Joulun sanojen sanomaa

Julkaistu useissa sanomalehdissä joulukuussa 2013

 

Jouluun liittyy paljon kiinnostavia kieliasioita, joiden äärellä on hyvä hiljentyä miettimään joulun sanomaa. Itse joulu-sanan olemme lainanneet lännestä. Historiallisen yhteyden voi nähdä vaikkapa ruotsin jul-sanasta.

Etelä-Pohjanmaalla joulua on nimitetty juhlaksi: joulupukki on ollut juhulapukki ja joulukuusi juhulapuu. Tässä valossa ei olekaan yllättävää, että sekä joululla että juhlalla on yhteiset germaaniset juuret.

Joulunaika on myös valon juhlaa Lucioineen ja tiernapoikineen. Lucia-sanan taustalla on latinan valoa tarkoittava sana ja tierna-sanan taustalla ruotsin tähteä merkitsevä stjärna. Myös monet muut valoon liittyvistä sanoistamme ovat läntistä lainaa.

Kynttilästä voi nähdä yhteyden muinaisruotsin kyndil-sanaan ja nykyruotsin murteiden sytyttämistä tarkoittavaan verbiin kynda. Latinasta tunnetaan hehkumista merkitsevä candere.

Lamppukin on lainaa. Sen taustalla on kreikan kielen soihtua merkitsevä sana.

Sen sijaan sähkö on omaperäinen keksintömme. Sanan sepitti lääkäri Samuel Roos vuonna 1845. Roosia inspiroivat sanat sähähtää ja säkenöidä. Elias Lönnrot oli ehdottanut vierasperäiselle elektrisiteetille suomalaiseksi vastineeksi sanaa lieke. Sanalla valo taas on takanaan tuhatvuotinen suomensukuinen historia.

Joulu on myös ilon ja rauhan juhla. Jo keskiajalla säädettiin kahdenkymmen päivän mittaisesta rauhanajasta, jonka aikana tehdyistä rikkomuksista piti maksaa kaksinkertainen sakko. Myöhemmin joulurauhaa on alettu toivotella ja tavoitella paljon laveammassa merkityksessä. Haluamme rauhan myös sisimpäämme.

Mutta sanan rauha alkuperä on hämärän peitossa. Sanasta on ehkä yhteys ruotsin sanaan ro ja saksan sanaan Ruhe. Mahdollista on kuitenkin sekin, että kyseessä on ikivanha suomalainen sana.

Kun rauhoittuu miettimään näitä ja muita joulun sanoja, pääsee ehkä lähelle joulun perimmäistä sanomaa. Monet sanat ovat aikojen saatossa kulkeneet alueelta toiselle, ihmisten kuljettamina, kielestä kieleen. Monet sanat kantavat mukanaan ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan perinnettä.

Totta on tietysti sekin, että sanojen lainaamiseen ja lainautumiseen liittyy historiassa useita verisiäkin vaiheita. Tämä tosiasia ei kuitenkaan himmennä joulusanojen perussanomaa: Ne ovat ihmisten yhteistä omaisuutta ja ylittävät ihmisten tekemät rajat. Niiden merkitykset ovat universaaleja.

Kun puhumme suomalaisesta joulusta, unohdamme ehkä joskus tämän. Joulumme on paitsi kansallinen myös suorastaan ylikansallinen rauhan juhla. Ainakin sen kuuluisi olla.

Lähde: Kotimaisten kielten keskuksen joulupaketti 2013 - 2014

Luonnollisesti

Minulla oli vuoden 2014 Suomen Luonto -lehdessä pieni kielipalsta Luonnollisesti. Alla palstalla julkaistut jutut. Keskeisimpinä lähteinä käytin jutuissani Kielitoimiston sanakirjaa, Nykysuomen sanakirjaa, Suomen sanojen alkuperää ja Nykysuomen etymologista sanakirjaa.

Luonnollisesti

Kielentutkija tutkii luonnollisia kieliä, mutta ei ole luonnontutkija. Mikä oikeastaan on luontoa ja luonnollista?

Luonnollinen tarkoittaa aitoa, luonnonmukaista ja luontoon kuuluvaa. Luonto taas voi viitata niin luomakuntaan kasveineen ja eläimineen kuin ihmisluonteeseenkin.

