Julkaistu useissa sanomalehdissä maaliskuussa 2013
Tieteellinen kielenkäyttö voi olla vaikeaa asiaan vihkiytymättömille. Ajatellaanpa vaikka sellaista väitöskirjaa kuin Biologisesti aktiivisten sekundäärimetaboliittien nestekromatografia-massaspektrometria – in vivo ja in vitro tutkimuksia.
Asiaa ei helpota se, että suuri osa väitöskirjoista kirjoitetaan nykyään englanniksi. Tuon kemian väitöskirjankin alkuperäinen nimi on Liquid chromatography/mass spectrometry of bioactive secondary metabolites – in vivo and in vitro studies.
Mutta mitä jos väitökset ja muut tutkimukset kirjoitettaisiinkin murteella? Tätä on ilmeisesti mietitty Helsingin yliopistossa, jossa on nähnyt päivänvalon murteella kirjoitettu kandidaatintutkielma.
Suomalais-ukrilaisessa laitoksessa hyväksytty Jani Koskisen kantituatintutkiilma on nimeltään Saamelaisen interhverenssivaikutuksen merkitys kantinuavissiin kielliin ominaispiirtteihen kehityksessä: Jurij Kusmenkon Der Samische Einfluss auf die Skandinavischen Sprachen riittisessä tarkastelussa, eli kyse on saamelaiskielten vaikutuksesta skandinaavisiin kieliin.
Laitoksen professori Janne Saarikivi toteaa Ylen haastattelussa, että suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen laitoksella tuetaan kielellistä monimuotoisuutta. Tutkielmia tehdään jatkuvasti englanniksi, ja Saarikiven mielestä on mukavaa, että ”välillä töitä tehdään myös vähän harvinaisemmilla kielillä”. Mainitun kandidaatintutkielman kieli on Keski-Karjalassa puhuttavaa savolaismurretta.
Saarikivi arvioi, että murre taittuu tieteelliseen kirjoittamiseen ja mahdollista olisi kirjoittaa väitöstutkimuksiakin murteella. Tämä lienee monen tieteentekijän mielestä melko radikaali näkemys. Keskustelua on tähän saakka käyty lähinnä siitä, mitä kirjoitetaan englanniksi ja mitä suomeksi, sekä siitä, miten eri alojen erikoiskielillä raportoidut tieteen tulokset saataisiin kaiken kansan tietoon, yleistajuisesti.
Suomen yleiskielihän on murteisiin nojaten rakennettu kielimuodoksi, joka yhdistää suomenkielisiä. Eri puolilta Suomea kotoisin olevat, eri ammateissa toimivat, eri kouluja käyneet – heille kaikille yleiskieli tekee mahdolliseksi yhteisen ymmärryksen tavoittelemisen.
Murteilla on paikkansa ja aikansa, ja murrebuumin jatkumista on riemukasta seurata. Murteissa meillä on mahtava kulttuurinen varanto, kuten käy ilmi vaikkapa Erkki Lyytikäisen, Jorma Rekusen ja Jaakko Yli-Paavolan toimittamasta uutuusteoksesta Suomen murrekirja.
Mutta aikansa ja paikkansa on myös yleiskielellä ja erikoiskielilläkin. Sen enempää tiedeyhteisö kuin suuri yleisökään eivät taida olla vielä valmiita savoksi tai peräpohjolaksi kirjoitettuihin tutkimusraportteihin.
5. joulukuuta 2015
27. marraskuuta 2015
Häpeän huntu
Julkaistu Päivystävän tekstintutkijan palstalla Hiidenkivessä 2/2012
Hävettää. En osaa. En jaksa. En riitä.
Teen ei-oikeita asioita. Ulostan epätarpeellisia tekstejä. Ajatukseni paarustavat umpihangessa lylyllä ja kalhulla, vaikka niiden pitäisi snoukata ja sloupata.
Olen out. Olen miinusihminen. Hävettää.
Hävettää, että hävettää. Häpeämisen häpeäminen hävettää sitäkin enemmän.
Tänään hävettää erityisesti se, että kieleni on epäkelpo. Käymätön. Sopimaton. Toimimaton. Suomen sana on housuun lirahtanut pissa.
*
Hävettääkö sinua koskaan, Björn Wahlroos? Hävettääkö sinua koskaan, Helsingin Sanomat?
Mummoni muotoilisi asian näin: ”Eikö teillä ole yhtään häpyä?”
Maailmassa on sitä vähemmän häpyä, mitä enemmän häpyä näytetään. Mitä hävyllisempi media on, sitä hävyttömämpi se on. Häpyähky on merkki häpykadosta.
Wahlroos äänitorvineen edustaa kaikkea sitä, mikä saa minut tuntemaan jatkuvaa vajautta, keskeneräisyyttä ja riittämättömyyttä. Puhun voimista, jotka vannovat kyvyn, kilpailun ja kansainvälisyyden sekä kansainvälisen kilpailukyvyn nimiin. Nämä ovat ne tahot, joiden mielestä suomen kielestä on lähinnä haittaa.
Vallankin suomen kielestä on haittaa tiedon ja rahan maailmassa. Meidän, jotka pidämme kirppukielestämme kiinni, olisi aika väistyä. Kielikäsityksemme nimittäin on väärä. Oikean kielikäsityksen mukaan kieli on ennen muuta tiedon ja informaation siirtämisen väline. Se tuottaa lisäarvoa.
Ahneiden ahmojen ja houkkien haukkojen kvartaalitapaamisissa äidinkieliviserryksillemme nauretaan. Niitä joutuisi häpeämään, jos olisi häpyä.
*
Sosiologit ovat yrittäneet ymmärtää, mistä vieraantumisessa on kyse. Vieraantuminen on muun muassa sitä, että ihminen ei voi kehittää omia kykyjään eikä toteuttaa itsessään olevia mahdollisuuksia.
Vieraantuminen on häpeän puoliso. Se, jos mikä vieraannuttaa, kun joutuu kieltämään oman kielensä – kolmesti, neljästi, jatkuvasti.
Tällainen kieltäminen on arkipäivää nykytieteessä. Jotta voit menestyä opinnoissasi tai tutkijana, sinun on aivan aluksi päästettävä irti äidinkielestäsi. Ja menestyttävähän sinun on, sillä ihmisen peruspyrintö on oman edun tavoitteleminen.
Joukko tieteellisiä seuroja on julkaissut kannanoton suomenkielisten tiedejulkaisujen puolesta. Seurat ihmettelevät, miksi suomenkieliset tiedejulkaisut automaattisesti pannaan alempaan kastiin kuin englantilaiset. Eihän tutkimuksen laatu voi olla kielikysymys.
Seurat eivät ota kantaa häpeään. En silti usko olevani häpeäni kanssa yksin. Miksi minun on suomenkielisenä tutkijana tunnettava jatkuvaa ja syvenevää häpeää siitä, että yritän ajatella, analysoida, julkaista – olla jonakin – suomeksi? Miksi meidät dissataan?
*
Häpeä ei ole risupartahumanistin yksinoikeus. Se ei ole suomeen ja Suomeen jämähtäneen tutkijanplantun privilegio. Se ei ole yksittäisen piipertäjän turhaa piipittämistä.
Häpeä on tosi tunne, se on kansallinen trauma. Häpeä on semioottinen objekti, kulttuurituote, teksti. Häpeä on lysyssä istuva ihminen, kuin alati anteeksipyytävä hymiö. Häpeä on huutomerkki, irronneella päällään seisova raajaton valtioruumis.
Häpeä ei ole hyvin muodostunut lause eikä ajatus. Häpeä on sekasotku.
*
Ingmar Bergmanin lapsuus oli nöyryytysten täyttämää. Kun pikku-Ingmar pissasi yöllä housuihinsa, hänen oli pukeuduttava seuraavana päivänä punaisiin vaatteisiin.
Häpeän kääntöpuoli on nöyryyttäminen. Hävyttömät hallitsevat häpeällä, alistavat häpeäviä.
Häpeästä tulee olla hyötyä. Häpeän kuuluu näkyä.
LÄHTEET
Alice Miller, Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itseyden etsintä. WSOY 1984.
Paluu maailmaan. Kirjallisten tekstien sosiologiaa. Toimittaneet Voitto Ruohonen, Erkki Sevänen ja Risto Turunen. SKS 2011.
Hävettää. En osaa. En jaksa. En riitä.
Teen ei-oikeita asioita. Ulostan epätarpeellisia tekstejä. Ajatukseni paarustavat umpihangessa lylyllä ja kalhulla, vaikka niiden pitäisi snoukata ja sloupata.
Olen out. Olen miinusihminen. Hävettää.
Hävettää, että hävettää. Häpeämisen häpeäminen hävettää sitäkin enemmän.
