Monta mutkaa Volgan matkassa

Julkaistu useissa sanomalehdissä toukokuussa 2006


Volgasta tulvii paljon mieleen. Euroopan pisin joki, Repinin lautturit, neuvostoliittolainen laatuauto. Ennen kaikkea: Volgan mutka, myyttinen suomen alkukoti, suomalaiset tutkimusmatkailijat, jotka pelotta etsivät ”kansamme” ja ”kielemme” juuria syvältä idästä, tekivät monta matkaa Volgan mutkaan.

Suomalais-ugrilaisten kansojen yhteenkuuluvuutta on ollut tapana kuvata sopusuhtaisella sukupuulla. Sukupuussa tai -pensaassa on yhteiset juuret ja monia oksia: itämerensuomalaiset kielet, saamelaiskielet, mordva, mari, permiläiset kielet, ugrilaiset kielet ja samojedikielet. Itämerensuomen haaroja puolestaan ovat esimerkiksi suomi, karjala ja viro.

Pitkään ajateltiin, että sukupuu on samalla kartta, joka kertoo, miten kansat ovat vaeltaneet nykyisille alueilleen. Kysymykseen ”mistä suomalaiset ovat tulleet” on ollut tapana vastata ”Volgan mutkasta”.

Viime vuosina on taas käyty kiivasta keskustelua alkukodista ja kantakielestä. Kielentutkimuksen lisäksi keskustelussa on vedottu väestögenetiikkaan ja arkeologiaan. Yhtäältä näyttäisi siltä, että tänne on tultu etelästä; toisaalta näyttäisi siltä, että tänne on tultu idästä tai kaakosta.

Nyt keskusteluun osallistuu Pauli Saukkonen teoksellaan Suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten alkuperäongelma (Yliopistopaino, 2006). Saukkosen mukaan on todennäköistä, että kielikunnan juuret ovat kahden geneettisen klaanin kielessä ja nykyiset suomalais-ugrilaiset kielet ovat syntyneet ”kulttuurikausittaisina sykäyksinä vähittäin pitkän ajan kuluessa”. Volgan mutkan lisäksi tärkeä ”innovaatiokeskus” oli 10 000–3 000 eKr. alue, joka nyt löytyy kartalta Moskova-nimisen kaupungin seutuvilta.

Saukkonen painottaa, että suomalais-ugrilaisuuden ”perimmäistä alkua” ei voi määrittää mihinkään täsmälliseen paikkaan eikä aikaan: ”Kaikille nykykansoille yhteistä suppeaa romantisoitua alkukotia ei ole.”
 
Lopullista totuutta kansojen ja kielten alkuperästä ei saatane koskaan. Silti tutkimukset eivät ole turhaa puuhastelua. Kun ”kansan” ja ”kielen” alkuperä ja muu olemus esitetään tutkimuksessa moniselitteisenä ja ristiriitaisena asiana, otetaan samalla kantaa monimuotoisuuden ja -arvoisuuden, ehkä suvaitsevaisuudenkin puolesta. Ural opettaa.

Tutkija Johanna Laakso on kärjistänyt, että suomalaiset eivät ole tulleet mistään: suomalaisia, suomalaisuutta ja suomen kieltä nykyisessä mielessä ei ole koskaan ollut muualla kuin Suomessa. Suomen kieli ja suomalainen identiteetti ovat vasta täällä aikojen mittaan muotoutuneita asioita.

Ajatusta voisi jatkaa. Ei meillä nytkään ole yhtä yhtenäistä suomen kieltä eikä suomalaista identiteettiä. Maailma on mutkikas, meitä on sekä kielellisesti että geneettisesti moneen lauttaan.

Saukkonen sanoo, että suomalais-ugrilaisilla ei ole ehjää väestöllis-kielellistä ”sukupuuta” vaan järvi- ja jokireittien muodostama vuokartan mukainen ”sukuvesistö”. Kaikki virtaa, Volgakin.