Sekä luonto että luonne ovat muinaisen luoda-verbin johdoksia. Luominen on alkujaan heittämistä: vieläkin luodaan lunta ja käärme luo nahkansa.

Luonto on kielellinen luomus, ihmisen puhetta ihmiselle. Myös puhe luonnosta perustuu tekemiimme valintoihin. Se, minkä väitämme olevan luonnollista, voi olla jotain aivan muuta, joskus suorastaan luonnotonta.

 
Ympäristö

Mitä ympäristö tarkoittaa? Olen ymmälläni.

Sanan hämäryydestä kertoo jo se, että ympäristöministeriölle kuuluvat niin asumista, yhdyskuntia, rakennettua ympäristöä, luonnon monimuotoisuutta kuin ympäristönsuojeluakin koskevat asiat. Poliitikot painottavat sanan sitä merkitystä, joka heidän kannaltaan kulloinkin on edullisin.

Jos pyrimme yhteisymmärrykseen merkityksistä, on hyvä muistaa, että ymmärtäminen on muinoin saattanut tarkoittaa ympäri kiertämistä. Eri näkökulmista katselemista siis.

Tuntematon paikka on otettu haltuun kiertämällä se ympäri. Ympäripyöreän ympäristönkin voi yrittää ymmärtää ympyröimällä sen ajatuksen voimalla.


Maa ja ilma

Maa ja ilma ovat sanoja ammoisilta ajoilta. Ikivanha on myös tämä yhdyssanatyyppi, jossa rinnastetaan kaksi asiaa: maailma.

Maailman osat ovat samanarvoisia. Tasapainossa.

Tällainen sanojen yhdistäminen lienee menneen maailman tapoja. Nykyään on tavallisempaa, että yhdyssanan yksi osa määrittää toista, kuten sanassa luonnonvarat.

Runollisesti, vailla tieteellisyyden taakkaa, voi ajatella, että ihmisten tavat katsoa maailmaa ja muuttaa havaintonsa kieleksi ovat muuttuneet. Sana maailma on viesti ajoilta, jolloin elonpiiriä tarkkailtiin eri vinkkelistä.

Ilman kaiken määrittelemistäkin tultiin toimeen. Maa makasi silminnähden toisin?


Sairasta!

Moni asia voi olla sairas tai sairastaa: Yhteiskunta, kirjallisuus, Suomi. Karhunpoika, Itämeri, luonto. Kielikin.

Olemme saaneet sairauden Saksan suunnasta, siis sanan. Samaa vanhaa germaanista kantaa on ruotsin sår eli haava.

Pitäisikö tästä ajatella niin, että muinoin sairas oli vain se, josta valui verta? Selvää on, että sairauden merkitys on laajentunut ja sana on maailmaa matkatessaan metaforisoitunut.

Sairauteen viitataan tätä nykyä myös silloin, kun halutaan arvottaa asioita. Sairaasta ja sairaudesta puhutaan täysin vastakkaisissakin merkityksissä: Lihansyönti on sairasta. Ruuan dyykkaaminen roskiksista on sairaan siistiä.


Kesannolla

Välillä tuntuu siltä, että harrastukset, muu itsensä kehittäminen ja ihmissuhteetkin ovat kesannolla. Ne jäävät siis vaille hoitoa ja huomiota.

Vanhastaan kesanto on ollut pelto, joka on jätetty määräajaksi viljelemättä, ”kesäpelto”. Sana kesanto on johdettu sanasta kesä.

Euroopan unionin säännösten ja tukijärjestelmien myötä meillä on puhuttu muun muassa kesantovelvoitteesta ja vapaaehtoisesta kesannoinnista. Onpa lanseerattu urbaanin kesannon käsitekin.

Myös suomen kielen on arveltu olevan kesannolla. Absurdi arvelu! Niin kauan kuin puhumme kesannolla olemisesta ja oivallamme, mitä sillä tarkoitetaan, kieli ei voi olla kesannolla.


Kala suomuineen

Tuhansien järvien Suomessa kalaa on arvostettu. Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo, että kala kuuluu uralilaiseen sanakerrostumaan. Esimerkiksi unkarissa sana on hal ja marissa kol.