Tänään hävettää erityisesti se, että kieleni on epäkelpo. Käymätön. Sopimaton. Toimimaton. Suomen sana on housuun lirahtanut pissa.
*
Hävettääkö sinua koskaan, Björn Wahlroos? Hävettääkö sinua koskaan, Helsingin Sanomat?
Mummoni muotoilisi asian näin: ”Eikö teillä ole yhtään häpyä?”
Maailmassa on sitä vähemmän häpyä, mitä enemmän häpyä näytetään. Mitä hävyllisempi media on, sitä hävyttömämpi se on. Häpyähky on merkki häpykadosta.
Wahlroos äänitorvineen edustaa kaikkea sitä, mikä saa minut tuntemaan jatkuvaa vajautta, keskeneräisyyttä ja riittämättömyyttä. Puhun voimista, jotka vannovat kyvyn, kilpailun ja kansainvälisyyden sekä kansainvälisen kilpailukyvyn nimiin. Nämä ovat ne tahot, joiden mielestä suomen kielestä on lähinnä haittaa.
Vallankin suomen kielestä on haittaa tiedon ja rahan maailmassa. Meidän, jotka pidämme kirppukielestämme kiinni, olisi aika väistyä. Kielikäsityksemme nimittäin on väärä. Oikean kielikäsityksen mukaan kieli on ennen muuta tiedon ja informaation siirtämisen väline. Se tuottaa lisäarvoa.
Ahneiden ahmojen ja houkkien haukkojen kvartaalitapaamisissa äidinkieliviserryksillemme nauretaan. Niitä joutuisi häpeämään, jos olisi häpyä.
*
Sosiologit ovat yrittäneet ymmärtää, mistä vieraantumisessa on kyse. Vieraantuminen on muun muassa sitä, että ihminen ei voi kehittää omia kykyjään eikä toteuttaa itsessään olevia mahdollisuuksia.
Vieraantuminen on häpeän puoliso. Se, jos mikä vieraannuttaa, kun joutuu kieltämään oman kielensä – kolmesti, neljästi, jatkuvasti.
Tällainen kieltäminen on arkipäivää nykytieteessä. Jotta voit menestyä opinnoissasi tai tutkijana, sinun on aivan aluksi päästettävä irti äidinkielestäsi. Ja menestyttävähän sinun on, sillä ihmisen peruspyrintö on oman edun tavoitteleminen.
Joukko tieteellisiä seuroja on julkaissut kannanoton suomenkielisten tiedejulkaisujen puolesta. Seurat ihmettelevät, miksi suomenkieliset tiedejulkaisut automaattisesti pannaan alempaan kastiin kuin englantilaiset. Eihän tutkimuksen laatu voi olla kielikysymys.
Seurat eivät ota kantaa häpeään. En silti usko olevani häpeäni kanssa yksin. Miksi minun on suomenkielisenä tutkijana tunnettava jatkuvaa ja syvenevää häpeää siitä, että yritän ajatella, analysoida, julkaista – olla jonakin – suomeksi? Miksi meidät dissataan?
*
Häpeä ei ole risupartahumanistin yksinoikeus. Se ei ole suomeen ja Suomeen jämähtäneen tutkijanplantun privilegio. Se ei ole yksittäisen piipertäjän turhaa piipittämistä.
Häpeä on tosi tunne, se on kansallinen trauma. Häpeä on semioottinen objekti, kulttuurituote, teksti. Häpeä on lysyssä istuva ihminen, kuin alati anteeksipyytävä hymiö. Häpeä on huutomerkki, irronneella päällään seisova raajaton valtioruumis.
Häpeä ei ole hyvin muodostunut lause eikä ajatus. Häpeä on sekasotku.
*
Ingmar Bergmanin lapsuus oli nöyryytysten täyttämää. Kun pikku-Ingmar pissasi yöllä housuihinsa, hänen oli pukeuduttava seuraavana päivänä punaisiin vaatteisiin.
Häpeän kääntöpuoli on nöyryyttäminen. Hävyttömät hallitsevat häpeällä, alistavat häpeäviä.
Häpeästä tulee olla hyötyä. Häpeän kuuluu näkyä.
LÄHTEET
Alice Miller, Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itseyden etsintä. WSOY 1984.
Paluu maailmaan. Kirjallisten tekstien sosiologiaa. Toimittaneet Voitto Ruohonen, Erkki Sevänen ja Risto Turunen. SKS 2011.
24. marraskuuta 2015
Voi tätä vatulointia
Julkaistu useissa sanomalehdissä 31.5.2015, juuri kun Suomi oli saanut uuden hallituksen ja pääministerin. Sekä uusia sanoja...
Olen varma siitä, että ainakin verbi vatuloida ja substantiivi vatulointi jäävät elämään politiikassa ja saavuttavat suosiota myös muilla elämänalueilla. ”Jos vatuloimme päätöksiä tuonne loppukauteen, ne jäävät panematta toimeen”, totesi Juha Sipilä sote-uudistuksesta. Hän puhui useaan otteeseen myös vatulointikorista eli kesken olevista asioista.
Aivan uppo-outo sana vatulointi ei politiikassa aiemminkaan ole ollut. Esimerkiksi maaliskuussa demarikansanedustaja Tuula Peltonen syytti sivistysasiain valiokunnan puheenjohtajaa Raija Vahasaloa vatuloinnista erään koulutusasian käsittelyssä.
Eikä tässä vielä kaikki. Kesäkuussa 2013 eduskunnan täysistunnossa käsiteltiin muuatta valtioneuvoston selontekoa. ”Voi tätä vatulointia”, huudahti eräs edustaja puheenvuorossaan.
Se oli Timo Soini. Puhe oli tietenkin EU:sta.
Ei voi kuitenkaan väittää, että Soini olisi vatuloida-sanan poliittinen isä. Eduskunnan pöytäkirjoista löytyy vatulointi-merkintöjä jonkin verran jo varhaisemmiltakin ajoilta, esimerkiksi vuodelta 2003.
Asialla on demareiden Tuula Väätäinen: ”Toteankin, että lasten mielenterveysongelmien ennaltaehkäisy on vaativaa, pitkäjänteistä ja laaja-alaista yhteistyötä edellyttävää toimintaa, joten töihin on käytävä ripeästi ja ennakkoluulottomasti. Ei ole varaa vatuloida.”
Vatuloida tai vatulointi eivät tietenkään ole uusia suomen kielen sanoja. Niitä käytetään murteissa melko laajalla alueella, joka ulottuu Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalta Keski-Suomen kautta Kainuuseen, Savoon ja Pohjois-Karjalaan. Kotimaisten kielten keskus on julkaissut verkkosivuillaan vatuloida-verbin levikkikartan.
Murreasiantuntijoiden mukaan vatuloida-verbi merkitsee esimerkiksi köysien tai verkkojen selvittelemistä. Se voi merkitä myös hidasta, kömpelöä tai vaivalloista tekemistä.
Pielavedellä on puhuttu asioiden sotkuisten selvittelemisestä tähän tapaan: ”Ei siitään (= siitäkään) selevijäv vaekka koko päevän sen kansav vatuloes.” Tässä tapauksessa vatulointi ei johtanut toivottuun tulokseen, mutta hallitusneuvotteluissa vatulointi eli asioiden vatvominen lopulta ilmeisesti auttoi.
Kiinnostava onkin havainnoida, millaisissa yhteyksissä ja missä mielessä sanaa tulevaisuudessa käytetään. Hallitusneuvotteluissa kielteissävytteinen viivyttelevä vatulointi käännettiin myönteiseksi pohdinnaksi ja harkinnaksi.
Sipilä osasi hyödyntää kotimurrettaan tiukassa paikassa. Humoristinen ote lievitti hallituksen synnyttämisen tuskaa. Vatuloiden voittoon!
31. lokakuuta 2015
Konsernisydän
Julkaistu Hiidenkivessä 2/2011 Päivystävän tekstintutkijan palstalla
Kirjoitin tällä palstalla vuosi sitten muistiosta, tuosta mainiosta genrestä. Käytin esimerkkinä tekstiä, jossa ehdotettiin Kotuksen kutistamista.
Tuskin on ehditty ryhtyä Kotus-tuumasta toimeen, kun koko opetus- ja kulttuuriministeriön kenttää ollaan mylläämässä kirjelmin. Asialla on OKM:n kahden miehen työryhmä selvityksineen: 82 sivua, 39 ehdotusta.
Vaikka selvitys saattoi yllättää jopa hevosmiesten tietotoimiston, tekstiä ei suinkaan faksattu tilaamatta. Tehtävä tuli ministereiltä: pohtikaa ”hallinnonalan konsernirakenteen, ohjauksen ja rahoitusjärjestelmän kehittämistä siten, että toiminnan laatua, vaikuttavuutta ja tehokkuutta voidaan parantaa”.
