissa sanomalehdissä
 

Voiko ihmiskielellä tavoittaa totuuden? Epäilen, mutta yrittäkäämme.

Pystymmekö välttämään yleistyksiä? Entä mustavalkoisia vastakkainasetteluja, sellaisia kuin ”päiväkoti on lapselle paras paikka” tai ”koti on lapselle paras paikka”.

Totuudentavoittelija voi tuntea itsensä torveksi, kun joutuu lukemaan kasvatusviisaiden aivoituksia. Vanhemmille suunnatussa ”valistuksessa” toistellaan usein itsestään selvänä ajatusta sukupuolten vastakkaisuudesta: poika on tuli, tyttö vesi. Tämän totuuden hokeminen johtaa herkästi siihen, että viisaat kasvattajat opettavat lapsia valehtelemaan. Poikien kuuluu sanoa, että ”tytöt on tyhmiä”, ja tyttöjen, että ”pojat on poikia”.

Jos pyrimme mahdollisimman vähävalheiseen kielenkäyttöön, kannattanee miettiä, millaisia sammakoita suusta suoltuu. Muuan ihmismielen ammattilainen sätti puolivuotiaan vauvan äitiä tähän tapaan: ”Sinustahan on tullut tutin korvike.” 

Joskus kai totena pidettiin sitä, että tissi oli ennen tuttia. Eikä päinvastoin.

Miten opimme huomaamaan, kun totuus heitetään kielen voimalla härän pyllyyn? Erityisen herkin aistein kannattaa liikkua rahamaailmassa, jossa velatkin osataan muuttaa saataviksi.

Olemme kuulleet asuntokaupoista, joissa mainoksen ”hyväkuntoinen perheasunto” on osoittautunut hengenvaaralliseksi homeluukuksi. Tarkoituksellisen valehtelun lisäksi raha näyttää innoittavan kaikenlaiseen muuhun kielelliseen ketkuiluun. Tosi on.

Pankit mainostavat lainojaan ”luottoina”; pankin asiakkaille kyse on velasta. Kaupat kehuvat korttiensa tuomia ”etuja” sekä sitä miten ostamalla juuri heiltä saa ”suuria säästöjä”; todellisuudessa shoppailu tarkoittaa aina rahanmenoa.

Tyhmempi voisi nähdä ristiriidan siinä, että äsken meitä opetettiin säästämään, nyt kuluttamaan. Ehkä ei ole syytäkään ymmärtää sitä tosi valhetta, että kuluttamalla saavutamme säästöjä!

Valehtelun vahtijan kannattaa kiinnittää huomiota myös vähättelyyn. Kun ”talousvaikuttajat vakuuttavat”, että olemme nyt ”pienessä taantumassa”, tarkoittavatko he oikeastaan, että olemme sukeltaneet suohon? Kun ”analyytikot arvioivat”, että markkinoilla on ”pientä epävarmuutta”, onko oikeasti kyse siitä, että pörsseissä on paniikkipiru irti?

Huippuunsa viritettyä huijaaminen on, kun muuan kauppias viestittää kanta-asiakkaalleen, että ”hyödyntämätön käyttövarasi” on niin ja niin paljon. Kuluttajaparalta saattaa unohtua, että tuo ”vara” tarkoittaa myönnetyn mutta käyttämättömän velkarahan määrää.

Voiko kielijä, kielenkäyttäjä siis tavoittaa totuuden? Varmasti, jos tarkoitamme kielellä suussa olevaa elintä, ihmisen voimakkainta.

Juice Leskisen sanoin: Jos intressit ei kohtaa eikä neuvottelut luista, muista aina, että totuus löytyy imeväisten suista. Siellä on daisarit.

Isä, poika ja kielikuva

Julkaistu marraskuussa 2008 useissa sanomalehdissä

Jos väitän rakkautta sotimiseksi, tulen puhuneeksi metaforisesti. Selväsanaiseksi kehuttu Barack Obama käytti metaforista kieltä amerikkalaisia kiitellessään. Hänen mukaansa kansalla on edessään pitkä tie ja kiipeämme jyrkkää rinnettä.

Sanana metafora on jäljitetty muinaiskreikkaan, jossa se on tarkoittanut yli kuljettamista. Obama kuljetti kielikuvillaan abstraktin asian eli kansakunnan tulevaisuuden lähelle kuulijoidensa arkisia kokemuksia. Taitavan puhujan merkki!