Ikivanhaa perua on myös sana suomu, jonka vastineet eräissä etäsukukielissä merkitsevät rahaa. Joidenkin kalojen suomut saattavatkin muistuttaa kiiltäviä kolikoita. Mielenkiintoista!

On hauska tietää, mistä sanat tulevat. Yhtä innostavaa on pohtia, mihin sanat menevät. Miten käy vaikkapa kaloihin liittyvän kielen ja perinnetiedon?

Tätä sai pohtimaan kysely, jossa selvitettiin, mikä on lasten mielestä yleisin kalalaji. Tietysti kalapuikko.


Keinot(telua)

Hätä kuulemma keksii ja tarkoitus pyhittää keinot. Toisaalta hyvät keinot ovat kalliit.

Monin paikoin mietitään taas keinoja, joiden avulla ongelmat voitaisiin ratkaista. Samalla puhutaan kielteiseen sävyyn keinottelijoista, jotka häikäilemättömästi käyttävät hyväkseen toisten ihmisten hädänalaista tilaa.

Vanhastaan keino on liittynyt läheisesti ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin ja siihen, miten ihminen on voinut elää näillä raukoilla rajoilla. Esimerkiksi Peräpohjolassa kyse on ollut ihmisen kulkemasta ansa- tai eräpolusta.

Kummallista kyllä, keino- yhdyssanan alussa (keinokastelu) tarkoittaa nykyään – ei-luonnollista.


Asian ytimessä

Taas kohistaan ydinvoimasta. Moni pelkää ydinaseita. Joku puhuu Naton kovasta ytimestä. Muutamissa maailman johtajista tuntuu olevan liikaa ytyä.

Ydin viittaa tietenkin keskukseen, sisimpään osaan, sydämeen. Ydinvoima määritellään sanakirjoissa fysiikan terminä tähän tapaan: nukleonien välinen (ydintä koossa pitävä) voima. Nukleoni taas on ydinhiukkanen, atomiytimen rakenneosa.

Ydin on ikivanha suomalais-ugrilainen sana, jota on käytetty viitattaessa vaikkapa poron luun sisukseen: luuytimeen ja ydinluuhun. Joissakin sukukielissämme samantapaisilla sanoilla on ilmeisesti tarkoitettu myös – aivoja.


Erä

Espoon Nuuksiota on mainostettu erämaana, joka sijaitsee kaupungissa. Mainos sisältää ristiriidan: perinteisesti on ajateltu, että erämaa on juuri kaupungeista kaukana oleva alue. Kaupunki taas on – kivierämaata.

Aito erämaa on tyhjä ihmisistä ja täynnä tenhoa. Kirjailija A. E. Järvinen antoikin ensimmäiselle teokselleen nimeksi Erämaan valo.

Alkujaan erämaa on tarkoittanut kaukaista seutua. Erämaa on erillään oleva paikka.

Erillisyydestä on kyse myös sellaisissa ilmauksissa kuin maksuerä tai ottelun toinen erä. Yhteys on selvä vaikkapa pohjoissaamen sanaan earri. Se viittaa maitomäärään, jonka esimerkiksi lehmä kerralla lypsää.

 
Susi

Maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpo puhui taannoin häirikkösusista. Tällaisessa puheessa metsän peto inhimillistetään, ikään kuin luontokappale pystyisi ihmisen tavoin häiriköimään.

Usein susi esitetään uhkana ja susipuhe on tavalla tai toisella kielteistä. Ajatellaanpa vaikka sellaisia ilmauksia kuin susipari tai tästä tuli susi.

Susi-sanan alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Kyse voi olla vanhasta lainasta (vrt. ruotsin hund eli koira).

Etymologi Kaisa Häkkinen on arvioinut, että sudelle todennäköisesti on ollut vanhastaan omaperäinenkin nimitys. Se on sittemmin hukattu. Pedon nimeä ei ole haluttu lausua ääneen. Tabu mikä tabu. 

Sormi hiireltä suuhun

Julkaistu useissa sanomalehdissä lokakuussa 2012

Portit, palomuuri, päätukiasema. Kaista, reititin, käyttöliittymä. Palvelin, lähiverkko, teräväpiirtovirtaus.

Huh huh! Monet meistä puhuvat sujuvasti netistä, verkosta ja googlaamisesta. Mutta pitäisikö meidän hallita muitakin aiheeseen liittyviä sanoja? Jo yleisluonteinen verkkosanasto saattaa tuottaa vaikeuksia.