Tarvetta kehittää kehittämistä on siis kehkeytynyt: ”Toimintaympäristön muutoshaasteet edellyttävät julkiselta sektorilta jatkuvaa toiminnan ja palvelukyvyn arviointia.” Päämääränä on ”kehittää OKM-konsernia siten, että se pystyy tarjoamaan entistä parempaa palvelua asiakkailleen ja vahvistamaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Konsernillahan ei tällä haavaa ole ”selkeää yhteistä päämäärä ja tavoitetta”, puhumattakaan brändistä.
Ehdotus 20 kuuluu näin: ”Kotimaisten kielten tutkimuskeskus yhdistetään Suomen Akatemiaan. Tutkimuskeskuksen toiminnot voivat yhdistymisestä huolimatta sijaita nykyisissä toimitiloissaan ja myös tutkimuskeskuksen nimi on mahdollista säilyttää.”
Yhdistetään, voivat, on mahdollista. Kai, mitä lie, vissiin tai jyrkkä ehkä.
*
Omasta, SA-Kotuksen ja koko OKM-konsernini puolesta pyydän anteeksi, ettemme vahvasta yhteisestä ehto-, mahto- ja tahtotilastamme huolimatta saa tähän tilaan survotuksi lisää pitkiä sitaattejamme emmekä tositapalauseitamme. Jos ette ymmärrä selvää suomea, so what.
Olemme juuri perustamassa yhden henkilön selvityksenselvitysryhmää – ollen tämä taho Päivystävä tekstintutkija –, jonka tehtävänä on avata teille, hyvät asiakkaamme, mitä me täällä OKM-konsernissamme tällä konsernipuheellamme tarkoitamme. Selvityksenselvitysryhmän ydintehtäväksi määritellään taholtani seuraava: funtsii, et mitä järkee tahi välii.
*
Tässä väliraportti ajatushautomostani: Päivystävän tekstintutkijan toimisto yhdistetään Suomenlinnan hoitokuntaan. Uudeksi nimeksi tulee Suomenlinnan ja päivystävän tekstintutkijan hoitokunta.
Vaikka Suomenlinnan hoitokunnan ja Päivystävän tekstintutkijan toimiston tehtävät eroavatkin monilta osin toisistaan, on niiden toiminnoilla myös keskinäinen linna- ja päivystystoimintaa koskeva yhteys. Hoidon tarpeessa molemmat, jos ei muuta.
Kirjoitin tällä palstalla vuosi sitten muistiosta, tuosta mainiosta genrestä. Käytin esimerkkinä tekstiä, jossa ehdotettiin Kotuksen kutistamista.
Tuskin on ehditty ryhtyä Kotus-tuumasta toimeen, kun koko opetus- ja kulttuuriministeriön kenttää ollaan mylläämässä kirjelmin. Asialla on OKM:n kahden miehen työryhmä selvityksineen: 82 sivua, 39 ehdotusta.
Vaikka selvitys saattoi yllättää jopa hevosmiesten tietotoimiston, tekstiä ei suinkaan faksattu tilaamatta. Tehtävä tuli ministereiltä: pohtikaa ”hallinnonalan konsernirakenteen, ohjauksen ja rahoitusjärjestelmän kehittämistä siten, että toiminnan laatua, vaikuttavuutta ja tehokkuutta voidaan parantaa”.
Tarvetta kehittää kehittämistä on siis kehkeytynyt: ”Toimintaympäristön muutoshaasteet edellyttävät julkiselta sektorilta jatkuvaa toiminnan ja palvelukyvyn arviointia.” Päämääränä on ”kehittää OKM-konsernia siten, että se pystyy tarjoamaan entistä parempaa palvelua asiakkailleen ja vahvistamaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Konsernillahan ei tällä haavaa ole ”selkeää yhteistä päämäärä ja tavoitetta”, puhumattakaan brändistä.
Ehdotus 20 kuuluu näin: ”Kotimaisten kielten tutkimuskeskus yhdistetään Suomen Akatemiaan. Tutkimuskeskuksen toiminnot voivat yhdistymisestä huolimatta sijaita nykyisissä toimitiloissaan ja myös tutkimuskeskuksen nimi on mahdollista säilyttää.”
Yhdistetään, voivat, on mahdollista. Kai, mitä lie, vissiin tai jyrkkä ehkä.
*
Omasta, SA-Kotuksen ja koko OKM-konsernini puolesta pyydän anteeksi, ettemme vahvasta yhteisestä ehto-, mahto- ja tahtotilastamme huolimatta saa tähän tilaan survotuksi lisää pitkiä sitaattejamme emmekä tositapalauseitamme. Jos ette ymmärrä selvää suomea, so what.
Olemme juuri perustamassa yhden henkilön selvityksenselvitysryhmää – ollen tämä taho Päivystävä tekstintutkija –, jonka tehtävänä on avata teille, hyvät asiakkaamme, mitä me täällä OKM-konsernissamme tällä konsernipuheellamme tarkoitamme. Selvityksenselvitysryhmän ydintehtäväksi määritellään taholtani seuraava: funtsii, et mitä järkee tahi välii.
*
Tässä väliraportti ajatushautomostani: Päivystävän tekstintutkijan toimisto yhdistetään Suomenlinnan hoitokuntaan. Uudeksi nimeksi tulee Suomenlinnan ja päivystävän tekstintutkijan hoitokunta.
Vaikka Suomenlinnan hoitokunnan ja Päivystävän tekstintutkijan toimiston tehtävät eroavatkin monilta osin toisistaan, on niiden toiminnoilla myös keskinäinen linna- ja päivystystoimintaa koskeva yhteys. Hoidon tarpeessa molemmat, jos ei muuta.
27. lokakuuta 2015
Tapa kaikki nappula
Julkaistu Hiidenkivessä 6/2011 Päivystävän tekstintutkijan palstalla.
Puhutaan nyt sitten kielestä. Lukemattomat huolestuneet kansalaiset ovat taas lukeneet tekstejä ja kannelleet Päivystävälle tekstintutkijalle pöyristyttävistä kielirikoksista.
Esimerkkinä mainittakoon nimimerkki ”Jumalaton Jollaksesta”, joka on huolestunut kirjailija Kari Hotakaisen kieliopista. Hotakaisen kirjassa Jumalan sana näet käytetään henkisestä hoipertelusta kielivää ilmausta ”suomenkieli”, po. suomen kieli. Kardinaalivirhe! Ei tarvitse enää ihmetellä, miksi tämä teos ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi!
Suuri osa kanteluista koskee kuitenkin muita kuin korkeakulttuurisia artefakteja. Kyse on siis perussuomalaisesta kielenkäytöstä.
Otetaanpa lähempään käsittelyyn erään nimeltä mainitsemattoman puolueen eräs nimeltä mainitsematon Tampereen paikallisosaston toinen varapuheenjohtaja ja kaupunginvaltuuston varavaltuutettu. Helsingin Sanomien uutisen mukaan varavaltuutettu on ehdottanut Facebookissa seuraavaa: ”Tämmöset kirjoitukset ovat kukkahattutätien ja setien mieleen. Kaikki punavihreät pitäisi lahdata 1918 malliin.”
Päivystävä tekstintutkija kiinnittää vakavaa huomiota mainitun henkilön suorittamiin raskaisiin kielirikoksiin: ”tämmönen” po. tämmöinen; ”kukkahattutätien ja setien” po. kukkahattutätien ja -setien (huomaa yhdysmerkin oikea pituus). Lisäksi Päivystävä tekstintukija katsoo velvollisuudekseen huomauttaa, että verbi lahdata on sävyltään arkinen.
Varavaltuutetun tapaus on järkyttänyt laajoja kansanjoukkoja. Päivystävän tekstintutkijan toimistosta on kyselty mahdollisuutta perustaa kielikriisiryhmä varavaltuutetun virheille altistuneiden lukijoiden auttamiseksi.
Eikä tässä vielä kaikki. Varavaltuutetunkin tapausta kuohuttavamman kielirikoksen ilmiantaa Päivystävän tekstintutkijan pitkäaikainen avustaja nimimerkki ”Yksi kaikista”. Todistusaineisto ohessa.
Tarkasteltavana on siisti teksti, joka on kiinnitetty asianmukaiseen paikkaan metroon. Kieliasu on kuitenkin valitettavan viimeistelemätön. ”Yksi kaikista” ilmaisee huolensa tavalla, joka voisi olla itsensä Päivystävän tekstintutkijan punakynästä.
Puhutaan nyt sitten kielestä. Lukemattomat huolestuneet kansalaiset ovat taas lukeneet tekstejä ja kannelleet Päivystävälle tekstintutkijalle pöyristyttävistä kielirikoksista.
