Juttu on ilmestynyt useissa sanomalehdissä elokuussa 2017
”Kun
mainitaan halko, viikate, heinäseiväs ym., palaan lapsuuteen sekunnissa,
hienoja muistoja siitä ajasta, kun oli kaikesta vielä vapaa.” Tähän tapaan
herkistelee muuan Anu Twitterissä.
Viikate! Sana täynnä mennyttä maailmaa,
lapsuuden kesiä, kun heinähelteet enteilivät hikisiä elonkorjuupäiviä. Ja
aurinko paistoi aina!
Isä huiski viikatteellaan ja äiti haravallaan.
Hangot heiluivat, ja heinä suorastaan lensi seipäille. Lapset huolehtivat
siitä, että seipäiden reikiin saatiin palikat paikoilleen.
Vanha heinäntekosanasto on vaipumassa
unholaan. Viikatekin on monille nykynuorille tuttu sana lähinnä metallimusiikkiyhtyeen
nimenä.
Monet tuntevat toki sanan viikatemies.
Kuoleman kuvana, kypsän ihmisviljan niittäjänä.
Viikatemies, sekä pellolla raatava
maatyöläinen että kalmaa henkivä luurankohahmo, oli nimenomaan mies. Menneessä
maailmassa tämä kuten moni muukin asia oli jyrkästi sukupuolitettu.
Kansatieteilijä Sakari Pälsin kirjasta
Vanhaa ja katoavaa (Otava, 1921) saa hyvän käsityksen siitä, miten työ,
sukupuolten roolit ja eri kansojen sivistystaso ymmärrettiin itsenäisen Suomen
alkuvuosina. Kirjassa puhutaan surutta muun muassa alkeellisista kansoista,
neekereistä ja barbaareista. Erikseen on kansanmiehet ja he, joilla on koulutettu näköaisti.
Kalastajat ovat onkimiehiä ja kalamiehiä.
Naiset ovat akkaväkeä, ja pahan naisen tapaaminen kalaan mentäessä tuo
huonoa onnea. Naisista pahasuisimmat pyrkivät typerällä huutelullaan
pilaamaan kalamiehen onnen.
Vanha ja katoava maailma onkin kaksi
maailmaa. Moni asia on kuin viikatteella kahteen osaan leikattu. Miesten
merkityksellinen maailma, naisten vähämerkityksisempi.
Pälsille rautaa takovat sepät ovat
itsestään selvästi miehiä, sitä ei tarvitse edes erikseen mainita. Ja viikate
on luonnollisesti miehinen kalu.
Tästä todistavat vanhat sananparretkin: Jos
niittäjä pilkkaa viikatteen hiomisen, niin viikate pilkkaa miehen (Pälkäne). Tylsä
veitti tuhman miehen, viisahal on viikatekkii terävä (Valkeala).
Sananparsia muistaa enää
harva, mutta huhut viikatteen kuolemasta saattavat silti olla liioiteltuja. Poliitikot,
nuo agraarikielemme ahkerat viljelijät, muistavat viikatettakin tuolloin
tällöin.
”Suomessa viikate sen kun vain heiluu
opetussektorilla”, arveli Stefan Wallin taannoin. ”Nyt ensin hallitus
viikatteella lakkauttaa valtavan määrän käräjäoikeuksia”, sivalsi Antti
Lindtman.
Politiikassa tunnetusti heilutellaan sanan
säilää. Mutta eikö näin itsenäisyyden juhlavuonna olisi osuvampaa puhua
sanaviikatteella niittämisestä?