Esimerkiksi sellainen sana kuin verkkoviestintä kattaa monenlaisia toimintoja. Kyse on niin yksityisten ihmisten kuin erilaisten yhteisöjenkin harjoittamista viestinnän tavoista: sähköposteista, internetpuheluista, verkkosivustoista, keskustelu- ja juttelupalstoista, pikaviestimisestä eli mesettämisestä.

Puhutaan myös verkkopalveluista ja verkkomediasta. Verkkopalvelulla tarkoitetaan verkkosivuston kautta tarjottavaa palvelua, kuten sähköpostia, kaupankäyntiä sähköisesti tai pankkiasiointia verkossa. Verkkomedia, josta myös uutena mediana puhutaan, sen sijaan on huomattavasti laajempi käsite: sillä tarkoitetaan kaikkia vuorovaikutteisia digitaalisia viestintävälineitä sisältöineen.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, kannattaa opiskella myös sellaiset termit kuin hybridimedia ja mobiilisivusto. Hybridit ovat yleisesti yhdistelmiä, ja niinpä hybridimediakin on kahden tai useamman samaa sisältöä tarjoavan viestintävälineen yhdistelmä. Tavallista on tätä nykyä, että paperimuotoinen sanomalehti ja verkkopalvelu toimivat hybridinä.

Mobiilisivustolla tarkoitetaan verkkosivustoa, joka on suunniteltu siten, että huomioon on otettu erityinen käyttötapa eli mobiililaite. Niitä ovat esimerkiksi taskutietokoneet ja matkapuhelimet.

Kun miettii näitä ja muita termiongelmia, tulee usein voimaton olo. Mediayhteiskunnassa pärjääminen tuntuu edellyttävän jatkuvaa opiskelemista, myös uusien sanojen ja niiden merkitysten pänttäämistä. Kuka ymmärtää kaiken esimerkiksi älypuhelinmainoksista?

Kun taannoin vielä saatoimme naureskella tietotekniikan ammattilaisten kielenkäytölle, nörttijargonille, nyt hymy on hyytynyt. Alan sanasto tunkeutuu yleiskieleen, ja tietotekniikan ja sen kielen hallitseminen alkaa olla yleissivistystä. Etten sanoisi yksi peruskansalaistaidoista.

Tietotekniikka on usein mutkikasta ja moninaista. Sormi saattaa nousta hiireltä suuhun jo sen takia, ettei ihmispolo ymmärrä netin haltuun ottamisessa tarvittavaa kieltä.

Onneksi tarjolla on apua, juuri netissä, josta löytää helposti tietotekniikkaa avaavia sanastoja. Lämpimästi voi suositella esimerkiksi Sanastokeskus TSK:n ylläpitämiä tietotekniikan termitalkoiden verkkosivuja. Sieltä tämänkin tekstin tiedot pääosin ovat. Sivut ovat käytettävissä ilmaiseksi.

Itsenäisyys on sana

Julkaistu useissa sanomalehdissä joulukuussa 2013

Lapset kertovat televisiossa, mitä itsenäisyys merkitsee: Omaa valtiota. Emme ole Ruotsin emmekä Venäjän alaisia.
 
Yksi lapsista sanoo, että itsenäisyys tarkoittaa omaa kieltä. Hänen ajatukseensa on helppo yhtyä.
 
Oma kieli on usein keskiössä, kun kansat käyvät taistoon itsenäisyydestä. Oma kieli on se konsti, jolla itsenäisyyttä luodaan ja pidetään yllä. Oma kieli mahdollistaa niin vallan vakiinnuttamisen ja horjuttamisenkin.
 
Kuten muitakin isoja sanoja, myös itsenäisyyttä on käytetty monenlaisissa tarkoituksissa. Siinä missä esimerkiksi liittyminen Euroopan unioniin tarkoitti monille sitä, että itsenäisyys menetettiin, toiset olivat sitä mieltä, että näin Suomi turvasi itsenäisyytensä.
 
Itsenäisyyden merkityksiä määritellään jatkuvasti uudelleen erilaisissa keskusteluissa. Näissä määrittelyissä katsotaan harvemmin itse sanaan tai sen historiaan.
 