Esimerkkinä mainittakoon nimimerkki ”Jumalaton Jollaksesta”, joka on huolestunut kirjailija Kari Hotakaisen kieliopista. Hotakaisen kirjassa Jumalan sana näet käytetään henkisestä hoipertelusta kielivää ilmausta ”suomenkieli”, po. suomen kieli. Kardinaalivirhe! Ei tarvitse enää ihmetellä, miksi tämä teos ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi!
Suuri osa kanteluista koskee kuitenkin muita kuin korkeakulttuurisia artefakteja. Kyse on siis perussuomalaisesta kielenkäytöstä.
Otetaanpa lähempään käsittelyyn erään nimeltä mainitsemattoman puolueen eräs nimeltä mainitsematon Tampereen paikallisosaston toinen varapuheenjohtaja ja kaupunginvaltuuston varavaltuutettu. Helsingin Sanomien uutisen mukaan varavaltuutettu on ehdottanut Facebookissa seuraavaa: ”Tämmöset kirjoitukset ovat kukkahattutätien ja setien mieleen. Kaikki punavihreät pitäisi lahdata 1918 malliin.”
Päivystävä tekstintutkija kiinnittää vakavaa huomiota mainitun henkilön suorittamiin raskaisiin kielirikoksiin: ”tämmönen” po. tämmöinen; ”kukkahattutätien ja setien” po. kukkahattutätien ja -setien (huomaa yhdysmerkin oikea pituus). Lisäksi Päivystävä tekstintukija katsoo velvollisuudekseen huomauttaa, että verbi lahdata on sävyltään arkinen.
Varavaltuutetun tapaus on järkyttänyt laajoja kansanjoukkoja. Päivystävän tekstintutkijan toimistosta on kyselty mahdollisuutta perustaa kielikriisiryhmä varavaltuutetun virheille altistuneiden lukijoiden auttamiseksi.
Eikä tässä vielä kaikki. Varavaltuutetunkin tapausta kuohuttavamman kielirikoksen ilmiantaa Päivystävän tekstintutkijan pitkäaikainen avustaja nimimerkki ”Yksi kaikista”. Todistusaineisto ohessa.
Tarkasteltavana on siisti teksti, joka on kiinnitetty asianmukaiseen paikkaan metroon. Kieliasu on kuitenkin valitettavan viimeistelemätön. ”Yksi kaikista” ilmaisee huolensa tavalla, joka voisi olla itsensä Päivystävän tekstintutkijan punakynästä.
| Mihin yhteiskuntamme oikein on menossa? Piittaamattomuus kauniin suomen kielemme oikeinkirjoituksesta on läpitunkevaa. Tavoitteleeko kirjoittaja muotoa Tapa kaikki, nappula vai muotoa Tapa kaikki -nappula? Koska teksti on kiinnitetty eräänlaisen painonapin välittömään läheisyyteen, voitaneen olettaa, että yhdysmerkin sisältävä muoto olisi korrekti. – Kyllä tässä nyt kunnon verojaan maksava kansalainen jätetään taas jälleen kerran yksin ja ruusuilla tanssimaan. Miten tällainen voidaan sallia? YKSI KAIKISTA |
13. lokakuuta 2015
Urheita ulostuloja
Julkaistu useissa sanomalehdissä elokuussa 2015
Mitä yhteistä on uimari Ari-Pekka Liukkosella ja arkkipiispa Kari Mäkisellä? Ainakin ulostulot.
Liukkonen kertoi taannoin suorassa televisiolähetyksessä olevansa homoseksuaali. Tällaisia kaapista ulos tulemisia on nähty tihenevään tahtiin, tosin urheilupiireissä harvemmin.
Kaapista ulos tuleminen on voimakas kielikuva. Se kertoo, että ihminen on aiemmin elänyt pienessä suljetussa tilassa. Elo kaapissa on todennäköisesti ollut ahdasta. Nyt on sitten astuttu reippaasti ulos ja annettu kaikkien nähdä ja kuulla: tämmöinen minä olen.
Nykymaailmassa ulos astuminen on samalla julkisuuteen astumista. Kuka tahansa voi tulla julkisesti kaapista ulos esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.
Ulostulo on monesti ollut vaikeaa senkin takia, että ulostulijalla ei ole ollut sopivia sanoja. Miten kertoa asiasta läheisille, työtovereille, maailmalle? Ehkäpä näitä sanoja on alettu löytää entistä enemmän ja muista ulostulijoista on otettu mallia.
Myös arkkipiispan ulostulot ovat liittyneet sukupuoliasioihin. Taannoin kohuttiin Mäkisen reaktiosta, kun lakialoite tasa-arvoisesta avioliitosta eteni eduskunnassa. Arkkipiispa kertoi iloitsevansa täydestä sydämestään. ”Voimakas ulostulo”, uutisoitiin.
Monista muistakin voimakkaista ulostuloista on raportoitu tiedotusvälineissä: Voimakas ulostulo Rautavaaran turmasta, Ministeriltä voimakas ulostulo koulujen alkaessa, Merkeliltä voimakas ulostulo, Professoreiden voimakas ulostulo.
Näissä ulostuloissa ei enää ole kyse siitä, että ulostulija tulee ulos kaapista. Ilmauksen merkitys on todennäköisesti laajempi niin, että tarkoitetaan mitä tahansa julkisuuteen tuloa. Asian ei tarvitse mitenkään liittyä seksuaaliseen suuntautumiseen tai edes olla yllätyksellinen.
Kielitoimiston sanakirjan mukaan sanaa ulostulo käytetään erityisesti silloin, kun kyse on oman kannanoton esittämisestä asiassa, josta ei ole yhteisesti sovittu. Näyttäisi siltä, että sanan käyttöala on tästä huomattavasti laajentunut.
Melkein mitä tahansa julkisuuden henkilön puheenvuoroa voidaan kutsua ulostuloksi. Erityisesti lööppityyppisiin teksteihin ja otsikoihin ulostulo tuntuu sopivan hyvin.
Myös poliittisessa kielenkäytössä ulostuloilla on sijansa. Viime viikot on kohistu kansanedustaja Olli Immosen monikulttuurisuusaiheisesta Facebook-päivityksestä.
Immonen ei tullut kaapista ulos eikä esittänyt oikeastaan mitään erityisen yllättävääkään. Vahvaa hänen kielenkäyttönsä oli ja tyyliltään kohosteista.
Moni tulkitsi Immosen viestin voimakkaaksi ulostuloksi, vihapuheeksi. Immosen tukijat selittivät puheenvuoron kaunokirjalliseksi tuotokseksi, suorastaan lyyriseksi ulostuloksi.
6. lokakuuta 2015
Tulvan tuomia?
Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2015
”Tuohan on kuin tulvan tuoma!” huudahti isä pojalle, jonka tehtävänä oli ollut kasata halot pinoon. Isän mielestä halot olivat pinossa huonosti, suorastaan hujan hajan.
Tulvaan on perinteisesti liitetty lähinnä kielteisiä merkityksiä. Katsotaanpa Nykysuomen sanakirjan esimerkkejä: Pellot ovat tulvan vallassa. Kylä jäi tulvan alle. Heinälatoja ui tulvan mukana.
”Kiukku on julma, viha on niin kuin tulva”, sanotaan jo sanassakin. Siis Raamatussa.
Nyt on taas tulvakausi, jos uutisia on uskominen. Otsikot kirkuvat, kuinka pakolaistulva kasvaa ja läikkyy yli. Eikä kyse ole kaukomaiden ilmiöstä, ei tsunameista, ei vedenpaisumuksesta.
On kyse Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista. Uutisten mukaan pakolaistulva aiheuttaa Suomessa mielenosoituksia ja muita ongelmia mutta nostattaa myös auttamishalua. On syntynyt jopa avustustulva.
Ei tulva-, virta- ja vyörypuhe Suomessa näissä yhteyksissä uutta ole. Tulee mieleen 1995 julkaistu artikkeli, jonka otsikko oli Mustien on määrä viipyä Valkealassa enintään kuukauden. Vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassa Vierauden rajat huomautettiin, että jo vähäinenkin turvapaikanhakijoiden joukko saattoi 1990-luvulla laukaista nämä metaforat esiin journalismissa.
Kielenkäytön kannalta kyse on siis metaforista, kuvakielestä. Pakolaisten liikkumista kuvataan luonnonvoimaisena ilmiönä. Samalla ilmiötä arvotetaan: tulvat ja vyöryt tiedetään arvaamattomiksi, hallitsemattomiksi ja uhkaaviksi.
Kun ilmiö määritellään tulvaksi tai vyöryksi, siitä samalla tehdään lauseissa aktiivinen toimija. Pakolaisvyöry tukkii nyt Pasilan poliisin, uutisoi Iltalehti.
Metaforinen puhe luo kuvaa suurista ihmismääristä: virrassa ja tulvassa on monta pisaraa, maavyöryssä monta hiekanjyvää ja kiveä. Niin suurista määristä, ettei niitä oikein voi käsittää. Yksilöt, pakolaiset ja turvapaikanhakijat, hukkuvat kielikuvien alle, jos tällainen kielikuva tässä sallitaan.