Obama on kahden lapsen ja metaforisesti ajatellen koko kansakunnan isä. Merkitysten taakka hänen harteillaan on valtava. Obaman isyydet panevat miettimään, millaista vanhemman roolia meille tavan isille nykymaailmassa metaforin ja muin kielellisin konstein kilkutellaan kalkutellaan.

Olen saanut tutustua äitiyspakkauksen sisältöön. Luettavakseni on avautunut muun muassa Väestöliiton julkaisema Parisuhdevihkonen vekaraperheen vanhemmille. Olen oppinut siitä, että parisuhde on ”yhteinen matka”, että me ihmiset emme ole ”tahdottomia heittopusseja rakkauden voiman aallokoissa”, että eroamisessa on ”kynnys” ja suhteessa ”myrskyjä”.

Väestöliiton vihkosen mukaan parisuhteessa miehet ovat eri maata kuin naiset ja näillä itsestään selvillä biologisilla sukupuolilla on vähintään yhtä itsestään selvät perheroolit. Raotetaanpa hieman vihkosen ”Kuka vonkaa ketäkin?” -lukua.

Vonkaaminen on vanhoja tukinuittosanoja. Vongalla on tarkoitettu esimerkiksi sellaista hitaasti virtaavaa poukamaa tai muuta kohtaa kohtaa joessa, johon tukit tuppaavat sumaantumaan eli ruuhkaantumaan.

Tukkien kulun tarkkailija on alkuperäinen vonkamies. Verkon Urbaani sanakirja todistaa, että tämä perinnesanaperhe on monien muiden mennyttä maailmaa kuvaavien sanojen tavoin edelleen kovassa käytössä, metaforisena, uusissa merkityksissä. Vongata-sanan merkityksiksi mainitaan nämä: Koettaa saada seksiä. Yrittää iskeä jotakuta.

Väestöliiton mielestä isät ovat pikkulapsiperheissä kovempia vonkaamaan kuin äidit. Väestöliiton mukaan ”luontodokumenteissa tulee hyvin esiin urosten sinnikäs yritteliäisyys päästä parittelemaan, eikä epäonnistuminen juuri lannista”.

Eikä tässä vielä kaikki. Väestöliitto pohtii, mahtaako miesten into vongata seksiä johtua lapsuudesta. Ehkäpä poika oppii jo ”äidinmaidosta sen, että kun naiselta riittävän monta kertaa vonkaa, niin joskus onnistaa”. Hetkinen: poika, äidinmaito, naisen vonkaaminen!

Väestöliiton suoltama metaforinen teksti yhdistettynä älyttömään yleistämiseen ja yleiseen älyttömyyteen ei oikein kestä 2000-luvun päivänvaloa. Mutta toivokaamme ja uskokaamme, että vaikka tie on pitkä, päivyt kerran vielä paistaa stereotypioiden sylttytehtaaseenkin.

Leipätekstiä pakkopullana

Julkaistu kesäkuussa 2010 useissa sanomalehdissä

Uutisten mukaan moni kansanedustajista on leipiintynyt. He eivät siis asetu ehdolle seuraavissa vaaleissa.

Kansa kummastelee: Eikö homma lyö enää leiville? Loppuiko ranteista ruis?

Onneksi tulevilla ex-edustajilla ei taida olla huolta jokapäiväisestä leivästä ja kevytlevitettäkin riittänee bagelin väliin. Patonkia tuo pöytään järjestelmä, jota kutsutaan häveliäästi sopeutumiseläkkeeksi. Sopeutumiseläkettä saavat ne eduskunnasta pois jäävät kansanedustajat, jotka ovat istuneet Arkadianmäellä vähintään seitsemän vuotta eivätkä mene ansiotöihin.

Leipiintyminen viittaa kyllästymiseen, tilanteeseen, jossa jokapäiväisestä leivästä on tullut pakkopullaa. Työtä tehdään pelkästään tai lähinnä leivän eli palkan vuoksi: leipä henkilön tiellä pitää? Leipäpappejakin on näistä aineksista leivottu.

