Joulun sanojen sanomaa

Julkaistu useissa sanomalehdissä joulukuussa 2013

 

Jouluun liittyy paljon kiinnostavia kieliasioita, joiden äärellä on hyvä hiljentyä miettimään joulun sanomaa. Itse joulu-sanan olemme lainanneet lännestä. Historiallisen yhteyden voi nähdä vaikkapa ruotsin jul-sanasta.

Etelä-Pohjanmaalla joulua on nimitetty juhlaksi: joulupukki on ollut juhulapukki ja joulukuusi juhulapuu. Tässä valossa ei olekaan yllättävää, että sekä joululla että juhlalla on yhteiset germaaniset juuret.

Joulunaika on myös valon juhlaa Lucioineen ja tiernapoikineen. Lucia-sanan taustalla on latinan valoa tarkoittava sana ja tierna-sanan taustalla ruotsin tähteä merkitsevä stjärna. Myös monet muut valoon liittyvistä sanoistamme ovat läntistä lainaa.

Kynttilästä voi nähdä yhteyden muinaisruotsin kyndil-sanaan ja nykyruotsin murteiden sytyttämistä tarkoittavaan verbiin kynda. Latinasta tunnetaan hehkumista merkitsevä candere.

Lamppukin on lainaa. Sen taustalla on kreikan kielen soihtua merkitsevä sana.

Sen sijaan sähkö on omaperäinen keksintömme. Sanan sepitti lääkäri Samuel Roos vuonna 1845. Roosia inspiroivat sanat sähähtää ja säkenöidä. Elias Lönnrot oli ehdottanut vierasperäiselle elektrisiteetille suomalaiseksi vastineeksi sanaa lieke. Sanalla valo taas on takanaan tuhatvuotinen suomensukuinen historia.

Joulu on myös ilon ja rauhan juhla. Jo keskiajalla säädettiin kahdenkymmen päivän mittaisesta rauhanajasta, jonka aikana tehdyistä rikkomuksista piti maksaa kaksinkertainen sakko. Myöhemmin joulurauhaa on alettu toivotella ja tavoitella paljon laveammassa merkityksessä. Haluamme rauhan myös sisimpäämme.

Mutta sanan rauha alkuperä on hämärän peitossa. Sanasta on ehkä yhteys ruotsin sanaan ro ja saksan sanaan Ruhe. Mahdollista on kuitenkin sekin, että kyseessä on ikivanha suomalainen sana.

Kun rauhoittuu miettimään näitä ja muita joulun sanoja, pääsee ehkä lähelle joulun perimmäistä sanomaa. Monet sanat ovat aikojen saatossa kulkeneet alueelta toiselle, ihmisten kuljettamina, kielestä kieleen. Monet sanat kantavat mukanaan ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan perinnettä.

Totta on tietysti sekin, että sanojen lainaamiseen ja lainautumiseen liittyy historiassa useita verisiäkin vaiheita. Tämä tosiasia ei kuitenkaan himmennä joulusanojen perussanomaa: Ne ovat ihmisten yhteistä omaisuutta ja ylittävät ihmisten tekemät rajat. Niiden merkitykset ovat universaaleja.

Kun puhumme suomalaisesta joulusta, unohdamme ehkä joskus tämän. Joulumme on paitsi kansallinen myös suorastaan ylikansallinen rauhan juhla. Ainakin sen kuuluisi olla.

Lähde: Kotimaisten kielten keskuksen joulupaketti 2013 - 2014

Luonnollisesti

Minulla oli vuoden 2014 Suomen Luonto -lehdessä pieni kielipalsta Luonnollisesti. Alla palstalla julkaistut jutut. Keskeisimpinä lähteinä käytin jutuissani Kielitoimiston sanakirjaa, Nykysuomen sanakirjaa, Suomen sanojen alkuperää ja Nykysuomen etymologista sanakirjaa.