Itsenäisyyden ytimessä on tietysti pronomini itse. Nykysuomen etymologisessa sanakirjassa todetaan, että sana on vanhaa ugrilaista juurta. Alkujaan kyse on ehkä ollut substantiivista, jonka merkitys on ollut ’varjo’ tai ’varjosielu’: ihmisen sielun on uskottu asuvan hänen varjossaan. Kirjakielessä sana on ollut Agricolasta alkaen. 

Tutkija Matti Punttila selittää Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla, että Ruotsin vallan aikana merkityksiä ’itsenäinen’ ja ’suvereeni’ ilmaistiin usein ruotsin mallin mukaan tehdyillä sanoilla. Näitä olivat esimerkiksi itseasettunut, itseolevainen ja itseseisovainen. Itsenäisyyden asemesta tuolloin puhuttiin vastaavasti itseolevaisuudesta, itsepysyväisyydestä, itseseisovaisuudesta ja itsestänsäseisovaisuudesta.
 
Punttilan mukaan itsenäinen-adjektiivin vanhin kirjallinen esiintymä on tiettävästi Elias Lönnrotin kynästä vuodelta 1836. Itsenäisyys-substantiivin isä on hänen mukaansa S. Hilponen, joka kirjoitti 1841 Sanan Saattaja Viipurista -lehdessä näin: ”Suomen Sankarit sotivat sekä itsenäisyydensä ja vapaudensa että vanhan uskonsa tähden.”

 
Itsenäisyys-sanan historia on siis värikäs. Yhtä kirjava on se sanojen perhe, johon itsenäisyys kuuluu. Meillä on itsenäisyyden lisäksi sellaisia itse-johdoksia kuin itsekkyys ja itsellisyys.
 
Nykysuomen sanakirja tuntee myös mielestäni turhan harvoin käytetyt johdokset itselö ja itseys. Itselö tarkoittaa olentoa tai persoonaa, minua: ”olen siitä saakka oman itselöni ikuiseen tummuuteen tuijottanut”, runoili Leino. Itseys tarkoittaa tietysti itsenä olemista, olemuksen henkistä puolta, minuutta.
 
Suomen kielen itse(näisy)yteen kuuluvat eloisuus, elävyys ja elämyksellisyys. Siihen kuuluvat myös kaikki ne kauneudet, joita kielemme johto-oppi tarjoaa.

Taitava alainen

Julkaistu useissa sanomalehdissä lokakuussa 2007

Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää.

Tuli taas ikävä pakinoitsija Ollin eli Väinö Nuortevan kaiken kokenutta miekkosta. Törmäsin mainokseen, jossa kaupiteltiin alaistaitokoulutusta. Koulutuksen teemana oli ”alaistaidot johtamisen työkaluna”.

Ollin erikoisalaa oli byrokraattisen kielenkäytön ja kaikenlaisen hölynpölyn naurettavaksi tekeminen. Alaistaito kuulostaa Ollin luomukselta.

Kerran Olli keksi parodioida virallisia ”kaavakkeita”. Nykyään puhuttaisiin lomakkeista. Kaavake ”Selvitys luonnollisen henkilön nauttimasta seinäpaperiedusta” piti täyttää, jos halusi tapetoida huoneensa uudelleen.

Myös nykyviraston kaavaan kuuluvat selvitykset ja muut tekstit. Jotain tekstien ylivallasta kertonee se, että Kelalla on kansalaisia eli asiakkaitaan varten 150 erilaista lomaketta. Kela lähettää vuosittain 20 miljoonaa asiakaskirjettä.

Tekstejä on lukemattomia, ja tekstien tohinassa sanonta sumenee, tai välillä sanontaa sumennetaan tahallisesti. Yksi viimeisimmistä villityksistä on juuri tämä alaistaito, josta puhutaan useimmiten monikossa, siis alaistaidot.

Vanhastaan on puhuttu johtamistaidoista ja sukupuolittelua tähdentäen myös esimiestaidoista. Johtajilla pitää siis olla tietynlaisia taitoja onnistuakseen tehtävässään. Johtaja saa osin taitojensa takia myös parempaa palkkaa kuin alainen.