Sopeutuminen puolestaan viittaa siihen, että kansanedustuslaitoksessa työskentelevä on laitostunut ja vieraantunut niin sanotusta tavallisesta elämästä. Siihen hänet siis täytyy sopeuttaa muutaman tonnin nimellisellä kuukausitulolla.

Sen turvin edustajamme voi etsiytyä esimerkiksi jollekin vaatimattomalle aurinkorannalle heittelemään leipiä. Suu vehnäsellä viettämään makean leivän päiviä.

Moni kansalainen on leipiintynyt edustajiinsa ja siihen, että nämä ovat tarjonneet leivän asemesta lähinnä sirkushuveja. Kiivaimmat passittaisivat edustajansa leivättömän pöydän ääreen nauttimaan vettä ja leipää. Syy on se, että kansa on raamatulliseen tapaan pyytänyt edustajiltaan yhtä mutta saanut toista: leipää pyydämme ja kiviä annetaan!

Kansalaiset ovat historian saatossa saaneet sopeutua leipiintyneisiin edustajiinsa. Laajalti tuttu on tapa panna leipään puolet petäjäistä. Ja lapsille syötetään leivästä se reikä. Eikä leipäjonoilla näillä raukoilla rajoilla totisesti tarkoiteta jonossa olevia leipiä!

Leivän jonottaminen on arkista peruskauraa. Meikäläisen huoneihmisen leipälaji lienee loputon leipätekstin vääntäminen, ei kuitenkaan leipäkoneella. Ja vaivaatpa taikinasi miten tahansa, aina joku löytää leivästäsi kiven.

Rehellistä leipätyötä tämä merkitysten nostattaminen silti on, vaikka joku ihmetteleekin, että ”kaikkia se leipä elättää”. Ennen sanottiin, että valtion leipä on pitkä ja kapea; näinä valtion tuottavuusohjelman päivinä se on lähinnä kapea. Ja otsasi hiessä pitää sinun kruunun leipäsi syömän! 

”Suru oli leipänä Suomen”, runosi jo Eino Leino. ”Toisen kuolo, toisen leipä?” kyseli vanha kansa ja jatkoi: ”Seppä syöpi selvän leivän, auranpainaja paremman.” 

Monen leipiintyneen virkahenkilön polvet lyövät setsuuria. Jokohan ottaa ohraleipä?

Missä säädös, siellä suo

Julkaistu 26.1.2011 (suomenlaki.com)

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Kansa on pettynyt lainlaatijoihin ja heidän lakeihinsa. Usko oikeusturvaan ja kansalaisten tasavertaiseen kohteluun horjuu.

”Olisi kai hyvä jos edes tuomarit ymmärtäisivät lakitekstin samalla tavalla”, tuhisee nimimerkki Johan On Ylen verkkokeskustelussa. Nimimerkki eläkeläinen ehdottaa toimenpiteitä: ”Tehkää lait ja asetukset selkokielellä, että jokainen tuomari voi tehdä päätöksensä suoraan säädösten perusteella eikä vain omalla tulkinnallaan.”

Ymmärryksen kaipuu ja halu on syvä. Usko yhteisen kielen voimaan suorastaan liikuttaa. Me tahdomme ymmärtää toistemme tekstejä. Valitettavasti yhteisen ymmärtämisen matkassa on monta mutkaa.

Kun puhumme säädösteksteistä, tie on tavallistakin mutkikkaampi. Säädöksiin on ajan saatossa vakiintunut omanlaisiaan ilmaisu- ja tulkintatapoja. Niin sanasto, lauserakenteet kuin koko tekstihahmokin saattavat poiketa yleiskielisten asiatekstien malleista. Säädökset rakentuvat monin tavoin toisten säädösten ja oikeuskäytännön varaan. Kaikki tämä tekee säädösten ymmärtämisestä vaikeaa ”maallikolle”. Mutta saisiko kukaan olla maallikko säädösasioissa, jos halutaan, että laki on kaikille sama?

Salon Seudun Sanomien pääkirjoituksessa (26.9.2010) todetaan, että lainkuuliaisten kansalaisten ”kuuliaisuus on koetuksella, kun lainsäädännöstä tulee poukkoilevaa”. Pääkirjoituksessa kysytään, miten kukaan voi noudattaa yhteiskunnan pelisääntöjä eli lakeja, jos pelisääntöjä ei ”edes pysty ymmärtämään”.