Tarkemmista määristäkin lehtijutuissa puhutaan. Mutta tulvat ja vyöryt ovat vallanneet erityisesti otsikot.
Toki numeroitakin voidaan käyttää monin tavoin: Mihin esimerkiksi Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden määrää verrataan? Viimevuotisiin määriinkö? Karjalaisevakkojen määräänkö? Suomen asukaslukuunko? Saksan määriinkö?
Kenties maailman pakolaisten kokonaismäärään? Pakolaisavun tiedotteen mukaan maailmassa on nyt enemmän pakolaisia kuin koskaan, noin 60 miljoonaa, ja Suomesta turvapaikkaa on hakenut syyskuun puoleenväliin mennessä 9 657 ihmistä.
Tulee mieleen puhe pisaroista meressä. Välimereen hukkunut pakolaislapsi, jonka kuvia lehdissä levitetään, saattaa olla monelle tässä uutistulvassa – se viimeinen pisara.
”Tuohan on kuin tulvan tuoma!” huudahti isä pojalle, jonka tehtävänä oli ollut kasata halot pinoon. Isän mielestä halot olivat pinossa huonosti, suorastaan hujan hajan.
Tulvaan on perinteisesti liitetty lähinnä kielteisiä merkityksiä. Katsotaanpa Nykysuomen sanakirjan esimerkkejä: Pellot ovat tulvan vallassa. Kylä jäi tulvan alle. Heinälatoja ui tulvan mukana.
”Kiukku on julma, viha on niin kuin tulva”, sanotaan jo sanassakin. Siis Raamatussa.
Nyt on taas tulvakausi, jos uutisia on uskominen. Otsikot kirkuvat, kuinka pakolaistulva kasvaa ja läikkyy yli. Eikä kyse ole kaukomaiden ilmiöstä, ei tsunameista, ei vedenpaisumuksesta.
On kyse Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista. Uutisten mukaan pakolaistulva aiheuttaa Suomessa mielenosoituksia ja muita ongelmia mutta nostattaa myös auttamishalua. On syntynyt jopa avustustulva.
Ei tulva-, virta- ja vyörypuhe Suomessa näissä yhteyksissä uutta ole. Tulee mieleen 1995 julkaistu artikkeli, jonka otsikko oli Mustien on määrä viipyä Valkealassa enintään kuukauden. Vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassa Vierauden rajat huomautettiin, että jo vähäinenkin turvapaikanhakijoiden joukko saattoi 1990-luvulla laukaista nämä metaforat esiin journalismissa.
Kielenkäytön kannalta kyse on siis metaforista, kuvakielestä. Pakolaisten liikkumista kuvataan luonnonvoimaisena ilmiönä. Samalla ilmiötä arvotetaan: tulvat ja vyöryt tiedetään arvaamattomiksi, hallitsemattomiksi ja uhkaaviksi.
Kun ilmiö määritellään tulvaksi tai vyöryksi, siitä samalla tehdään lauseissa aktiivinen toimija. Pakolaisvyöry tukkii nyt Pasilan poliisin, uutisoi Iltalehti.
Metaforinen puhe luo kuvaa suurista ihmismääristä: virrassa ja tulvassa on monta pisaraa, maavyöryssä monta hiekanjyvää ja kiveä. Niin suurista määristä, ettei niitä oikein voi käsittää. Yksilöt, pakolaiset ja turvapaikanhakijat, hukkuvat kielikuvien alle, jos tällainen kielikuva tässä sallitaan.
Tarkemmista määristäkin lehtijutuissa puhutaan. Mutta tulvat ja vyöryt ovat vallanneet erityisesti otsikot.
Toki numeroitakin voidaan käyttää monin tavoin: Mihin esimerkiksi Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden määrää verrataan? Viimevuotisiin määriinkö? Karjalaisevakkojen määräänkö? Suomen asukaslukuunko? Saksan määriinkö?
Kenties maailman pakolaisten kokonaismäärään? Pakolaisavun tiedotteen mukaan maailmassa on nyt enemmän pakolaisia kuin koskaan, noin 60 miljoonaa, ja Suomesta turvapaikkaa on hakenut syyskuun puoleenväliin mennessä 9 657 ihmistä.
Tulee mieleen puhe pisaroista meressä. Välimereen hukkunut pakolaislapsi, jonka kuvia lehdissä levitetään, saattaa olla monelle tässä uutistulvassa – se viimeinen pisara.
18. syyskuuta 2015
Kehittäminen melkein pannassa
Julkaistu useissa sanomalehdissä elokuussa 2015
”Etteivät vaan byrokraattiset tavat jäsentää maailmaa pysyisi ennallaan. Vain sanat vaihtuvat. Se on päätetty, että sanoja kehittää, tehostaa ja edistää ei käytetä.” Näin on sanonut valtiosihteeri Paula Lehtomäki Helsingin Sanomien mukaan.
Twitterissä Lehtomäki tarkentaa, että sitaatti ei ole aivan tarkka. ”Pyritään noista sanoista irti”, hän täsmentää.
Kyse on hallituksen kärkihankkeista. Hallitus on määritellyt kolmisenkymmentä kärkihanketta, joita on ”hiottu virkamiesvalmistelussa käytännön toimiksi”.
Hienoa, että virkakieltä tällä tavalla kehitetään, anteeksi: parannetaan. Sellaiset verbit kuin kehittää, tehostaa, edistää ja pyrkiä ovat olleet virkakieltä koskevissa tutkimuksissa luupin alla jo pitkään.
Niiden hämäryydestä ja jopa hämäävyydestä on aikojen saatossa otettu esiin lukemattomia esimerkkiä. Esimerkiksi silloin kun postin toiminnan tai päivähoidon kehittäminen on tarkoittanut kansalaisten kannalta palvelujen huononemista.
Tosiaan, lukemattomia esimerkkejä. Ilmeisesti poliitikot ja johtavat virkahenkilöt eivät ole näitä tutkimuksia lukeneet. Ympäripyöreiden toivioverbien käyttö ei ole ainakaan vähentynyt.
Olen minäkin näissä virkatekstitouhuissa ollut mukana. Kun aloittelin varsinaista tutkijan uraani 1990-luvulla, tartuin asiaan siitä näkökulmasta, kuinka paljon turhia tai mitäänsanomattomia tekstejä julkinen hallintomme ja poliittinen järjestelmämme suoltavat.
Vaikka yksittäiset sananvalinnat ovat tärkeitä, ymmärrettävyydessä on kyse kokonaisuuksista. Teksti voi olla ymmärrettävä, vaikka kaikki sanat eivät siinä heti lukijalle avaudukaan. Toisaalta taas teksti voi olla täyttä hölynpölyä, vaikka kaikki sanat ovat periaatteessa lukijalle tuttuja ja selviä.
Tutkin muuatta kilpailukyvyn kehittämisraporttia vuosituhannen vaihteessa. Tulos oli tyly: Kehittämiskieltä täynnä olevassa tekstissä jäi yksilöimättä sekä se, ketkä kehittävät, että se, mitä kehittäminen käytännössä on. Selväksi tuli vain se, että virkahenkilöiden on päästävä irti huonosta asenteestaan ja pystyttävä tekemään työnsä entistä tehokkaammin.
Kielentutkijana olen aina ollut sitä mieltä, että yksikään sana tai ilmaus ei synny turhaan. Kaikilla sanoilla ja teksteillä on tehtävänsä.
Siksi ajatus joidenkin sanojen panemisesta pannaan hämmentää. Pannaanko samalla pannaan ne merkitykset ja tarkoitukset, joita sanoilla on tehty ja välitetty?
Lehtomäki sanoo Hesarissa, että elokuussa kärkihankkeiden valmistelun tahti kiristyy. ”Hallitus haluaa, että hankkeilla on selkeä aikataulu ja mittaristo, joilla toteutusta voidaan seurata.” Mittaristo, jolla suoritetaan hankkeiden toteutuksen seuraamista?
Etteivät vaan byrokraattiset tavat jäsentää maailmaa pysyisi ennallaan. Vain sanat vaihtuvat.
19. kesäkuuta 2015
Miksi paneminen on pannassa?
Julkaistu useissa sanomalehdissä huhtikuussa 2015
Näin vaalien aikaan sitä tulee taas miettineeksi panemista. Tämäkin on puolueiden ja poliitikkojen syytä.
Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä hehkuttaa puolueensa vaalimainoksessa Suomen laittamisesta kuntoon. Kokoomus puolestaan vakuuttaa Helsingin metrossa, että puolue asettaa työn etusijalle ja kehottaa meitä kaikkia: Laitetaan Suomi liikkeelle.