Luonnollisesti

Kielentutkija tutkii luonnollisia kieliä, mutta ei ole luonnontutkija. Mikä oikeastaan on luontoa ja luonnollista?

Luonnollinen tarkoittaa aitoa, luonnonmukaista ja luontoon kuuluvaa. Luonto taas voi viitata niin luomakuntaan kasveineen ja eläimineen kuin ihmisluonteeseenkin.

Sekä luonto että luonne ovat muinaisen luoda-verbin johdoksia. Luominen on alkujaan heittämistä: vieläkin luodaan lunta ja käärme luo nahkansa.

Luonto on kielellinen luomus, ihmisen puhetta ihmiselle. Myös puhe luonnosta perustuu tekemiimme valintoihin. Se, minkä väitämme olevan luonnollista, voi olla jotain aivan muuta, joskus suorastaan luonnotonta.

 
Ympäristö

Mitä ympäristö tarkoittaa? Olen ymmälläni.

Sanan hämäryydestä kertoo jo se, että ympäristöministeriölle kuuluvat niin asumista, yhdyskuntia, rakennettua ympäristöä, luonnon monimuotoisuutta kuin ympäristönsuojeluakin koskevat asiat. Poliitikot painottavat sanan sitä merkitystä, joka heidän kannaltaan kulloinkin on edullisin.

Jos pyrimme yhteisymmärrykseen merkityksistä, on hyvä muistaa, että ymmärtäminen on muinoin saattanut tarkoittaa ympäri kiertämistä. Eri näkökulmista katselemista siis.

Tuntematon paikka on otettu haltuun kiertämällä se ympäri. Ympäripyöreän ympäristönkin voi yrittää ymmärtää ympyröimällä sen ajatuksen voimalla.


Maa ja ilma

Maa ja ilma ovat sanoja ammoisilta ajoilta. Ikivanha on myös tämä yhdyssanatyyppi, jossa rinnastetaan kaksi asiaa: maailma.

Maailman osat ovat samanarvoisia. Tasapainossa.

Tällainen sanojen yhdistäminen lienee menneen maailman tapoja. Nykyään on tavallisempaa, että yhdyssanan yksi osa määrittää toista, kuten sanassa luonnonvarat.

Runollisesti, vailla tieteellisyyden taakkaa, voi ajatella, että ihmisten tavat katsoa maailmaa ja muuttaa havaintonsa kieleksi ovat muuttuneet. Sana maailma on viesti ajoilta, jolloin elonpiiriä tarkkailtiin eri vinkkelistä.

Ilman kaiken määrittelemistäkin tultiin toimeen. Maa makasi silminnähden toisin?


Sairasta!

Moni asia voi olla sairas tai sairastaa: Yhteiskunta, kirjallisuus, Suomi. Karhunpoika, Itämeri, luonto. Kielikin.

Olemme saaneet sairauden Saksan suunnasta, siis sanan. Samaa vanhaa germaanista kantaa on ruotsin sår eli haava.

Pitäisikö tästä ajatella niin, että muinoin sairas oli vain se, josta valui verta? Selvää on, että sairauden merkitys on laajentunut ja sana on maailmaa matkatessaan metaforisoitunut.

Sairauteen viitataan tätä nykyä myös silloin, kun halutaan arvottaa asioita. Sairaasta ja sairaudesta puhutaan täysin vastakkaisissakin merkityksissä: Lihansyönti on sairasta. Ruuan dyykkaaminen roskiksista on sairaan siistiä.


Kesannolla

Välillä tuntuu siltä, että harrastukset, muu itsensä kehittäminen ja ihmissuhteetkin ovat kesannolla. Ne jäävät siis vaille hoitoa ja huomiota.

Vanhastaan kesanto on ollut pelto, joka on jätetty määräajaksi viljelemättä, ”kesäpelto”. Sana kesanto on johdettu sanasta kesä.

