Huoltosuhteen suhteellisuudesta

Julkaistu useissa sanomalehdissä maaliskuussa 2009

Kielitoimiston sanakirjassa on huolto-sana poikineen: huoltoasema, huoltojoukot, huoltotyö ja niin edelleen. Vain yksi on joukosta poissa: huoltosuhdetta siellä ei näy.

Wikipediassa huoltosuhteen sanotaan kuvaavan sitä osuutta väestöstä, jonka työlliset joutuvat elättämään. Jos huoltosuhde on kaksi, yksi työssä käyvä elättää kahta työssä käymätöntä.

Taloustieteilijöiden slangiin kuuluva huoltosuhde kajahti kaiken kansan korviin Rukan rakoilta, jossa pääministeri vietti hiihtolomaansa. Huoltosuhde tuli keskiverokalhuajalle tutuksi kertakarjaisulla.

Huoltosuhde näyttäytyy poliitikkojen puheessa yksinkertaisena asiana. Mutta kuten professori Voitto Helander on kirjoittanut, sitä se ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin huoltosuhteen rinnalla on käytetty sanaa elatussuhde. Toiseksi täsmällisyyden tavoittelussa tarvitaan tarkentavia määritteitä.

Helander puhuu väestöllisestä ja taloudellisesta huoltosuhteesta sekä vanhushuoltosuhteesta. Väestöllisellä huoltosuhteella tarkoitetaan ei-työikäisten määrän suhdetta työikäisten määrään. Taloudellinen huoltosuhde taas on ei-työllisten määrän suhde työllisten määrään.

Vanhushuoltosuhteessa 65 vuotta täyttäneet muodostavat Helanderin sanoin ”negatiivisen punnuksen”. Erityisesti tätä ajatusta on arvioitava uudestaan, sillä eläkkeellä olevat tekevät paljon palkatonta työtä esimerkiksi lastenhoitajina. 

Minun tuntemani eläkeläiset eivät lue itseään huollettavien, saati elätettävien joukkoon. Ehkä huoltosuhdetta muuhun elämään suhteutettaessa pitäisi miettiä uudestaan myös työn käsitettä? Eikö esimerkiksi kotiäidin tai -isän uurastaminen ole työtä? 

Huoltosuhteella näyttää olevan taipumus hölynpölyttyä. Mitä muuta voi ajatella lausahduksista, joiden mukaan huoltosuhde kurjistuu, heikkenee tai romahtaa? Tällaisissa kuvauksissa huoltosuhde esitetään ikään kuin omalakisena olentona ja sen huononeminen uhkana, jota poliitikot mielellään torjuvat. 

Huoltosuhde on teknistävää ja etäännyttävää asiantuntijakieltä, ja kun sitä käytetään yleiskielisessä puheessa, kuulija voi syystä tuntea tulevansa hämätyksi. Puhuessaan huoltosuhteesta poliitikko viestii samalla tyhmälle kansalle, että ollos huoleton, termit hallus on. Mutta ovatko ne?

Selvempää olisi puhua esimerkiksi siitä, missä iässä ihmiset oikeasti jäävät eläkkeelle tai saavat jäädä eläkkeelle. Huoltosuhteen huononemisella hekumoivat eivät tunnu pohtineen ollenkaan sellaista vaihtoehtoa, että työ tai tuohi ei olekaan kaiken mitta.

Mitä jos antautuisimme aprikoimaan sitä, miten pystymme jatkossa lyhentämään työuria sekä luomaan mahdollisuuksia pitempään ja terveempään elämään. Kuka poliitikko uskaltaisi sanoa tämän ääneen selvällä suomen kielellä?

Politiikka on myös sanomatta jättämisen taidetta

Julkaistu useissa sanomalehdissä helmikuussa 2001

Ihminen ymmärtää puolesta sanasta. Joskus vähempikin riittää.

Vaikka poliitikot puhuvat päivät pääksytysten työkseen, lämpimikseen ja tv-visailuissa, politiikka on myös sanomatta jättämisen taidetta. En tarkoita nyt asian vierestä puhumista, vaikka sekin puhuvilta päiltä käy päinsä. En tarkoita myöskään taitoa puhua paljon sanomatta mitään.