Moni ehdokas kehuu laittavansa kaiken likoon. Toiset kyselevät, miksi ne Suomen vähät rahat laitetaan Kreikkaan. Hurjimmat haluavat laittaa maahanmuuttajat maitojunaan.
Kielenhuoltajat ovat yrittäneet vakuuttaa vuosikymmeniä, että paneminen ei ole pannassa. On selitetty, että panna-verbillä on monia merkityksiä, joista seksuaaliseen aktiin viittaaminen eli merkitys ’olla sukupuoliyhteydessä’ on vain yksi.
Kielitoimiston sanakirjakin sen kertoo. Panna tarkoittaa muun muassa tällaisia: asettaa, siirtää, sijoittaa, pistää, työntää, sovittaa jokin johonkin paikkaan; saattaa jokin johonkin tilaan, asentoon tai asemaan, muuttaa jonkin tila, asento, asema tai olomuoto toisenlaiseksi; määrätä, asettaa, sijoittaa joku tai jokin johonkin tai joksikin; määrätä, asettaa jollekin hinta, maksu tai muu sellainen; tehdä, laittaa, valmistaa; turmella, vioittaa.
Kannattaa käydä perehtymässä panna-verbin moniin mahdollisuuksiin. Mainitsemani sanakirja on verkossa kaikkien vapaasti käytettävissä. Jos kielenhuoltajat eivät ole panneet pannaa pannaan, miksi sinä laittaisit, anteeksi: panisit? Käskeekö sisäinen kielipoliisisi olemaan varovainen?
Kun tein taannoin asiaa koskevia hakuja erilaisista tekstiarkistoista, vakuutuin siitä, että havaintoni ovat oikeita: Panemista karsastetaan. Laittaa-verbi on tätä nykyä paljon suositumpi kuin panna-verbi. Näin siitäkin huolimatta, että panna-verbin merkitykset ovat paljon monipuolisemmat.
Toki verbeillä on erojakin. Ruoan panemisesta puhuminen saattaisi kuulostaa oudolta, ja ilmiselvästi on eri asia olla laitetun kuin pannun näköinen.
Mutta maan voi mielestäni ihan reilusti panna kuntoon ja liikkeelle. Ihmeellinen on häveliäisyyden voima. Vai pitäisikö tässä tapauksessa puhua turhasta häveliäisyydestä, suorastaan nolostuttavasta kaunistelusta?
Se, että laittaminen ja jopa asettaminen ottavat panemisen paikan politiikan kielessä, ei kuitenkaan varsinaisesti yllätä. Politiikan kielelle on etenkin vaalien alla ominaista tietynlainen liukkaus ja ylenpalttinenkin varovaisuus.
Varsinkin kun kansalaisia, äänestäjiä, puhutellaan mainoksissa, täytyy olla varuillaan. Ettei vaalikarja vaan vedä panemisesta hernettä nenäänsä
Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä hehkuttaa puolueensa vaalimainoksessa Suomen laittamisesta kuntoon. Kokoomus puolestaan vakuuttaa Helsingin metrossa, että puolue asettaa työn etusijalle ja kehottaa meitä kaikkia: Laitetaan Suomi liikkeelle.
Moni ehdokas kehuu laittavansa kaiken likoon. Toiset kyselevät, miksi ne Suomen vähät rahat laitetaan Kreikkaan. Hurjimmat haluavat laittaa maahanmuuttajat maitojunaan.
Kielenhuoltajat ovat yrittäneet vakuuttaa vuosikymmeniä, että paneminen ei ole pannassa. On selitetty, että panna-verbillä on monia merkityksiä, joista seksuaaliseen aktiin viittaaminen eli merkitys ’olla sukupuoliyhteydessä’ on vain yksi.
Kielitoimiston sanakirjakin sen kertoo. Panna tarkoittaa muun muassa tällaisia: asettaa, siirtää, sijoittaa, pistää, työntää, sovittaa jokin johonkin paikkaan; saattaa jokin johonkin tilaan, asentoon tai asemaan, muuttaa jonkin tila, asento, asema tai olomuoto toisenlaiseksi; määrätä, asettaa, sijoittaa joku tai jokin johonkin tai joksikin; määrätä, asettaa jollekin hinta, maksu tai muu sellainen; tehdä, laittaa, valmistaa; turmella, vioittaa.
Kannattaa käydä perehtymässä panna-verbin moniin mahdollisuuksiin. Mainitsemani sanakirja on verkossa kaikkien vapaasti käytettävissä. Jos kielenhuoltajat eivät ole panneet pannaa pannaan, miksi sinä laittaisit, anteeksi: panisit? Käskeekö sisäinen kielipoliisisi olemaan varovainen?
Kun tein taannoin asiaa koskevia hakuja erilaisista tekstiarkistoista, vakuutuin siitä, että havaintoni ovat oikeita: Panemista karsastetaan. Laittaa-verbi on tätä nykyä paljon suositumpi kuin panna-verbi. Näin siitäkin huolimatta, että panna-verbin merkitykset ovat paljon monipuolisemmat.
Toki verbeillä on erojakin. Ruoan panemisesta puhuminen saattaisi kuulostaa oudolta, ja ilmiselvästi on eri asia olla laitetun kuin pannun näköinen.
Mutta maan voi mielestäni ihan reilusti panna kuntoon ja liikkeelle. Ihmeellinen on häveliäisyyden voima. Vai pitäisikö tässä tapauksessa puhua turhasta häveliäisyydestä, suorastaan nolostuttavasta kaunistelusta?
Se, että laittaminen ja jopa asettaminen ottavat panemisen paikan politiikan kielessä, ei kuitenkaan varsinaisesti yllätä. Politiikan kielelle on etenkin vaalien alla ominaista tietynlainen liukkaus ja ylenpalttinenkin varovaisuus.
Varsinkin kun kansalaisia, äänestäjiä, puhutellaan mainoksissa, täytyy olla varuillaan. Ettei vaalikarja vaan vedä panemisesta hernettä nenäänsä
3. huhtikuuta 2015
Vain kaksi puhujaa
Julkaistui useissa sanomalehdissä kesäkuussa 2013
Maailmaa on pari vuotta kiertänyt uutinen meksikolaisesta ayapanecon kielestä. Sitä puhuu enää kaksi ihmistä, Manuel Segovia ja Isidro Velazquez, kumpikin Ayapan kylässä. Tai ainakin puhui vuonna 2011, jolloin The Guardian -lehden uutinen aloitti kiertokulkunsa verkkomaailmassa.
Kielen kuolema ei välttämättä ole globaalisti ajatellen kovin merkittävä uutinen: eräiden arvioiden mukaan maailmassa kuolee kieli joka toinen viikko. Erityisen merkityksellinen tästä uutisesta on tullut siksi, että ayapanecon kielen käyttäjät eivät suostu puhumaan toisilleen.
Tutkijat ovat haastatelleet Manuelia ja Isidroa erikseen, ja haastattelujen perusteella on syntynyt hyvä käsitys kielen sanastosta ja kieliopistakin. Tutkijoilla ei sen sijaan ole juurikaan käsitystä siitä, miten tuota kieltä käyttävät oikein kommunikoivat keskenään. Millaista on vuorovaikutus ayapanecoksi?
Kirjoitin äskettäin tästä tragikoomisesta tilanteesta pienen jutun työpaikkani blogiin. Huvittelin kuvittelemalla, voisiko suomelle käydä samalla tavalla kuin ayapanecolle.
Maalailin kuvaa tulevaisuudesta, jossa globaali talous- ja tehokkuusajattelu vyöryy pienten ja keskisuurten kielten ja kansojen yli. Maailma järjestyy uudelle mallille, jossa ei ole sijaa suomen kaltaisille kyökkikielille eikä niiden puhujille. Äidinkieliset suomen puhujat menevät vähin erin ja äänin manalle. Suomeksi ei julkaista mitään, kieltä ei käytetä yhteiskuntaelämän millään osa-alueella. Ei synny enää uusia suomen kielen taitajia.
Suomi on maailman mitassa iso kieli. Mikä tärkeintä, meillä on vakiintunut kirjakieli, ja yhteiskunta toimii paljolti sen varassa. Äkkikuolemaa ei ole näköpiirissä.
Toisaalta on myönnettävä, että uutinen kahdesta tuppisuisesta ayapanecon taitajasta toi aika pian mieleen suomalaisen keskustelukulttuurin. Emme kai vaikene itseämme hengiltä?
Kun katsotaan tarpeeksi kauas tulevaisuuteen, voi käydä niin, että pahimmat suomea koskevat pelkomme toteutuvat ja kaikki suomen kielestä muistuttava vähitellen pyyhkiytyy maailmasta pois. Ehkäpä suuri luuta kerran lakaisee suomenkin historian kihveliin?