Euroopan unionin säännösten ja tukijärjestelmien myötä meillä on puhuttu muun muassa kesantovelvoitteesta ja vapaaehtoisesta kesannoinnista. Onpa lanseerattu urbaanin kesannon käsitekin.

Myös suomen kielen on arveltu olevan kesannolla. Absurdi arvelu! Niin kauan kuin puhumme kesannolla olemisesta ja oivallamme, mitä sillä tarkoitetaan, kieli ei voi olla kesannolla.


Kala suomuineen

Tuhansien järvien Suomessa kalaa on arvostettu. Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo, että kala kuuluu uralilaiseen sanakerrostumaan. Esimerkiksi unkarissa sana on hal ja marissa kol.

Ikivanhaa perua on myös sana suomu, jonka vastineet eräissä etäsukukielissä merkitsevät rahaa. Joidenkin kalojen suomut saattavatkin muistuttaa kiiltäviä kolikoita. Mielenkiintoista!

On hauska tietää, mistä sanat tulevat. Yhtä innostavaa on pohtia, mihin sanat menevät. Miten käy vaikkapa kaloihin liittyvän kielen ja perinnetiedon?

Tätä sai pohtimaan kysely, jossa selvitettiin, mikä on lasten mielestä yleisin kalalaji. Tietysti kalapuikko.


Keinot(telua)

Hätä kuulemma keksii ja tarkoitus pyhittää keinot. Toisaalta hyvät keinot ovat kalliit.

Monin paikoin mietitään taas keinoja, joiden avulla ongelmat voitaisiin ratkaista. Samalla puhutaan kielteiseen sävyyn keinottelijoista, jotka häikäilemättömästi käyttävät hyväkseen toisten ihmisten hädänalaista tilaa.

Vanhastaan keino on liittynyt läheisesti ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin ja siihen, miten ihminen on voinut elää näillä raukoilla rajoilla. Esimerkiksi Peräpohjolassa kyse on ollut ihmisen kulkemasta ansa- tai eräpolusta.

Kummallista kyllä, keino- yhdyssanan alussa (keinokastelu) tarkoittaa nykyään – ei-luonnollista.


Asian ytimessä

Taas kohistaan ydinvoimasta. Moni pelkää ydinaseita. Joku puhuu Naton kovasta ytimestä. Muutamissa maailman johtajista tuntuu olevan liikaa ytyä.

Ydin viittaa tietenkin keskukseen, sisimpään osaan, sydämeen. Ydinvoima määritellään sanakirjoissa fysiikan terminä tähän tapaan: nukleonien välinen (ydintä koossa pitävä) voima. Nukleoni taas on ydinhiukkanen, atomiytimen rakenneosa.

Ydin on ikivanha suomalais-ugrilainen sana, jota on käytetty viitattaessa vaikkapa poron luun sisukseen: luuytimeen ja ydinluuhun. Joissakin sukukielissämme samantapaisilla sanoilla on ilmeisesti tarkoitettu myös – aivoja.


Erä

Espoon Nuuksiota on mainostettu erämaana, joka sijaitsee kaupungissa. Mainos sisältää ristiriidan: perinteisesti on ajateltu, että erämaa on juuri kaupungeista kaukana oleva alue. Kaupunki taas on – kivierämaata.

Aito erämaa on tyhjä ihmisistä ja täynnä tenhoa. Kirjailija A. E. Järvinen antoikin ensimmäiselle teokselleen nimeksi Erämaan valo.

Alkujaan erämaa on tarkoittanut kaukaista seutua. Erämaa on erillään oleva paikka.

Erillisyydestä on kyse myös sellaisissa ilmauksissa kuin maksuerä tai ottelun toinen erä. Yhteys on selvä vaikkapa pohjoissaamen sanaan earri. Se viittaa maitomäärään, jonka esimerkiksi lehmä kerralla lypsää.