Tekstit tulevat tykö

Julkaistu useissa sanomalehdissä heinäkuussa 2001


Aamusi alkaa lehden lukemisella. Maitotölkin kyljessä märehtii lehmä pipo päässään. Kirjoitat jääkaapin oveen muistilappusen myöhemmin herääville: Sori, Mansikki ehtyi!

Rapussa vilkaiset ilmoitustaululle kiinnitettyä tiedotetta Kiinteistössä suoritetaan huoneistokatselmuksia. Kioskilla maksat seutulipun parilla setelillä ja tarkastat päivän lööpit: Tappajahyönteinen häiritsi Heikkiä Hikiällä, Blondit ovat out.

Jätät lehdet ostamatta. Myyjän rintapielessä seisoo HILJA.

Bussissa selaat muistiota ja vastaat pariin tekstiviestiin. Yrität kurkkia, mitä kirjaa naapuri lukee. Näkyy olevan Ray Bradburyn klassikko Fahrenheit 451. Muistelet, että siinä palomiehet sytyttävät eivätkä sammuta – kirjoja polttavat.

Kuljet läpi kylttien, opasteiden ja mainosten pöheikön. Ihmiset ovat pukeutuneet kirjaimiin: United Colours of Benetton. Minä olen paras. Rok!

Katuun on liimattu monimetrinen tarra, joka kirkuu ÄLÄ ASTU TÄHÄN! Kävelet yli.

Työpaikkasi ulko-oveen teipatussa aanelosessa kerrotaan talossa pidettävästä seminaarista. Päivän tekstit, tervetuloa, käynti kuudennen kerroksen kautta.

Työpöytäsi on täynnä erilaisiin papereihin kiinnitettyjä kirjaimia, ja hyllyssä huojuu yksipuolisten tulosteiden pino. Häviävän hetken mietit alku-t:n merkitystä sanassa tuloste.

Avaat koneesi ja kirjoittaudut sisään, käyttäjätunnus ja salasana. Silmittelet illan ja yön aikana saapuneita sähköposteja, vastaat muutamiin, arkistoit pari. Tartut korkeimman aanelospinkan päällimmäiseen paperiin...

Se voisit olla sinä. Yhä useamman suomalaisen työ ja muu elämä jäsentyy tekstien tekemisen, lukemisen ja käsittelemisen varaan. Tekstit eivät jätä rauhaan, niitä ei voi kokonaan ohittaa.

Tekstit haastavat tekoihin, toimintaan. Ne ovat täynnä ohjeita, pyyntöjä, kysymyksiä, toiveita, kehotuksia, käskyjä ja velvoitteita, monenmoisia vaateita.

Tekstit eivät enää ole pelkästään kirjoitustyön tuloksia tai lukemisen kohteita, vaan teksteihin on alettu suhtautua kuin inhimillisiin olioihin. Tämä näkyy siinä, että teksteistä puhutaan ihmisen kaltaisina toimijoina: pääkirjoituksen sanotaan olevan jotakin mieltä, raportin toteavan ja kirjan väittävän jotakin. Tekstit kuulemma keskustelevat keskenään, riitelevätkin ihmisten puolesta, teksti tekstiä vastaan.

Useimpia arjen tekstejä on toistaiseksi tutkittu vähän. Tämä on harmillista, sillä juuri tavallisin on kiinnostavinta, kun selvitellään sitä, millaisia meitä ja muita sekä oikeaa ja väärää koskevia merkityksiä teksteissä pönkitetään. Selvitellään? Pönkitetään?

Sekä tekstin edessä että takana on aina ihminen, ihmisiä, selvittelijöitä ja pönkittäjiä. Eivät tekstit mitään tee, vaikka me ehkä syystä tai toisesta niin haluammekin luulotella.

Tekstin kriittinen tekijä ja lukija ymmärtää katsoa lähelle, tykö tulleen tekstin läpi. Hän kysyy kysymyksiä, joita ei ehkä ole tapana kysyä ja joita joku voi pitää täysin turhina, asiattominakin.