Tämän logiikan mukaisesti voisi luulla, että alaistaito viittaa taitavaan alamaisuuteen. Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjassa alaiselle annetaan sellaisia merkityksiä kuin jonkin alapuolella oleva (”ikeen alainen härkä”) tai jonkin valta-, käsky- tai vaikutuspiirissä oleva (”isäntä ja alainen”).

Mutta eihän asia tietenkään näin yksinkertainen ole. Nykyteksteissä alaisen vanhoista käyttötavoista pyritään eroon: esimerkiksi Suomen mielenterveysseuran julkaisussa Henkinen hyvinvointi työpaikalla yritetään vakuutella, että alaistaito ”ei ole alamaisuutta, se ei kuvaa asemaa hierarkiassa, vaan kansalaistaitoa yhteisen hyvän luomisessa”.

Vastikään julkaistiin teos Alaistaito – luottamus, sitoutuminen ja sopimus. Siinä huomautetaan, että ”esimiestä” on totuttu moittimaan kaikesta, mutta joskus alaisenkin kannattaa katsoa peiliin. Johtamistaitojen ohessa on siis ”tarkasteltava myös alaisten toiminnan laatua”.

Tämä uudenlainen alaisuus näyttää kuin luontojaan tukevan yksilökeskeistä ajattelutapaa. Jokaisen meistä tulee harjoitella alaistaitoa, alaistaitoa voi kehittää, alaistaito merkitsee muutosvalmiutta. Näyttää siltä, että alaistaito tuo työntekijälle lisää velvoitteita ja sitä myötä ehkä myös ”ikeen alaisuutta”.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkosivuilla mietitään, voisiko alaistaidon korvata yhteistyötaidolla. Tuskin korvataan: silloinhan myös johtamistaito kävisi tarpeettomaksi.

Tunkin jäljillä

Julkaistu useissa sanomalehdissä heinäkuussa 2014

Otsikko Helsingin Sanomissa: ”Pidä tunkkisi, hyvinvointivaltio”. Alaotsikon mukaan nuoret ”eivät halua antaa mitään hyvinvointivaltiolle, jos se ei anna mitään heille”.

Mistä tunkista tässä nyt on kyse? Ja mistä pitämisestä? Mitä tämä on, nuorisokieltäkö?

 

Hesarin kolumnista ei käy ilmi sanonnan merkitys. Jonkinlaista nuorten yrittäjien pettymystä hyvinvointivaltion toimintaan siinä kuvaillaan. Ehkä uhmakkuuttakin.

Oletus näyttää olevan, että sanonta taustoineen on lukijalle tuttu. Vaan eipä taida ihan kaikille olla. Kysäisin asiasta parilta veteraanilta: tunkki toki tiedetään, mutta sanonta on outo.

 

Sanonnan alkuperästä ei taida olla kenelläkään varmaa tietoa. Alkuperäpohdinnoissa viitataan usein tarinaan, joka kertoo yöllisestä automatkasta ja renkaan rikkoutumisesta.

Autoilija ei löydä autostaan tunkkia ja lähtee lainaamaan sitä lähitalosta. Mutta sopiiko talon väkeä herättää keskellä yötä? Mitä ne oikein minusta ajattelevat?

 

Aikansa asian kanssa tuskailtuaan autoilija tulee siihen tulokseen, että olkoon. Tuskin sitä tunkkia edes saisi lainaksi. Saattavatpa pitää lainaajaa onnettomana tunarina. Nauravat vielä. Niinpä autoilija heittää kivenmurikan ikkunaan ja huutaa: ”Pitäkää tunkkinne p***ele!”

 
Tarinan on kertonut myös Kesämökkimies-niminen sketsihahmo Kummeli-televisiosarjassa. Lienee perusteltua olettaa, että tämä kulttimaineeseen noussut 1990-luvun sarja on vaikuttanut tunkkisanonnan suosioon. Ja vaikuttaa yhä: Tunkki-nimistä sketsiä on katsottu Youtubessa lähes sata tuhatta kertaa.

Sanonnan tarkkaa merkitystä voi olla vaikea hahmottaa, ja varmasti on niinkin, että sitä käytetään monissa tarkoituksissa. Yksi kiinnostava tulkinta esitettiin Pohjolan Sanomien mielipidepalstalla huhtikuussa.