Ei silti vaivuta epätoivoon. Kielen elämä ja kuolema on kiinni kielen käyttäjistä sekä siitä, antaako yhteiskunta arvoa ja mahdollisuuksia kielilleen. Merkitystä on eittämättä myös sillä, millaisia kieliasenteita kansalaisilla on. Jos vallitseva asenne on kielellistä toiseutta tai erilaisuutta arvostava tai ainakin suvaitseva, pienilläkin kielellä lienee elintilaa.
Kieliä kuolee, mutta on myös kieliä, jotka sinnittelevät. Esimerkiksi uutiset inarinsaamen ja liivin kielen kuolinkouristuksista ovat olleet ennenaikaisia.
Maailmaa on pari vuotta kiertänyt uutinen meksikolaisesta ayapanecon kielestä. Sitä puhuu enää kaksi ihmistä, Manuel Segovia ja Isidro Velazquez, kumpikin Ayapan kylässä. Tai ainakin puhui vuonna 2011, jolloin The Guardian -lehden uutinen aloitti kiertokulkunsa verkkomaailmassa.
Kielen kuolema ei välttämättä ole globaalisti ajatellen kovin merkittävä uutinen: eräiden arvioiden mukaan maailmassa kuolee kieli joka toinen viikko. Erityisen merkityksellinen tästä uutisesta on tullut siksi, että ayapanecon kielen käyttäjät eivät suostu puhumaan toisilleen.
Tutkijat ovat haastatelleet Manuelia ja Isidroa erikseen, ja haastattelujen perusteella on syntynyt hyvä käsitys kielen sanastosta ja kieliopistakin. Tutkijoilla ei sen sijaan ole juurikaan käsitystä siitä, miten tuota kieltä käyttävät oikein kommunikoivat keskenään. Millaista on vuorovaikutus ayapanecoksi?
Kirjoitin äskettäin tästä tragikoomisesta tilanteesta pienen jutun työpaikkani blogiin. Huvittelin kuvittelemalla, voisiko suomelle käydä samalla tavalla kuin ayapanecolle.
Maalailin kuvaa tulevaisuudesta, jossa globaali talous- ja tehokkuusajattelu vyöryy pienten ja keskisuurten kielten ja kansojen yli. Maailma järjestyy uudelle mallille, jossa ei ole sijaa suomen kaltaisille kyökkikielille eikä niiden puhujille. Äidinkieliset suomen puhujat menevät vähin erin ja äänin manalle. Suomeksi ei julkaista mitään, kieltä ei käytetä yhteiskuntaelämän millään osa-alueella. Ei synny enää uusia suomen kielen taitajia.
Suomi on maailman mitassa iso kieli. Mikä tärkeintä, meillä on vakiintunut kirjakieli, ja yhteiskunta toimii paljolti sen varassa. Äkkikuolemaa ei ole näköpiirissä.
Toisaalta on myönnettävä, että uutinen kahdesta tuppisuisesta ayapanecon taitajasta toi aika pian mieleen suomalaisen keskustelukulttuurin. Emme kai vaikene itseämme hengiltä?
Kun katsotaan tarpeeksi kauas tulevaisuuteen, voi käydä niin, että pahimmat suomea koskevat pelkomme toteutuvat ja kaikki suomen kielestä muistuttava vähitellen pyyhkiytyy maailmasta pois. Ehkäpä suuri luuta kerran lakaisee suomenkin historian kihveliin?
Ei silti vaivuta epätoivoon. Kielen elämä ja kuolema on kiinni kielen käyttäjistä sekä siitä, antaako yhteiskunta arvoa ja mahdollisuuksia kielilleen. Merkitystä on eittämättä myös sillä, millaisia kieliasenteita kansalaisilla on. Jos vallitseva asenne on kielellistä toiseutta tai erilaisuutta arvostava tai ainakin suvaitseva, pienilläkin kielellä lienee elintilaa.
Kieliä kuolee, mutta on myös kieliä, jotka sinnittelevät. Esimerkiksi uutiset inarinsaamen ja liivin kielen kuolinkouristuksista ovat olleet ennenaikaisia.
29. maaliskuuta 2015
Arvokasta kielitietoa
Julkaistu useissa sanomalehdissä tammikuussa 2012
Näinä päivinä puhutaan siitä, miten oppiminen ja viestintä kaikkiallistuvat: niitä siis ajatellaan olevan kaikkialla. Samaa voi sanoa teksteistä ja kielestä.
Kielenkäyttö on yhä useamman toimintamme alku ja juuri, jopa varsinainen sisältö. Kieltä ja kieliä on hyvä osata monipuolisesti.
Kieliosaamisen voi muuttaa monella tavalla menestykseksi. Yksi kiinnostavimmista esimerkeistä on kieliteknologinen menetelmä, jonka avulla voidaan selvittää puhujan todellinen äidinkieli. Keksintö voi mullistaa rajavalvonnan ja auttaa ihmiskaupan vastaisessa työssä.
Kyse on yleisen kielitieteen tohtorin Annu Marttilan kehittämästä Pronouncer-menetelmästä. Keksinnölle on haettu patenttia, ja Ylioppilaslehden mukaan Valkoinen talokin on kiinnostunut asiasta.
Pronouncer on tietokanta ja tietokonesovellus, joka pystyy ihmisen puhetta analysoimalla selvittämään hänen äidinkielensä. Keksintö perustuu äänteiden, sanajärjestyksen ja monien muiden puhekielen piirteiden tunnistamiseen, kertoo Marttila Helsingin Sanomissa.
Lähtökohta on, että kielet eivät ole samanlaisia. Suomen kieleksi ohjelma tunnistaa puheen, jossa on vokaalisointu (esim. a ja ä eivät esiinny samassa sanassa, ellei kyse ole yhdyssanasta) ja diftongeja (esim. ai, ui, eu). Monessa tapauksessa jo parin juuri tietylle kielelle ominaisen äänteen löytyminen riittää luotettavaan tunnistamiseen.
Ohjelmaan on ladattu kahdensadan kielen tiedot, joten kehitettävää siinä tietysti on. Onhan maailmassa kaikkiaan seitsemisentuhatta kieltä.
Moderni kieliteknologia avaa monenlaisia mahdollisuuksia – on jo avannut. Suomalaiset kieliteknologit ovat 1980-luvulta lähtien tehneet yhteistyötä sellaisten yritysten kuin IBM, Nokia ja Microsoft kanssa. Suomalaisella kielitieteellisellä ammattitaidolla on ollut kysyntää muun muassa puheentunnistuksen, kieliopintarkistinten, konekäännösjärjestelmien ja elektronisten sanakirjojen kehittämisessä.
Miksi juuri Suomessa on oltu tällä lähtökohdiltaan kansainvälisellä alalla innovatiivisia? Yhden vastauksen antaa Antti Arppe Helsingin yliopiston kieliteknologiaoppiaineen verkkosivuilla.
Arppen mukaan suomi on rakenteellisesti rikasta. Tämä näkyy esimerkiksi taivutusmuotojen, johdosten ja yhdyssanojen runsautena. Suomi tarjoaa virkistävän näkökulman kielentutkimukseen, jossa rakenteeltaan yksinkertaisempi englanti on käytännössä ollut hallitsevassa asemassa.
Englantia varten pystyy kehittämään yksinkertaisen oikolukuohjelman listaamalla yleisimmät satatuhatta sanaa. Jos sama tehdään suomelle, sanojen listaaminen ei riitä. Pitää listata kymmeniä miljoonia eri sanamuotoja.
Näinä päivinä puhutaan siitä, miten oppiminen ja viestintä kaikkiallistuvat: niitä siis ajatellaan olevan kaikkialla. Samaa voi sanoa teksteistä ja kielestä.
Kielenkäyttö on yhä useamman toimintamme alku ja juuri, jopa varsinainen sisältö. Kieltä ja kieliä on hyvä osata monipuolisesti.
Kieliosaamisen voi muuttaa monella tavalla menestykseksi. Yksi kiinnostavimmista esimerkeistä on kieliteknologinen menetelmä, jonka avulla voidaan selvittää puhujan todellinen äidinkieli. Keksintö voi mullistaa rajavalvonnan ja auttaa ihmiskaupan vastaisessa työssä.
Kyse on yleisen kielitieteen tohtorin Annu Marttilan kehittämästä Pronouncer-menetelmästä. Keksinnölle on haettu patenttia, ja Ylioppilaslehden mukaan Valkoinen talokin on kiinnostunut asiasta.
Pronouncer on tietokanta ja tietokonesovellus, joka pystyy ihmisen puhetta analysoimalla selvittämään hänen äidinkielensä. Keksintö perustuu äänteiden, sanajärjestyksen ja monien muiden puhekielen piirteiden tunnistamiseen, kertoo Marttila Helsingin Sanomissa.