Kannustaako aamun lehti ihmistä kuluttamaan? Miksi lehmä hymyili? Kenelle isännöitsijä puhuu tiedotteessaan? Millaista kuvaa ihmisestä lööppi luo? Koskettaako romaanin taide? Miten turkujen ja torien tekstitureikon läpi pääsee eksymättä?

Mitä minä teen teksteille ja teksteillä, mitä tekstit tekevät minulle ja minulla? Oliko tämäkin teksti pakko tehdä? Miksi kirjoitin näin, miksen toisin?

Kaikkialle sanan koura ei ylety, tekstit eivät tulvi. Turha onkin ihmetellä, miksi moni tekstityöläinen haluaa oikeasti vaeltaa korpeen. Lukemaan luonnon kirjaa, ajattelemaan harakan varpaita.

Soini, varas?

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2013


Kieli tosiaankin on kummallista. Ajatellaanpa vaikka verbiä varastaa. Sehän on normiemme ja arvojemme mukaan itsestään selvästi kielteinen sana.

Kielitoimiston sanakirja vahvistaa tämän käsityksen. Sanan merkitykseksi määritellään ’ottaa luvattomasti ja salaa itselleen toisen omaisuutta’. Jotakin varastetaan joltakulta, esimerkiksi rahaa, koruja tai vaikkapa auto. Myös ideoita voidaan varastaa.

Varastamisen negatiivisuus on kiteytynyt sananparsiinkin. Tällaisia esimerkkejä löytyy Kotimaisten kielten keskuksen sananparsikokoelmasta:

• Joka varastaa, se valehteleekin.
• Joka neulan varastaa, se varastaa hevosenkin.
• Parempi kunnialla kerjätä kuin häpeällä varastaa.
• Varas hirtetään, riihen orteen ripustetaan.
• Ennen maa halkeaa ennen kuin varas katuu.

Varastamisen kulttuurisesta merkityksestä kertonee sekin, että varastamista kuvaavia verbejä on laaja kirjo: anastaa, kähveltää, näpistää, pihistää, puhaltaa, rosvota, ryöstää, vohkia, kääntää, pölliä. Käytössä on myös englannista mukautettu sana stiilata.

Varastaminen on siis kiellettyä, ja sana varastaa kaikessa karuudessaan yksinomaan kielteinen. Piste.

Oikeasti kielenkäytön ja tekstien maailmassa tilanne on paljon tätä mutkikkaampi ja mielenkiintoisempi. Kielitoimiston sanakirjakin antaa esimerkin varastaa-verbin vertauskuvallisesta käytöstä: ”Koiranpentu varasti koko show’n.” Koiranpentu siis veti kaiken huomion puoleensa. Tämähän on hellyttävää ja suorastaan miellyttävää. Kyllä näin saa varastaa!

Samoilu verkossa osoittaa, että tällaisia myönteisiä varkaita on keskuudessamme pilvin pimein. Esimerkiksi Krista, joka varasti show’n euroviisuissa, tai rasvattu viuhahtaja, joka varasti show’n suurottelussa.

Show’n ovat varastaneet tahoillaan myös esimerkiksi Estelle, Pippa Middleton, sotaveteraanikuoro, Ässät, iPhone, vaivaisukko, Lady Gaga ja paavi. Tarkkaan ottaen aika monissa teksteissä kyllä puhutaan shown eikä show’n varastamisesta. Suositeltava kirjoitustapa show’n on kuitenkin paljon suositumpi.

Näyttää siltä, että show varastetaan usein urheilukentillä ja viihdemaailmassa. Eikä ihme. Kertoohan sanakirjakin, että show on musiikkia sisältävä viihde-esitys ja että sanaa käytetään myös huomiota herättävästä ilveilystä, pelleilystä ja suunsoitosta.