 
Susi

Maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpo puhui taannoin häirikkösusista. Tällaisessa puheessa metsän peto inhimillistetään, ikään kuin luontokappale pystyisi ihmisen tavoin häiriköimään.

Usein susi esitetään uhkana ja susipuhe on tavalla tai toisella kielteistä. Ajatellaanpa vaikka sellaisia ilmauksia kuin susipari tai tästä tuli susi.

Susi-sanan alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Kyse voi olla vanhasta lainasta (vrt. ruotsin hund eli koira).

Etymologi Kaisa Häkkinen on arvioinut, että sudelle todennäköisesti on ollut vanhastaan omaperäinenkin nimitys. Se on sittemmin hukattu. Pedon nimeä ei ole haluttu lausua ääneen. Tabu mikä tabu. 

Sormi hiireltä suuhun

Julkaistu useissa sanomalehdissä lokakuussa 2012

Portit, palomuuri, päätukiasema. Kaista, reititin, käyttöliittymä. Palvelin, lähiverkko, teräväpiirtovirtaus.

Huh huh! Monet meistä puhuvat sujuvasti netistä, verkosta ja googlaamisesta. Mutta pitäisikö meidän hallita muitakin aiheeseen liittyviä sanoja? Jo yleisluonteinen verkkosanasto saattaa tuottaa vaikeuksia.

Esimerkiksi sellainen sana kuin verkkoviestintä kattaa monenlaisia toimintoja. Kyse on niin yksityisten ihmisten kuin erilaisten yhteisöjenkin harjoittamista viestinnän tavoista: sähköposteista, internetpuheluista, verkkosivustoista, keskustelu- ja juttelupalstoista, pikaviestimisestä eli mesettämisestä.

Puhutaan myös verkkopalveluista ja verkkomediasta. Verkkopalvelulla tarkoitetaan verkkosivuston kautta tarjottavaa palvelua, kuten sähköpostia, kaupankäyntiä sähköisesti tai pankkiasiointia verkossa. Verkkomedia, josta myös uutena mediana puhutaan, sen sijaan on huomattavasti laajempi käsite: sillä tarkoitetaan kaikkia vuorovaikutteisia digitaalisia viestintävälineitä sisältöineen.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, kannattaa opiskella myös sellaiset termit kuin hybridimedia ja mobiilisivusto. Hybridit ovat yleisesti yhdistelmiä, ja niinpä hybridimediakin on kahden tai useamman samaa sisältöä tarjoavan viestintävälineen yhdistelmä. Tavallista on tätä nykyä, että paperimuotoinen sanomalehti ja verkkopalvelu toimivat hybridinä.

Mobiilisivustolla tarkoitetaan verkkosivustoa, joka on suunniteltu siten, että huomioon on otettu erityinen käyttötapa eli mobiililaite. Niitä ovat esimerkiksi taskutietokoneet ja matkapuhelimet.

Kun miettii näitä ja muita termiongelmia, tulee usein voimaton olo. Mediayhteiskunnassa pärjääminen tuntuu edellyttävän jatkuvaa opiskelemista, myös uusien sanojen ja niiden merkitysten pänttäämistä. Kuka ymmärtää kaiken esimerkiksi älypuhelinmainoksista?

Kun taannoin vielä saatoimme naureskella tietotekniikan ammattilaisten kielenkäytölle, nörttijargonille, nyt hymy on hyytynyt. Alan sanasto tunkeutuu yleiskieleen, ja tietotekniikan ja sen kielen hallitseminen alkaa olla yleissivistystä. Etten sanoisi yksi peruskansalaistaidoista.

Tietotekniikka on usein mutkikasta ja moninaista. Sormi saattaa nousta hiireltä suuhun jo sen takia, ettei ihmispolo ymmärrä netin haltuun ottamisessa tarvittavaa kieltä.