Lähtökohta on, että kielet eivät ole samanlaisia. Suomen kieleksi ohjelma tunnistaa puheen, jossa on vokaalisointu (esim. a ja ä eivät esiinny samassa sanassa, ellei kyse ole yhdyssanasta) ja diftongeja (esim. ai, ui, eu). Monessa tapauksessa jo parin juuri tietylle kielelle ominaisen äänteen löytyminen riittää luotettavaan tunnistamiseen.
Ohjelmaan on ladattu kahdensadan kielen tiedot, joten kehitettävää siinä tietysti on. Onhan maailmassa kaikkiaan seitsemisentuhatta kieltä.
Moderni kieliteknologia avaa monenlaisia mahdollisuuksia – on jo avannut. Suomalaiset kieliteknologit ovat 1980-luvulta lähtien tehneet yhteistyötä sellaisten yritysten kuin IBM, Nokia ja Microsoft kanssa. Suomalaisella kielitieteellisellä ammattitaidolla on ollut kysyntää muun muassa puheentunnistuksen, kieliopintarkistinten, konekäännösjärjestelmien ja elektronisten sanakirjojen kehittämisessä.
Miksi juuri Suomessa on oltu tällä lähtökohdiltaan kansainvälisellä alalla innovatiivisia? Yhden vastauksen antaa Antti Arppe Helsingin yliopiston kieliteknologiaoppiaineen verkkosivuilla.
Arppen mukaan suomi on rakenteellisesti rikasta. Tämä näkyy esimerkiksi taivutusmuotojen, johdosten ja yhdyssanojen runsautena. Suomi tarjoaa virkistävän näkökulman kielentutkimukseen, jossa rakenteeltaan yksinkertaisempi englanti on käytännössä ollut hallitsevassa asemassa.
Englantia varten pystyy kehittämään yksinkertaisen oikolukuohjelman listaamalla yleisimmät satatuhatta sanaa. Jos sama tehdään suomelle, sanojen listaaminen ei riitä. Pitää listata kymmeniä miljoonia eri sanamuotoja.
21. maaliskuuta 2015
Muuhatthemunipsismi
Julkaistu useissa sanomalehdissä helmikuussa 2015
Pyrstötähti uhkaa Muumilaaksoa. Miten suojautua? Hyvät neuvot ovat kalliit!
Haisuli ryhtyy myymään ihme-eliksiiriä, taatusti pyrstötähdenvarmaa. Muumipeikon mielestä se haisee aurinkoöljyltä.
Nipsu keksii alkaa kaupitella tunnussanaa. Ken sen tietää, pelastuu. Antakaa pois kaikki maallinen omaisuutenne, ja sana on teidän.
Ostajia ilmaantuukin, sillä nälkä on paras mauste ja pelko paras kauppamies. Osalle ostajista tosin tunnussana muuhatthemunipsismi tuntuu olevan liian vaikea.
Vaikea ei sen sijaan ole sana, jolla S-kaupparyhmä möi toimittajille ja koko kansalle asiansa. Tuo sana oli tietysti halpuuttaminen.
S-ryhmä kertoi halpuuttavansa hintojaan, ja asiasta riitti keskustelua viikkokausiksi. Hintojen alentaminen koskettaa monia, mutta paljolti keskustelua ruokki ja piti yllä myös osunut sananvalinta.
S-ryhmä sai harkitulla kielenkäytöllään runsaasti myönteistä julkisuutta. Suorastaan rahanarvoista. Aiemmin tuotteidensa hintoja laskeneet kaupparyhmittymät eivät ole saaneet viestiään läpi läheskään yhtä tehokkaasti, eivät vaikka ovat käyttäneet paljon rahaa mainoksiinkin.
Kieli kaikkinensa on arvokas asia. Joskus sanat ovat erityisen kallisarvoisia, myös taloudellisessa mielessä.
Mikä halpuuttamisessa oikein koukutti kansalaiset? Sanaahan ei löydy nykykielen sanakirjoista. Ei se oikein kenenkään murrettakaan taida olla. Aiemmin on puhuttu yleisesti muun muassa hintojen alentamisesta, laskemisesta ja halventamisesta.
Alentamiseen, laskemiseen ja varsinkin halventamiseen liittyy monien mielestä jotain kielteistä. Sen sijaa halpa- ja halpuus-sanoista johdettu halpuuttaminen on toista maata, vähän kuin hauskuuttaminen. Hauska, hauskuuttaa. Halpa, halpuuttaa!
Kauppa ei ole ainoa elämänalue, jossa menestyminen perustuu sanataituruuteen ja jossa sanoilla on monessakin mielessä arvoa. Ajatellaanpa vaikka koulujen ja kirkkojen toimintaa. Sanan voimallahan siellä mennään, kun koululaisiin ja seurakuntalaisiin pyritään vaikuttamaan. Kärjistäen voi sanoa, että uskontojen päätuote on jumalan sana.
Erityisen arvokkaita sanat ovat heille, joiden onnistuminen edellyttää suosion saamista muilta ihmisiltä. Tällaisia toimijoita ovat vaikkapa kirjailijat, stand up -koomikot ja kolumnistit. Ja tietenkin poliitikot.
Välillä tuntuu, että poliitikot ja talousasiantuntijat eivät ymmärrä sanojen arvoa. Tai ehkä he ymmärtävät sanojen arvon samalla tavalla kuin Nipsu.
Pelastusta etsiville kansalaisille pitää myydä salasanoja: Julkisen sektorin rakenneuudistus. Rahoitusinstrumenttien luottokelpoisuus. Kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan tasapaino. Muuhatthemunipsismi.
Pyrstötähti uhkaa Muumilaaksoa. Miten suojautua? Hyvät neuvot ovat kalliit!
Haisuli ryhtyy myymään ihme-eliksiiriä, taatusti pyrstötähdenvarmaa. Muumipeikon mielestä se haisee aurinkoöljyltä.
Nipsu keksii alkaa kaupitella tunnussanaa. Ken sen tietää, pelastuu. Antakaa pois kaikki maallinen omaisuutenne, ja sana on teidän.
Ostajia ilmaantuukin, sillä nälkä on paras mauste ja pelko paras kauppamies. Osalle ostajista tosin tunnussana muuhatthemunipsismi tuntuu olevan liian vaikea.
Vaikea ei sen sijaan ole sana, jolla S-kaupparyhmä möi toimittajille ja koko kansalle asiansa. Tuo sana oli tietysti halpuuttaminen.
S-ryhmä kertoi halpuuttavansa hintojaan, ja asiasta riitti keskustelua viikkokausiksi. Hintojen alentaminen koskettaa monia, mutta paljolti keskustelua ruokki ja piti yllä myös osunut sananvalinta.
S-ryhmä sai harkitulla kielenkäytöllään runsaasti myönteistä julkisuutta. Suorastaan rahanarvoista. Aiemmin tuotteidensa hintoja laskeneet kaupparyhmittymät eivät ole saaneet viestiään läpi läheskään yhtä tehokkaasti, eivät vaikka ovat käyttäneet paljon rahaa mainoksiinkin.
Kieli kaikkinensa on arvokas asia. Joskus sanat ovat erityisen kallisarvoisia, myös taloudellisessa mielessä.
Mikä halpuuttamisessa oikein koukutti kansalaiset? Sanaahan ei löydy nykykielen sanakirjoista. Ei se oikein kenenkään murrettakaan taida olla. Aiemmin on puhuttu yleisesti muun muassa hintojen alentamisesta, laskemisesta ja halventamisesta.
Alentamiseen, laskemiseen ja varsinkin halventamiseen liittyy monien mielestä jotain kielteistä. Sen sijaa halpa- ja halpuus-sanoista johdettu halpuuttaminen on toista maata, vähän kuin hauskuuttaminen. Hauska, hauskuuttaa. Halpa, halpuuttaa!
Kauppa ei ole ainoa elämänalue, jossa menestyminen perustuu sanataituruuteen ja jossa sanoilla on monessakin mielessä arvoa. Ajatellaanpa vaikka koulujen ja kirkkojen toimintaa. Sanan voimallahan siellä mennään, kun koululaisiin ja seurakuntalaisiin pyritään vaikuttamaan. Kärjistäen voi sanoa, että uskontojen päätuote on jumalan sana.
Erityisen arvokkaita sanat ovat heille, joiden onnistuminen edellyttää suosion saamista muilta ihmisiltä. Tällaisia toimijoita ovat vaikkapa kirjailijat, stand up -koomikot ja kolumnistit. Ja tietenkin poliitikot.
Välillä tuntuu, että poliitikot ja talousasiantuntijat eivät ymmärrä sanojen arvoa. Tai ehkä he ymmärtävät sanojen arvon samalla tavalla kuin Nipsu.
Pelastusta etsiville kansalaisille pitää myydä salasanoja: Julkisen sektorin rakenneuudistus. Rahoitusinstrumenttien luottokelpoisuus. Kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan tasapaino. Muuhatthemunipsismi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)