Höpöpipo

Kirjoitus on julkaistu useissa sanomalehdissä marraskuussa 2016

”Tämä on ihan höpöhöpöhommaa.” Näin kuittaisi pääministeri Juha Sipilä opposition moitteet vääristä toimenpiteistä Terrafame-asiassa. Iltalehden mukaan vihreiden Ville Niinistö oli syyttänyt hallitusta muun muassa tietoisesta harhaanjohtamisesta.

                      Sipilän kaivosvierailu Sotkamossa hatutti monia, ei vähiten sen takia, että Sipilä esiintyi haastatteluissa yrityksen haalari päällään ja Terrafame-pipo päässään. Monen mielestä pukeutumisen viesti oli selvä: pääministeri mainostaa yritystä ja puolustaa samalla hallituksen tekemiä rahoituspäätöksiä.

                      Pukumiehestä pipomieheksi. Onko siinä nyt mitään kummallista? Haalari, pipo ja kypärä – insinöörin vanhat vaatteet?                

                      Väline on viesti, hoettiin joskus. Nyt voisi sanoa, että ihminenkin on teksti: kaikki ihmisessä tuottaa ja välittää merkityksiä.

Vanhastaan on puhuttu kehon kielestä. Jo pelkkä pään asento saattaa paljastaa, mitä mieltä ihminen on asioista.

Nykyään kiinnitetään enenevässä määrin huomiota siihen, mitä vaatteet kertovat. Enkä tässä tarkoita älyvaatetta, jonka eri osat viestivät keskenään radioaalloilla. Sellaisiakin on!

Tarkoitan yleisemmin sitä, mitä vaatteet kertovat kantajastaan. Erään pukeutumisoppeja ja -palveluja tarjoavan yrityksen verkkosivuilla verrataan vaatetta puhuttuun kieleen: ”vaate kommunikoi ympäristönsä kanssa”, ja ”tapamme pukeutua kertoo elämäntyylistämme, asenteistamme ja arvoistamme jo ennen kuin olemme sanoneet sanaakaan itsestämme”.

Politiikassa pukuleikit ja päähineidenkin viestinnällinen merkitys on ymmärretty aina. 1700-luvun Ruotsissa vallasta taistelivat hatut ja myssyt. Kyllä, ”hatut” saivat nimensä käyttämästään päähineestä; ”myssyt” viittasi torkkuviin poliitikkoihin ja yömyssyihin.

Suomen eduskunnassakin on aika ajoin kiinnitetty huomiota edustajien pukeutumiseen, erityisesti epäasiallisena pidettyyn. Esimerkiksi 1960-luvun lopulla taitettiin peistä edustaja Sylvi Saimon housupuvusta ja 1983 kohistiin Ville Komsin kumisaappaista.

Vuosituhannen vaihteessa puhuttivat Rosa Meriläisen, Merikukka Forsiuksen ja Satu Taiveahon minihameet eli ”roiskeläpät”. Kesällä 1997 puhemiesneuvosto antoi Klaus Bremerille huomautuksen shortsien käytöstä.

Aikoinaan pulistiin paljonkin Esko-Juhani Tennilän ja Jörn Donnerin solmiottomuudesta sekä Pertti Virtasen baskerista. Lokakuussa 2015 puhemies Maria Lohela toivoi, että naiskansanedustajat peittävät paljaat olkapäänsä.

Välillä tuntuu siltä, että niin poliitikolla kuin äänestäjälläkin pipo kiristää näissä pukeutumisasioissa. Useimmilla julkisuuden henkilöillä sentään on yleensä yllään vaatteet, vaikkei aatteita oikein olisikaan.

Fundamentalistit

Kirjoitus on julkaistu useissa sanomalehdissä joulukuussa 2016

Julkisessa keskustelussa on vilahdellut tihenevään tahtiin sellaisia sanoja kuin fundamentalismi, fundamentalisti ja fundamentalistinen. Mistä oikein on kyse?

                      Jo f- ja d-kirjaimet paljastavat, että kyse on lainatavarasta. Sanaperheen juuret ovat latinassa.

Verkossa vapaasti luettavana olevaa englannin etymologista sanakirjaa (Online Etymology Dictionary) tulee selailtua usein. Se on yksityishenkilön, innokkaan harrastajan, luomus, enkä pysty täysin arviomaan sen tieteellistä pätevyyttä, mutta monia ilon hetkiä teos on suomen kielen tutkijallekin tarjonnut.

On näet niin, että suomessa on pilvin pimein lainasanoja, joiden juurille pääsee englannin kautta. Loistava Suomen sanojen alkuperä -teos ei aina riitä, ei varsinkaan, jos kyse on niin sanotuista sivistyssanoista.

                      Fundamentalisteista verkon etymologinen sanakirja kertoo, että taustalla on latinan sanoja, jotka liittyvät perustamiseen, perustaan ja pohjaan. Monien mielestä fundamentalismi on suorastaan peestä, ja he ovat tavallaan oikeassa. Esimerkiksi vanhassa ranskassa vastaava sana on verkkosanakirjan mukaan tarkoittanut anusta, peräaukkoa.

                      Verkkolähteeni kertoo edelleen, että fundamentalisti-sanaperhettä on alettu käyttää uskonnollisessa merkityksessä 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa. Sanoilla viitattiin joihinkin kristillisiin ryhmiin, jotka pyrkivät tulkitsemaan Raamattua pilkuntarkasti.