Tarkoitan sitä, miten poliitikot saavat haluamansa merkityksen välitetyksi sanomatta asiaansa suoraan. Otetaanpa taas, kuten me tutkijat niin hauskasti sanomme, eksemplaari.

Sauli Niinistö arveli taannoin lehdessä, että ”rikastumista pitäisi sietää”. Perin opettavaisella aatoksellaan hän aloitti keskikokoisen keskustelun aiheesta ”köyhät ovat kateellisia”.

Mutta mitä Niinistö oikeastaan sanoi? Miten hän tuotti merkityksen ’köyhät, älkää olko kateellisia’? Kun haastattelua tutkimalla tutkii, huomaa, että siinä ei kertaakaan mainita kateutta. Sen sijaan Niinistö puhuu ”rikastumisen aiheuttamasta katkeruudesta” ja ”rivikansalaisten asenteiden herkistymisestä”. Köyhien asemesta haastattelussa puhutaan ”rikastumisesta paitsi jääneistä” ja ”pienituloisista”.

Niinistö ei siis saa pakotettua puhevärkeistään ulos sellaisia ääntiöitä ja kerakkeita, joista syntyisivät nuo vulgaarit sanat. Kateus. Köyhä.

Sen sijaan Niinistö rupattelee mielellään mukavia, esimerkiksi ”optiotuloista”, joilla ”saadaan yhteistä hyvää”. Niinistö on niitä, joilla on horjumaton usko markkinavoimiin, mutta hän ei turhaan lausu markkinavoimien nimeä. Niinistön kielessä ja mielessä ”tuloerot kasvavat”, ikään kuin päättäjillä tai muilla ihmisillä ei olisi asiaan mitään sanomista.

Saulin sepittämässä satumaassa toiset ”rikastuvat”, kuin itsestään, ja pulinat pois. Niinistön laskuopin mukaan ”optiomiljonäärit ovat saaneet rikkautensa toisilta rikkailta, osakkeenomistajilta”.

Niinistön on ”mahdotonta käsittää, että jonkun rikastuminen olisi muilta pois”. Niinistö tarjoaa tällaiset kiistiöt selviöinä.

Niinistön sanelema maailma on vaihtoehdoton. Hänen mukaansa on” mahdoton ryhtyä estämään rikastumista”, ilmiö on ”väistämätön” eikä sille ole ”järkevää vaihtoehtoa”. Tällainen sanailu panee kysymään, mihin politiikka enää tarvitaan. Eikö aina ole mahdollista tehdä toisin, sanoa toisin?

Niinistöllä toki on haastattelun perusteella tarjolla kaksi ”vaihtoehtoa”. Tosin vain toinen niistä on hänen mukaansa mahdollinen: ”toiset tienaavat huomattavasti enemmän kuin toiset”.

Veronkiertohalun Niinistö tulkitsee rikkaiden kannalta parhain päin. Hänestä veronkiertohalu kertoo ”verotuksen kireydestä”, ei esimerkiksi siitä, että rikkaan kirstu on pohjaton ja ahneus ainainen.

Ministerin hipiää herkistää sekin, että kokoomukselle on vastoin parempaa tietoa haluttu antaa ”rooli rikkaiden suosijana”. Tässä juontuu jo mieleen vanha propagandistin ohje: pienestä luikurista jää heti kiinni, kannattaa höpläyttää kunnolla.

Niinistön haastattelua sulatellessa tulee pohtineeksi, kenen kädestä journalistit syövät ja kenen viisuja lehdet laulavat. Millaista itsesensuuria toimituksissa harjoitetaan? Eikö toimittaja enää saa olla änkyrä? Eikö edes asiallisen kriittinen, sanottuun ja sanomatta jäävään takertuva? Pitääkö vain myönnellä, välittää ns. tietoa, välittämättä siitä, millaista tai kenen ”tietoa” ollaan välittämässä?