Viimeisin show’n varastaja lienee Timo Soini, ainakin jos uskomme lööppejä ja uutisia vastikään pidetystä Heureka-foorumista. Iltalehti kertoo värikkäästi, että Soini mätki tilaisuudessa hallitusta täydellä voimalla ja pyöritti aivan omaa salkkushow’taan.

Politiikkapuheen kieli karnevalisoituu. Mitä tämä kertoo suhtautumisestamme yhteisten asioiden hoitamiseen? Silkkaa show’ta?

Pronominirokkia

Julkaistu useissa sanomalehdissä lokakuussa 2014


Isänmaa, sosiaali- ja terveysuudistus, hyvinvointiyhteiskunta. Julkinen keskustelumme täyttyy isoista sanoista ja niihin liittyvistä keskusteluista.

Näissä keskusteluissa taistellaan sanojen merkityksistä ja siitä, kuka merkityksiä oikein saa määritellä. Esimerkiksi politiikassa valta on tyypillisesti sillä, joka taistelee itselleen merkitysten määrittelijän oikeudet.

Näihin isoihin sanoihin kiinnitetään toisinaan kriittistäkin huomiota, kun taas erilaiset pikkusanat jäävät tavallisesti vähemmälle huomiolle. Ajatellaanpa vaikka persoonapronomineja minä, sinä, hän, me, te ja he.

Niiden ehkä arvellaan olevan jotenkin itsestään selviä tai tylsiä tai valjuja, jopa merkityksettömiä. Mitä väliä sillä on, puhunko minä- vai me-muodossa!

Kyllä sillä on väliä! Varsinkin kun tarkastellaan kielenkäyttöä valintoina ja vaikuttamisena, on merkityksellistä vaikkapa se, millaisia ihmisiin viittaavia pronomineja käytämme.

Esimerkiksi me-pronominia käytetään poliittisissa puheissa tavan takaa. Kun tutkin presidenttien uudenvuodenpuheita, havaitsin, että me on monikäyttöinen pikkusana: välillä sillä viitataan suorastaan kaikkiin maailman ihmisiin, välillä suomalaisiin, välillä valtioneuvostoon, välillä puhujan eli presidentin ja kuuntelijoiden joukkoon.

Monissa poliittisissa puheissa me on selvästi suostuttelevassa käytössä. Kun ministeri puhuu Suomen taloustilanteesta ja sanoo, että meidän on hyväksyttävä tosiasiat, hän esittää selviönä, että on joitakin taloutta koskevia tosiasioita ja että suomalaisten on ne hyväksyttävä. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Jos kuulija ei suostu ajattelemaan samalla tavalla ja lukemaan itseään tähän meidän ryhmään, hän ei oikeastaan ole kunnon suomalainen. Pikkusanalla tehdään isoja tekoja: määritellään ihmisryhmiä ja niiden perusarvoja. Persoonapronomineilla on teksteissä ja puheissa suorastaan ideologisia merkitystehtäviä.

Pronomineja on vanhastaan kutsuttu asemosanoiksi. Niitä käytetään toisten sanojen asemesta. Kun poliitikko sanoo me, hän viittaa johonkin ihmisryhmään ilman, että hänen täytyy tuota ryhmää tarkasti rajata. Tämä on poliittiselle kielelle yleisemminkin ominaista. Se antaa monia tulkintamahdollisuuksia. Joku voisi väittää, että kieli on liukasta kuin saippua.

Asemosana on käyttökelpoinen ilmaus toisestakin syystä. Kun puhutaan persoonapronomineista, kyse on usein siitä, että niiden avulla asemoidaan ihmisiä, persoonia, tiettyihin rooleihin.

Asemoinnista on kyse myös rasistisessa puheessa. Rajaavimmillaan ja rajuimmillaan poliittinen pronominirokki ja me-puhe ovat silloin, kun samalla luodaan he tai ne: vähempiarvoinen vieraiden joukko.