Julkisessa keskustelussa säädöksistä toistuvat muutamat teemat: Lait ovat vaikeaselkoisia. Niistä tehdään tahallaan sekavia. Säädöksistä ei edes haluta kirjoittaa ymmärrettäviä. Ymmärtäminen ulkoistetaan juristeille. Kansalaiset pakotetaan turvautumaan ”ammattilaisten kalliiseen apuun”, kuten nimimerkki Veke arvelee nettikeskustelussa.

En jaksa uskoa siihen, että kukaan säädösten valmisteluun osallistuvista tahallaan pyrkisi vaikeuttamaan tekstien tulkitsemista ja tarkoitettujen merkitysten ymmärtämistä. Syyt ovat syvemmällä, sääntelyn kulttuurissa ja säädösten kirjoittamisen vakiintuneissa tavoissa.

Syyt voivat olla sitäkin syvemmällä: intertekstuaalisuudessa sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Sana saa tulkintansa sanojen seurassa, lause lauseiden seurassa, teksti tekstien seurassa.

Syyt voivat olla kielessä, sen avarassa ja hyllyvässä kaikkeudessa, sen suomaisessa upottavuudessa. Syyt voivat olla merkityksissä, joiden perussääntö on – säännöttömyys, neuvoteltavuus.

Koska minä kuolen

Julkaistu lokakuussa 2013 useissa sanomalehdissä.

Kymmenvuotias poikamme tiedustelee, mitä kaikkea kuoleminen tarkoittaa. Pojasta tuntuu, että se tarkoittaa häkellyttävän monenlaisia asioita.

Esimerkiksi peleissä kuolleet heräävät uudestaan henkiin. Tämä on tietysti tuttua lasten leikeistä.

Poika ihmettelee höpinöitäni kuolleesta pisteestä ja sitä, kun väitän olevani työpäivän jälkeen taas ihan kuollut. Entä hyvinvointiyhteiskunnan kuoleminen? Tai uskon, toivon?

Pesäpallossa kuollaan ja kohta taas mennään hippulat vinkuen. On kuolleena syntyneitä ajatuksia, jotka kuitenkin oudosti elävät. Kesäkin kuolee, mutta tulee taas pian takaisin. Kummallista kuolemista, ihmettelee kymmenvuotias.

Kuolla-verbin monikäyttöisyys voi äkkiseltään tuntua erikoiselta, mutta oikeastaan kyse on hyvin tavallisesta sanojen merkityksiin liittyvästä ilmiöstä. Merkitykset muuttuvat, usein vieläpä laventuvat ja haalistuvat.

Moni muistaa, että käsittäminen on alkujaan ollut konkreettista käsiin saamista ja käsittelemistä. Merkitykset muuttuvat tyypillisesti konkreettisista abstrakteihin: käsiin saaminen on alettu ymmärtää myös mentaalisena käsittämisenä, ymmärtämisenä.

Kuolemankin käyttötavat ovat moninaistuneet ja merkitykset laventuneet. Sanojen alkuperän tutkijat arvioivat, että kuolla-verbi ja siitä johdettu kuolema-substantiivi voivat olla ikivanhoja kantauralilaisia sanoja.

Meillä on siis ollut runsaasti aikaa etsiä kuolema-sanoille uusia käyttöyhteyksiä ja merkityksiä. Ja kyllä niitä onkin etsitty!

Tästä todistaa vilkaisu Suomen murteiden sanakirjan kuolla-artikkeliin. Murteissa kuolla-verbi on tarkoittanut muun muassa hengen menettämistä, tajuttomaksi menemistä, puutumista, turtumista, lakastumista, kuihtumista, kuivumista, näivettymistä, pehmenemistä, heikkenemistä, tehon menettämistä, tyyntymistä, vaimenemista, häviämistä ja katoamista.

Sanakirja sisältää jos jonkinlaisia esimerkkejä, jotka puhuvat verbin monikäyttöisyyden puolesta: Veri kuolee, syntyy siis mustelma. Sydän kuolee, tulee mielipaha. Kauppa kuolee sauhuun, menee myttyyn. Pakkanen kuolee, lauhtuu.

Jotenkin tuntuu siltä, että kansa on kielellään ottanut kuolemaa haltuun monella tavalla. Samalla kuolemaa on arkipäiväistetty, ehkä joskus karnevalisoitukin.