Tästäkin huolimatta tarjoan vapaaseen levitykseen seuraavan vähän käytetyn virkkeen: Vaikka työllään ei voikaan rikastua, työllä voi, toisten työllä.

Lainaukset: Helsingin Sanomat 6.1.2001

Vihanvapaus

Julkaistu Hiidenkivessä 6/2010 

Jussi Halla-aho kirjoitti blogissaan, että ”ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre”. Lisäksi hän väitti islamia ”pedofiiliuskonnoksi”.

Halla-aho ei kuitenkaan kiihottanut kansanryhmää vastaan. Syyttömyydestä on sekä käräjäoikeuden että hovioikeuden tuomiot.

Kysyn nyt sinulta, hyvä Jussi, niin kuin ihminen ihmiseltä, onko sinun paha olla. Minusta tuntuu, että halajat halipuseja. Samalla kun halveksut hyysääjiä, tunnut kaipaavan itse hyysätyksi tulemista.

Olet pyrkimässä kansanedustajaksi, ja sehän sopii. Sinulle tuntuu olevan selvää, että on kansa, erityisesti Suomen kansa. Arvojasi ovat ”kansallismielisyys” sekä ”suomalaisten edun asettaminen ulkomaalaisten edun edelle”.

Perusteluja ei mielestäsi tarvita, koska kyseessä on ”aivan puhdas arvovalinta”. Demokratia on mukaasi sitä, että kun ”kansan enemmistö” jotain tahtoo, niin on tehtävä.

Minusta tämä on kestämätöntä. Juuri politiikan pitäisi olla se elämänalue, jossa neuvotellaan enemmistön tahdoista.

Mielestäsi poliitikkojen tehtävä ei ole opettaa kansalle oikeita mielipiteitä. Miksi sinä saat opettaa kansalle oikeita mielipiteitä, vieläpä ilman perusteluja?

Kenen yhteisiä asioita ajaisitkaan kansanedustajana? Kenelle antaisit arvoa, kenen teoille oikeutusta?

*

Kukaan meistä ei ole vi(h)aton eikä vihoineen yksin. Viime vuonna tehtiin yli tuhat viharikosilmoitusta; 85 prosenttia niistä sisälsi viitteitä rasismista.

Rasistisista jutuista noin kolmasosa sisälsi pelkkiä sanallisia rikoksia, kuten loukkauksia ja uhkauksia. Yli puolessa tapauksista puhuivat sanojen lisäksi nyrkit.

*

Vihata on siitä mielenkiintoinen verbi, että se vaatii kohteen. Jos vihaa, on vihattava jotakin tai jotakuta.

Nyt meillä on vapaus myös olla vihaisia. Vihasta kuuluu avautua lehtien palstoilla ja tunnustuskirjoissa.

Viha myy hyvin, ja vihaa tuotteistetaan: politiikaksi kuorrutettuna pelotteluna, ”nuorten vihaisten miesten” esseekokoelmina, kiusaamiseen perustuvina tosi televisio -ohjelmina. Vihan, halveksunnan ja nöyryyttämisen markkinoilla on kasvupotentiaalia.

LÄHDE
Laura Peutere, Poliisin tietoon tullut viharikollisuus Suomessa. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 88/2009.

Missä on vastaisku-uutisen ihminen?

Julkaistu useissa sanomalehdissä lokakuussa 2001

Välillä tuntuu siltä, että olen kuullut, nähnyt ja lukenut tarpeeksi kovia uutisia. Pää on täynnä, mutta olo on tyhjä. Mihin toimittajat ovat hukanneet kertomuksissaan sodasta ja terrorismista tärkeimmän, ihmisen?

Tietoa kyllä on välittynyt. Yhtenä aamuna sain lehdestäni lukea, että USA ja Britannia iskivät risteilyohjuksilla useisiin kohteisiin Afganistanissa. Pääuutissivulla oli iso otsikko Yhdysvaltojen vastaisku alkoi, ja teemasivut oli nimetty Vastaiskuksi.