Kasvatustyön ammattilaiseksi esittäytyvä kirjoittaja kertoo kohtaavansa usein lasten ”pitäkää tunkkinne” -asennetta. Lapset voivat siis olla epä- ja ennakkoluuloisia tai ainakin epävarmoja: he jättävät uhmakkaasti ”renkaan vaihtamatta”.

Kasvatustyön ammattilaisen mielestä lasten kannattaisi kuitenkin opetella pyytämään reippaasti ja luottavaisesti tunkkia lainaan. Pohjimmiltaan kyse on elämänasenteesta: oletko optimisti vai pessimisti?

Yksi kiinnostava puoli tunkkisanonnassa on se, että sanonta näyttää kulkeutuvan vähitellen arkisesta puhekielestä yleiskielisempään kirjoitettuun tekstiin sekä epämuodollisista yhteyksistä muodollisempiin tilanteisiin. Sanonnan käyttäminen saattaa luoda käyttäjästään kuvaa humoristina tai vaikkapa kansansuosikki Kummelin ystävänä.

Onpa sanonta löytänyt tiensä myös poliittiseen puheeseen ja politiikan uutisiin. Asialla, kukapa muukaan, Timo Soini.

Sote on uusi tupo

Julkaistu useissa sanomalehdissä kesäkuussa 2013.

Muistattehan vielä tupon? Minä muistan, olenhan varttunut kolmikannan ja tulopoliittisten kokonaisratkaisujen Suomessa.

Tupo on tulopolitiikka-sanan sukkelampi muoto. Ensimmäinen tupo-ratkaisu solmittiin 1968 Keijo Liinamaan johdolla ja viimeisin eli toistaiseksi viimeinen tupo saatiin aikaan 2006.

Tuposta ei nykyään paljon puhuta, mutta sitäkin enemmän puhutaan sotesta. Miten maassamme järjestetään sosiaali- ja terveyspalvelut?

Sote valittiin Kotimaisten kielten keskuksen kuukauden sanaksi maaliskuussa 2013. Yhtä hyvin se voitaisiin valita koko vuoden 2013 sanaksi. Siinä missä tupo leimasi 1900-luvun loppuhenkosia, sote tuntuu leimaavan 2000-luvun syntymäparkaisuja.

Sanana sote on samaa sarjaa kuin hevi, some ja luomu. Tällainen sana syntyy, kun leikataan kahdesta erillisestä sanasta tai yhdyssanan osista alkukirjaimet ja liimataan ne yhteen. Hevi rakentuu tietysti sanoista hedelmä ja vihannes, some sanoista sosiaalinen ja media sekä luomu yhdyssanasta luonnonmukainen.

 
Me tuposuomalaiset muistamme myös hetekan. Sanalla totuttiin viittaamaan mihin tahansa teräksiseen joustinsänkyyn, mutta alkujaan sana oli tuotemerkki ja lyhenne Helsingin Teräshuonekalutehtaan nimestä.

 
Lyhennesana on napakka. Kuinka paljon kätevämpää onkaan puhua sote-uudistuksesta kuin ”sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteen uudistuksesta”.

 
Lyhennesanojen jatkuva hokeminen saattaa toisaalta hämärtää, mistä asiassa kulloinkin on kyse. Kuinka usein jäämmekään pohtimaan perusteellisemmin, mitä ne ”sosiaali” tai ”terveys” sotessa oikein tarkoittavat?

 
Erityisen innokkaasti on puhuttu sote-sopasta. Tämä kielikuva luo vaikutelmaa poliittisesta hämmentämisestä. Sote-soppa kiehuu yli, kuohuu, sakenee, kuumenee, palaa pohjaan, on menossa jäteämpäriin. Harvalle se maistuu, monet se uuvuttaa.

 
Sotesta puhuminen luonnollistaa ajattelutapaa, jonka mukaan tietyt asiat kuuluvat ”sosiaaliin” ja tietyt ”terveyteen” sekä ja ajattelutapaa, jonka mukaan ”sosiaali” ja ”terveys” kuuluvat itsestään selvästi yhteen. Mutta mitä jos välillä tarkastelisimmekin sosiaalipolitiikkaa omana alueenaan ja terveyspolitiikkaa omanaan?