Nykyarjessa todistamme harvoin kenenkään kuolemista. Sitäkin useammin kuolema tulee vastaan mediassa ja kielessä. Ei siis ihme, jos sanan merkitykset ihmetyttävät.

Nyt kun pyhäinpäivä lyö kättä ja halloween on pian ovella, kuolema saattaa herättää pienemmissäkin lapsissa ankaria pohdintoja ja perustavia kysymyksiä. Nuorempi poikamme, viisi vuotta, kysyi tänään aamiaispöydässä: ”Koska minä kuolen?”

Koska minä kuolen. Osui ymmärrykseni kuolleeseen kulmaan.

kuollaan ku ollaan

Kuoleman kieli

Julkaistu lokakuussa 2003 useissa sanomalehdissä

”Sanat pilaavat paljon, ei kaikesta tarvitsekaan osata puhua”, ajattelee Helena Anhava runokokoelmassaan Lakastumisen aika. Ajatus synnyttää ajatuksia.

Anhava kärjistää, että kuolema ei ole tabu, kielletty puheenaihe, vaan ”meiltä vain puuttuu kuolemankokoinen sanasto”. Silti esimerkiksi monet kirjailijat ja uskonsaarnaajat suorastaan elävät kuolemalla.

Joillekin journalisteille kuolema on uutinen, ja uutisten otsikot tihkuvat kalman kieltä: Koulupoika kuoli säiliöauton alle, Naissotilas kuoli pommi-iskussa, Mies kuoli työtapaturmassa.

Toimittaja-ajoiltani muistan rutiinin, jonka mukaan kolarista tehdään uutinen aina, jos joku menehtyy. Uutistoimittajalle kuolema onkin raadollista työtä.

Mutta miten kirjoittaa tai puhua sellaisesta, joka hiljentää? Miten ilmaista tunteen merkitys? Kielentutkijat ja filosofit käyvät ikuisuuskeskusteluja siitä, mitä ”merkitys” on. Miten vaikkapa sanojen rakkaus, punainen ja kuolla merkityksiä voidaan tutkia? Helpompina tapauksina pidetään sanoja, jotka selvästi viittaavat esimerkiksi esineisiin: sormus, tupa, kynttilä.

Yksi keino jäljittää merkityksiä on tarkastella sanoja osana tekstiä. Osana kulloistakin kielenkäyttöä sanat tulevat useimmiten ymmärrettäviksi.

Merkitystä näet on myös se, mihin kielenkäyttäjä sanoillaan pyrkii ja mitä hän ajattelee vastaanottajasta ja tilanteesta. Nämä seikat ovat teksteistä tulkittavissa.

Monet turvaavat kuoleman hetkellä tuttuihin teksteihin, monia lohduttavat runot. Runoissa kuolemasta on tapana kirjoittaa vertauksin ja muin kielikuvin.

Helena Anhavan runokokoelman keskeinen kielikuva on lakastua. Kirjan nimiruno menee näin: ”Karhitut pellot / kypsän vehnän punaruskeassa. / Iän rypytys / käsivarren sisäpinnalla. / Kuivan kesän näännyttämät puut, / pihlajissa marjat. / Polulla tumman linnun sulka / pinnallaan hopeaviirut. / Lakastumisen aika.” 

Anhavalla kuolema vertautuu luonnon kiertoon, kasvien lakastumiseen. Vanhus on kypsää viljaa, kuoleva ihminen on kuin kuiva puu.

Marjat on lupaus tulevasta, jatkumisesta. Kuolemasta syntyy merkitys ’elämä’.

Lakastua on niitä harvoin käytettäviä sanoja, joita tutkijat tarkoittanevat, kun puhuvat ”sanastollisesta rikkaudesta”. Suomen kielen taajuussanaston lehti- ja kirja-aineistossa yli puolet sanoista on käytössä vain kerran.

Lakastua on taajuussanaston mukaan yleiskielen 7 844:nneksi yleisin sana. Lakastuminen tuntuukin sopivan vain tietynlaisiin teksteihin, ja tavallisimmin verbiä käytetään luontoteksteissä tarkoitettaessa kuihtumista.