Lehdessä siteerattiin presidentti Bushia, jonka mukaan kyseessä on ”sota terrorismia vastaan” ja ”laaja kampanja”. Bush vakuutti ”meidän” puolestamme, että ”me emme halunneet tätä tehtävää, mutta me viemme sen loppuun”.

Bushin kuvan rinnalla oli samankokoinen kuva bin Ladenista. Bush nimesi viholliseksi bin Ladenin; bin Laden kutsui Bushia ”epäuskovaisten johtajaksi”. Muita ihmisiä näihin uutisiin ei juuri mahtunut, ja Bush ja bin Ladenkin esiteltiin pikemminkin tuomarina ja syyllisenä sekä hyvän ja pahan symboleina kuin yksilöinä.

Sodan kielessä hätkähdyttää sen yhtenäisyys. Minunkin aamulehteni kaiuttelee kieltä, joka on jossain muualla muokattua.

Toimittajien tietolähteet ovat jo valinneet sopivat sanat, hyväksyttävät näkökulmat ja tärkeät puheenaiheet. Toimittajan työ on välittää tätä ”tietoa”.

Mutta mitähän Yhdysvalloissa tehtiin silloin, kun maailmalla kiiteltiin maata maltista ja järkevyydestä, siitä, että Bush ei välittömästi ”ryhtynyt toimiin”? Ainakin propagandistit ryhtyivät määrittelemään kieltä, jolla tästä asiasta vastedes on tapa ja lupa puhua.

Niin tai toisin, toimittajat näyttävät Suomessakin olevan melko yksimielisiä siitä, että kyseessä on ”vastaisku”, ”operaatio” ja ”tehtävä”, jossa tuhotaan tarkkaan valittuja ”kohteita”.

Kohteina mainitaan Taliban-liikkeen ilmatorjunta- ja hävittäjäkalusto ja tukikohdat sekä al-Qaida-järjestön koulutusleirit. Näihin kohteisiin ohjukset uutisoinnin perusteella ”iskeytyvät” kuin itsestään.

Kyse on siis ennen kaikkea iskuista, kohteista, kalustosta ja tukikohdista. Ei esimerkiksi pelkäävistä, vihaisista tai kostoa vannovista ihmisistä. Ei kivusta, kauhusta eikä kuolemisesta.

Uutisissa annetaan aamu aamun jälkeen yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä öisin ”tapahtuu”. Saamme muun muassa lukea, mitkä ovat Tomahawk-ohjusten painot, pituudet ja räjähdemäärät.

Opimme, kuinka paljon ja millaisia pinta-aluksia, lentotukialuksia, rynnäkkökoneita ja pommikoneita ”käytössä” on. Tietoja vahvistetaan tarkoin mutta tyylitellyin karttakuvin ja kuvioin.

Kaikki tämä tyydyttää tiedonnälkää, mutta yhä lukija jää yksin kysymyksineen: Eikö ”kohteissa” ole ihmisiä? Keitä varten ”koulutusleirit” ja ”tukikohdat” ovat? Entä USA ja Britannia, niiden ihmiset? Kuka ohjukset lähetti matkaan? Keneen ne osuivat? Mitkä puuhat ihmisiltä jäivät kesken? Kuka kuolleita kaipaa? Kuoleeko taas ”viattomia”?

Sota- ja terrorismiuutisissa näyttää olevan erityisen vaikea kyseenalaistaa suurimpia itsestäänselvyyksiä. Ei ole sopivaa ihmetellä, miksi tapahtumia tarkastellaan lähinnä toisen puolen näkökulmasta. Ei kuulu asiaan pohtia, voiko ”vastaisku” jatkua yöstä toiseen ja onko silloin enää kyse vastaiskusta.

Ei tule kuuloonkaan kysyä, onko sotilas tai terroristi ihminen. Ei pidä miettiä, onko hänellä kaipaamaan jääviä omaisia, ystäviä ja tuttavia.

Yhtenä aamuna lehdessäni uutisoidaan, että ”Ohjus tappoi siviilejä Kabulissa”. Erehtymätön ohjus ehkä eksyi, mutta samalla toimittaja löysi ihmisen, uhrin.