Muiden uskontojen edustajista sanoja alettiin käyttää ilmeisesti 1950-luvulla, ensin niin sanotusta muslimiveljeskunnasta. Sittemmin fundamentalisteista on puhuttu paitsi kristittyjen ja muslimien myös juutalaisten, hindujen, buddhalaisten ja niin edespäin yhteydessä.

                      Miksi Suomessa puhutaan nyt, joulun alla, äärimmäisistä fundamentalisteista? Vastaus löytyy politiikasta ja f-sanojen laajentuneesta käytöstä.

Erityisesti kokoomuksen Ben Zyskowicz on jo pitkään puhunut perustuslakifundamentalismista. Tällä hän viittaa siihen, että erilaisia yhteiskunnallisia uudistuksia ja lakimuutoksia pyritään estämään vetoamalla perustuslakiin.

                      Uskonnollista fundamentalismia on yleensä pidetty arveluttavaa, mutta tässä asiassa monet poliitikot ovat mielihyvin tunnustautuneet fundamentalisteiksi. Kielitoimiston sanakirjassa fundamentalismin ensimmäinen selitys on tämä: jonkin aatteen tai muun tiukasta kirjaimellisesta tulkinnasta.

                      Perustuslakifundamentalistit pitävät lujasti kiinni perustuslain, tuon fundamentaalisen asiakirjan, kirjaimesta ja hengestä. Kansa on ainakin kahdella kannalla. Joidenkin mielestä perustuslakifundamentalismi on selvästi kielteinen ilmaus, joidenkin mielestä mahdollisimman myönteinen. Taisto tulkinnoista jatkuu.

Mies, nainen ja muut sukupuolet

Kirjoitus on julkaistu useissa sanomalehdissä helmikuussa 2017

”Ihminen voi olla sukupuoleltaan esimerkiksi burneshë, murgéshë, ne’uchica, qa cikicheca, sadhi, hijra, xanith, kathoye, mahu, pinapinaaine, fa’afafine, turnimman, berdatsi, two-spirit, nádleehé, nadle, jota, vestida, she-male, bio queen tai vaikkapa tiitti.”

Näin kirjoitti kirjailija Helena Kallio blogissaan ”Häilyvän sukupuolen kieli” helmikuussa 2010. Hän viittasi Tiia Aarnipuun teokseen Trans – sukupuolen muunnelmia (Like, 2008).

Kallio puhuu kaksijakoisesta sukupuolipakosta, sukupuolittavasta väkivallasta ja sukupuolijärjestelmän julmuudesta: ”Vanhan liiton Setä Lääketiede, jolle sukupuolen variaatiot yhä ovat häiriötiloja, virheitä luonnon luomistyössä (tai persoonallisuus- ja käytöshäiriöitä), pakottaa sukupuoleltaan häilyvinä syntyneiden lasten päälle jommankumman sukupuolen tunnusmerkit subjektilta itseltään asiaa kysymättä.”

Sukupuolet ovat 2010-luvulla olleet tiuhaan keskusteltavina. Asiaa on puitu myös eduskunnassa, esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyn yhteydessä.

Keskustelua kuvaa hyvin kuopiolaisen Juho Antikaisen puheenvuoro Uudessa Suomessa (8.9.2015). Antikaisen mukaan nyt joutuvat historian romukoppaan Aatamin aikaiset ihmisen määritelmät kahta eri sukupuolta edustavina olioina. Miehet ja naiset korvautuvat kuvaavammilla termeillä, kuten cis-, trans- ja muunsukupuoliset.

Sukupuoli on nykykäsityksen mukaan monimutkainen käsite. Useimmilla meistä on paljon opittavaa siinä, miten sukupuolia nimetään ja miten sukupuolista puhutaan.

Sukupuolinimien kirjon edessä voikin olla viisasta turvautua asiantuntijoiden selityksiin. Esimerkiksi sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajava Trasek-yhdistys on listannut verkkosivuilleen sukupuolen moninaisuuteen liittyviä sanoja ja niiden selityksiä, kuten cisihminen, cismies, cisnainen, intersukupuolisuus, muunsukupuolisuus (transgender), transihminen, transvestiitti, transsukupuolinen ja transseksuaali.

Tietoa sukupuolista on myös tasa-arvovaltuutetun verkkosivuilla. Siellä ilmaistaan kiteytetysti, mistä sukupuolten moninaisuudessa on kyse:

”Ihmiset ovat sukupuoli-identiteetiltään ja sukupuolen ilmaisultaan moninaisia, eivätkä kaikki ole sukupuoleltaan yksiselitteisesti naisia tai miehiä. Kysymys on aste-eroista sukupuolen kokemisessa. Sukupuolen kokemus voi olla mies tai nainen tai jotakin siltä väliltä. Osa ei tunnista itseään ollenkaan perinteisessä mies‒nainen-jaottelussa.”

Sukupuolen käsite tuntuu olevan käymistilassa. En siis moiti itseäni ankarasti, vaikka en osannutkaan vastata kovin tyhjentävästi kahdeksanvuotiaan poikani kysymykseen: ”Miksi kutsutaan niitä, jotka eivät ole miehiä eivätkä naisia?”