 
Tai mitä jos katsoisimme asiaa kansalaisen emmekä hallinnoinnin näkökulmasta? Millaisia terveydenhoitopalveluilta tavallinen tattiainen tarvitsee?

 
Kelan tutkimusblogin otsikko on paljastava: ”Terveydenhuollon eriarvoisuus on Suomessa poikkeuksellisen suurta”. Paula Risikkoa vapaasti lainaten: pitäisikö sote-sirkuksessakin katsoa kolikon kaikki viisitoista puolta?

 
Tupo-Suomessa paasattiin tasa-arvosta. Sote-Suomessa keskustelua hallitsevat sanat kustannustehokkuus ja kansainvälinen kilpailukyky – kuste ja kaki.

Tietämisestä käsittämiseen

Julkaistu useissa sanomalehdissa marraskuussa 2013.

Sain lääkärinlausunnon. En ymmärtänyt juuri mitään kohdasta, jossa selvitettiin ”toimintakykyäni”.

C-ranka. Lordoosi tavallinen. C4 - C5 diskusvälissä madaltumaa. Kaventumaa ungovertebraaliarthroosin seurauksena. Th 12 costat, 3 vapaata lumbaalista nikamaa. L5 9mm antepositiossa S1 nähden. Femurin kaput -collum raja on hieman prominentti.

Ja niin edelleen.

Lääkäri, joka toimintakykyarvion on kirjoittanut, on selväsanainen ihminen. Mutta jostain syystä hän on tähän paperiin raapustanut salakieltä.

Kyllähän minä sen syynkin käsitän. Vaikka paperi on postitettu minulle, sitä ei oikeastaan ole tarkoitettu minulle.

Paperi on postitettu myös Kelaan, jotta voin anoa pääsyä kuntoutukseen. Kelassa toinen lääkäri ilmeisesti arvioi tämän paperin perusteella, kuuluuko minun päästä sinne.

Kyse on siis asiantuntijoiden välisestä viestinnästä. Jos asia olisi haluttu kertoa minulle selväsanaisesti, olisi pitänyt kirjoittaa toinen toimintakykyarvio, tällä kertaa yleiskielellä. Erikoiskieliset termit olisi pitänyt avata ja selittää yleistajuisemmin.

Asiantuntijoiden välinen viestintä perustuu asian tuntemiseen, siis tietoon, usein vielä tiedon tutkittuun, perusteltuun ja yhteisesti sovitulla tavalla virallistettuun muotoon eli tieteeseen. Tässä tapauksessa kyse on lääketieteestä, mutta kansalaisten käsiin ajautuu tuon tuostakin tekstejä, jotka rakentuvat milloin millekin tieteenalalle ominaisen kielenkäytön varaan.

Pankki- ja veropapereiden ymmärtäminen edellyttää jonkinlaista tietoa taloustieteiden piiriin kuuluvista asioista. Vakuutussopimusten ja monenlaisten muiden sopimusten ymmärtäminen edellyttää luultavasti oikeustieteellistä tietoa. Politiikan tekstejä lukiessa tulee toisinaan mieleen, että jotta niitä voisi ymmärtää, pitää olla yhtä aikaa juristi, valtio-oppinut ja ekonomi, mielellään viestinnän ammattilainen ja sosiaalitieteilijäkin, ehkä insinöörikin.

Tämä puoli jää toisinaan vähälle, kun pohditaan kielen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä. Voimmeko ymmärtää, jos emme tiedä? Voimmeko levittää tietoamme kielellä, joka auttaa yleisöämme oppimaan ja ymmärtämään?

Lääkärinlausunto viritti minussa myös suorastaan runollisia ajatuksia. Mitä oikeastaan ovat tietäminen, ymmärtäminen ja käsittäminen?

Tietäminen on saattanut merkitä alkujaan tien löytämistä. Kun on kuljettu taival paikasta toiseen, on tultu tietämään, mikä on paras reitti ja mitä kulkeminen vaatii.

Ymmärtäminen on merkinnyt ympäröimistä. Kun asian kiertää ympäri ja kun sitä katsoo joka puolelta, siitä pääsee perille, sen ehkä ymmärtää.

Kun on löydetty tie tuntemattoman luokse ja kun tuntematon on ajatuksen voimalla ympäröity, sen uskaltaa viimein ottaa käsiinsä. Siis käsittää.