Tänne kauas, kuivalle maalle, tulvii ahdistavia kuvia ja sanoja. Tiedotusvälineissä kerrotaan läheisensä menettäneiden hädästä. Kaupassa joku puhuu tutustaan, joka oli paikalla.
Uhrit, pelastajat, asiantuntijat tulevat teksteissä oleviksi. Toimittajat yrittävät tehdä työtään, tuottaa ja välittää tietoja, kertoa mistä on kyse.
Epämääräinen pelko ja epäusko puhuttelevat, kun katsoo vastaantulijaa silmiin. Kadulla ventovieras nyökkää kuin ystävälle.
Televisiossa piispa miettii, mitä uskominen on. Luonto saa monen mielessä uusia merkityksiä.
Kaikki tekevät parhaansa. Pallo on nyt pienempi kuin koskaan.
Numerotiedot ja muu reaaliaikainen informaatio oksettavat. Ihmiset itkevät.
Vähitellen tapahtuma ja siitä kertominen ikään kuin etääntyvät toisistaan, muuttuvat eri todellisuuksiksi. Viestimet keskittyvät kertomaan kertomuksista: mitä ihmiset tapahtuneesta sanovat. Joku valopää keksii summailla taloudellisia menetyksiä ja jälleenrakennustöiden hintaa.
Asiantuntijat ruotivat tapahtunutta kaikista mahdollisista näkökulmista. Saamme kuulla maantieteilijöiden ja biologien analyyseja, tilastotieteilijöiden arvioita, lääkäreiden raportteja, kulttuurintutkijoiden ja viestintätieteilijöiden näkemyksiä.
Monia asiantuntijatekstejä leimaa outo kylmyys. Jotkut tutkijat ovat unohtaneet itsensä kotiin töihin mennessään. Herää kysymys, eikö tieteellä ole tuntosarvia.
Pitääkö tieteen aina olla kaiken yläpuolella. Eikö joskus ole paikallaan ja pakko unohtaa analyyttiset kysymysmerkit.
Monenlaiset tunteet ovat pinnalla. Julkisuudessa aletaan etsiä syyllisiä, niitä, jotka eivät tiedottaneet tarpeeksi tehokkaasti, oikein, osanottavasti. Virallinen reaktio on tuttu: perustetaan arvovaltainen työryhmä, tehdään selvityksiä, kirjoitetaan muistio. Tekstejä, tekstejä.
Ryhmän perustamisella on ainakin symboliarvoa. Jokin Taho ottaa asian vakavasti ja hoitoonsa.
Samaan aikaan niin sanottu keltainen julkisuus elää omaa elämäänsä. Pian saadaan lukea pikkujulkkiksista, jotka järkyttyivät. Saadaan lukea myös lööppi: lehti on löytänyt pylvään, joka pelasti yhden tunnetun suomalaisen.
Odotan juttuja järkyttyneistä julkimoista. Ahistaa.
Informaatiosotkussa on vaikea tarttua mihinkään. Kaikki alkaa tuntua toisarvoiselta ja turhalta, erityisesti tekstimassa.
Tulee halu käpertyä, takertua niihin, joita rakastaa. Paeta.
Tarkoituksenani oli kirjoittaa kielijuttu muusta aiheesta. En pystynyt. Kirjoitin kuitenkin, mutta helisivät sanat. Oli pakko kirjoittaa tästä.
Olin juuri lukenut kirjan Puuttuvat viestit. Nonkommunikaatio inhimillisessä viestinnässä. Pohdin, miten kirjoittaa, kun kieli tuntuu kadottaneen merkityksensä. Miten olla samaan aikaan tutkija ja tuntija, analyyttinen ja myötäelävä. Kirjoittaa ja olla kirjoittamatta.
Ajattelin, että puhuttelevin kielijuttu olisi nyt sellainen, jossa olisi vain otsikko. Tai vain tyhjää tilaa, harmaanvalkoista pintaa.
”Keulavisiiri ja tsunami, niitä sanoja en olisi halunnut oppia”, sanoi vaimoni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida. Tosin käyn kommentteja laiskasti läpi. Julkaisen kommentit, jotka ymmärrän ja joista tykkään :)