Onneksi tarjolla on apua, juuri netissä, josta löytää helposti tietotekniikkaa avaavia sanastoja. Lämpimästi voi suositella esimerkiksi Sanastokeskus TSK:n ylläpitämiä tietotekniikan termitalkoiden verkkosivuja. Sieltä tämänkin tekstin tiedot pääosin ovat. Sivut ovat käytettävissä ilmaiseksi.

Itsenäisyys on sana

Julkaistu useissa sanomalehdissä joulukuussa 2013

Lapset kertovat televisiossa, mitä itsenäisyys merkitsee: Omaa valtiota. Emme ole Ruotsin emmekä Venäjän alaisia.
 
Yksi lapsista sanoo, että itsenäisyys tarkoittaa omaa kieltä. Hänen ajatukseensa on helppo yhtyä.
 
Oma kieli on usein keskiössä, kun kansat käyvät taistoon itsenäisyydestä. Oma kieli on se konsti, jolla itsenäisyyttä luodaan ja pidetään yllä. Oma kieli mahdollistaa niin vallan vakiinnuttamisen ja horjuttamisenkin.
 
Kuten muitakin isoja sanoja, myös itsenäisyyttä on käytetty monenlaisissa tarkoituksissa. Siinä missä esimerkiksi liittyminen Euroopan unioniin tarkoitti monille sitä, että itsenäisyys menetettiin, toiset olivat sitä mieltä, että näin Suomi turvasi itsenäisyytensä.
 
Itsenäisyyden merkityksiä määritellään jatkuvasti uudelleen erilaisissa keskusteluissa. Näissä määrittelyissä katsotaan harvemmin itse sanaan tai sen historiaan.
 
Itsenäisyyden ytimessä on tietysti pronomini itse. Nykysuomen etymologisessa sanakirjassa todetaan, että sana on vanhaa ugrilaista juurta. Alkujaan kyse on ehkä ollut substantiivista, jonka merkitys on ollut ’varjo’ tai ’varjosielu’: ihmisen sielun on uskottu asuvan hänen varjossaan. Kirjakielessä sana on ollut Agricolasta alkaen. 

Tutkija Matti Punttila selittää Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla, että Ruotsin vallan aikana merkityksiä ’itsenäinen’ ja ’suvereeni’ ilmaistiin usein ruotsin mallin mukaan tehdyillä sanoilla. Näitä olivat esimerkiksi itseasettunut, itseolevainen ja itseseisovainen. Itsenäisyyden asemesta tuolloin puhuttiin vastaavasti itseolevaisuudesta, itsepysyväisyydestä, itseseisovaisuudesta ja itsestänsäseisovaisuudesta.
 
Punttilan mukaan itsenäinen-adjektiivin vanhin kirjallinen esiintymä on tiettävästi Elias Lönnrotin kynästä vuodelta 1836. Itsenäisyys-substantiivin isä on hänen mukaansa S. Hilponen, joka kirjoitti 1841 Sanan Saattaja Viipurista -lehdessä näin: ”Suomen Sankarit sotivat sekä itsenäisyydensä ja vapaudensa että vanhan uskonsa tähden.”

 
Itsenäisyys-sanan historia on siis värikäs. Yhtä kirjava on se sanojen perhe, johon itsenäisyys kuuluu. Meillä on itsenäisyyden lisäksi sellaisia itse-johdoksia kuin itsekkyys ja itsellisyys.
 
Nykysuomen sanakirja tuntee myös mielestäni turhan harvoin käytetyt johdokset itselö ja itseys. Itselö tarkoittaa olentoa tai persoonaa, minua: ”olen siitä saakka oman itselöni ikuiseen tummuuteen tuijottanut”, runoili Leino. Itseys tarkoittaa tietysti itsenä olemista, olemuksen henkistä puolta, minuutta.
 
Suomen kielen itse(näisy)yteen kuuluvat eloisuus, elävyys ja elämyksellisyys. Siihen kuuluvat myös kaikki ne kauneudet, joita kielemme johto-oppi tarjoaa.