”Sanat pilaavat paljon, ei kaikesta tarvitsekaan osata puhua”, ajattelee Helena Anhava runokokoelmassaan Lakastumisen aika. Ajatus synnyttää ajatuksia.
Anhava kärjistää, että kuolema ei ole tabu, kielletty puheenaihe, vaan ”meiltä vain puuttuu kuolemankokoinen sanasto”. Silti esimerkiksi monet kirjailijat ja uskonsaarnaajat suorastaan elävät kuolemalla.
Joillekin journalisteille kuolema on uutinen, ja uutisten otsikot tihkuvat kalman kieltä: Koulupoika kuoli säiliöauton alle, Naissotilas kuoli pommi-iskussa, Mies kuoli työtapaturmassa.
Toimittaja-ajoiltani muistan rutiinin, jonka mukaan kolarista tehdään uutinen aina, jos joku menehtyy. Uutistoimittajalle kuolema onkin raadollista työtä.
Mutta miten kirjoittaa tai puhua sellaisesta, joka hiljentää? Miten ilmaista tunteen merkitys? Kielentutkijat ja filosofit käyvät ikuisuuskeskusteluja siitä, mitä ”merkitys” on. Miten vaikkapa sanojen rakkaus, punainen ja kuolla merkityksiä voidaan tutkia? Helpompina tapauksina pidetään sanoja, jotka selvästi viittaavat esimerkiksi esineisiin: sormus, tupa, kynttilä.
Yksi keino jäljittää merkityksiä on tarkastella sanoja osana tekstiä. Osana kulloistakin kielenkäyttöä sanat tulevat useimmiten ymmärrettäviksi.
Merkitystä näet on myös se, mihin kielenkäyttäjä sanoillaan pyrkii ja mitä hän ajattelee vastaanottajasta ja tilanteesta. Nämä seikat ovat teksteistä tulkittavissa.
Monet turvaavat kuoleman hetkellä tuttuihin teksteihin, monia lohduttavat runot. Runoissa kuolemasta on tapana kirjoittaa vertauksin ja muin kielikuvin.
Helena Anhavan runokokoelman keskeinen kielikuva on lakastua. Kirjan nimiruno menee näin: ”Karhitut pellot / kypsän vehnän punaruskeassa. / Iän rypytys / käsivarren sisäpinnalla. / Kuivan kesän näännyttämät puut, / pihlajissa marjat. / Polulla tumman linnun sulka / pinnallaan hopeaviirut. / Lakastumisen aika.”
Anhavalla kuolema vertautuu luonnon kiertoon, kasvien lakastumiseen. Vanhus on kypsää viljaa, kuoleva ihminen on kuin kuiva puu.
Marjat on lupaus tulevasta, jatkumisesta. Kuolemasta syntyy merkitys ’elämä’.
Lakastua on niitä harvoin käytettäviä sanoja, joita tutkijat tarkoittanevat, kun puhuvat ”sanastollisesta rikkaudesta”. Suomen kielen taajuussanaston lehti- ja kirja-aineistossa yli puolet sanoista on käytössä vain kerran.
Lakastua on taajuussanaston mukaan yleiskielen 7 844:nneksi yleisin sana. Lakastuminen tuntuukin sopivan vain tietynlaisiin teksteihin, ja tavallisimmin verbiä käytetään luontoteksteissä tarkoitettaessa kuihtumista.
Kasvien lakastumisesta puhutaan myös uskonnollisissa teksteissä, tosin vertauskuvallisemmin: ”Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen: ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, kun Herran henkäys puhaltaa siihen. Totisesti, ruohoa on kansa.” (Jesaja 40.)
Kuolema panee miettimään myös kielen rajoja. Kielentutkijankin on hyväksyttävä, että kaikkea ihminen ei ehkä voi kielellisesti ilmaista.
Joskus merkityksen välittää sanaa täsmällisemmin ja vaikuttavammin katse tai kosketus, joskus pelkkä oleminen. Joskus täynnä merkitystä on hetki, jolloin lause lakastuu.
 |
| meiltä vain puuttuu kuolemankokoinen sanasto |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida. Tosin käyn kommentteja laiskasti läpi. Julkaisen kommentit, jotka ymmärrän ja joista tykkään :)