Kasvien lakastumisesta puhutaan myös uskonnollisissa teksteissä, tosin vertauskuvallisemmin: ”Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen: ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, kun Herran henkäys puhaltaa siihen. Totisesti, ruohoa on kansa.” (Jesaja 40.)

Kuolema panee miettimään myös kielen rajoja. Kielentutkijankin on hyväksyttävä, että kaikkea ihminen ei ehkä voi kielellisesti ilmaista.

Joskus merkityksen välittää sanaa täsmällisemmin ja vaikuttavammin katse tai kosketus, joskus pelkkä oleminen. Joskus täynnä merkitystä on hetki, jolloin lause lakastuu.
 

meiltä vain puuttuu kuolemankokoinen sanasto

Pöllön kieli ja kukkanen

Julkaistu heinäkuussa 2007 useissa sanomalehdissä

Eräänä kesäisenä päivänä harmaa hiiri sairastui. Hiiren kaveri myyrä ryntäsi hakemaan apua metsän parhaalta tohtorilta, vanhan tammen pöllöltä.

Pöllö tutki potilaan tarkasti ja selasi selaamistaan viisasta kirjaa. Lopulta hän oli valmis diagnoosiin: ”Hiiren parantaa vain kukka nimeltä Matricaria chamomilla.” Tämän sanottuaan pöllö lensi pois.

Myyrä katseli pöllämystyneenä ympärilleen. Mistä minä sellaisen kukan löydän? hän ajatteli. Myyrä etsi kaikkialta: metsästä, lähiseuduilta, Hollannista, merenpohjasta, Afrikasta, Australiasta, Pohjoisnavalta, Amerikasta. Mutta turhaan.

Viimein myyrä päätyi takaisin kotimetsäänsä ja pöllötohtorin luo. Tohtori suvaitsi nyt kertoa myyrälle, että ”Matricaria chamomilla” on yksi alueen tavallisimmista kasveista, tutummalta nimeltään saunakukka.

Tämä tarina kerrotaan lastenkirjassa Myyrä parantaa hiiren. Kolmivuotias poikamme uskoo, että ”Matricaria chamomilla” auttaa kaikkiin vaivoihin.

Toisaalta poika on alkanut ihmetellä, miksi pöllö ei heti kertonut myyrälle, että kyse on saunakukasta. Miksi piti juoksuttaa myyrärukkaa maanääriin apua etsimään?

”Saat viedä kirjan työpaikallesi ja korjata asian”, lapsemme ehdottaa.

Kielenhuoltajat ovat vuosikymmeniä kantaneet huolta kielenkäytön ymmärrettävyydestä. Yksi virallisen kielenhuollon tavoitteista on tukea sitä, että omaa kieltä käytetään mahdollisimman laajasti eikä siirrytä tärkeillä aloilla jonkin toisen kielen käyttöön.

On täysin ymmärrettävää, että esimerkiksi lääketieteessä ja biologiassa nimetään sairauksia ja eläin- tai kasvilajeja latinaksi. Näin varmistetaan se, että erikieliset asiantuntijat saavat selkoa toistensa tarkoituksista.

Mutta ollenkaan ymmärrettävää ei ole se, jos lääkäri lätisee suomenkieliselle potilaalleen latinaa. Yhtä vaikea on hyväksyä niitä arkipäiväisiä tilanteita, joissa pitäisi saada jotain selkoa nörtti-, byrokraatti- tai konsulttikielen koukeroista.

Suomessa toimii lääketieteen sanastolautakunta, jonka tehtävänä on kehittää lääketieteen suomenkielistä sanastoa tieteen ja terveydenhuollon muuttuviin tarpeisiin. Lautakunnan suosituksesta lääketieteelliseen kielenkäyttöön vakiintuneita termejä ovat muun muassa vierihoito (rooming-in), lumelääke (plasebo), siedätyshoito (de- tai hyposensibilisaatio) ja keinoalkuinen lisääntyminen.

Lautakunnan uudempia suosituksia ovat sellaiset ilmaukset kuin aihiolääke (prodrug), verensiirroton leikkaus tai omaverinen leikkaus (bloodless surgery) ja elintestamentti. Lautakunnalle voi lähettää lääketieteen termejä koskevia kysymyksiä.

Mutta kantavatko suositukset kentälle? Juoksuttavatko meitä vaivaisia yhä vanhojen tammien pöyhkeät pöllöt?