Lisää lauluja siirtomaa-Suomesta

Julkaistu Hiidenkivessä 4/2010


Miljardi vuotta sitten olin tulivuori. Kymmenen tuhatta vuotta sitten jäätikkö vetäytyi päältäni. 1927 Markus-setä murjaisi radiossa, että Joulupukki asuu täällä, ja 1967 Rautaruukki väitti löytäneensä minut.

Olen Sokli, ja historiani mahtuu muutamaan virkkeeseen. Tulevaisuuteni vie vähemmän palstamillimetrejä.

***

Kansainvälinen kemianjätti Yara avaa Savukoskelle korvatunturin kupeeseen fosfaattikaivoksen. Hankkeesta on kirjoitettu lukemattomia sivuja selvityksiä, tutkimuksia, arviointeja.

Yhtiön tavoitteena on ”vastata tämän päivän haasteisiin kestävällä tavalla, heikentämättä tulevien sukupolvien mahdollisuuksia”. Sokli erämaana -liike taas julistaa, että hankkeessa ei ole mitään kestävää.

Kaivoksen kannattajien mielestä Sokli on Itä-Lapille onnenpotku, vastustajien mielestä kuolinisku. Kumpikaan osapuoli ei nettikeskusteluissa säästele ylisanojaan.

Kannattajille Soklin malmion hyödyntämättä jättäminen on ”törkein skandaali”. Vastustajien mielestä ”kaikki mäskätään ja tuhotaan rahan himossa”.

Aiheesta ei ole julkisuudessa keskusteltu läheskään yhtä laajasti kuin samalle suunnalle suunnitellusta Vuotoksen altaasta. Syytä olisi: kaivoksen vaikutuksia alueen luontoon ei kiistä kukaan, eikä ole itsestään selvää, että kaivoksesta olisi Itä-Lapin vähälle väelle mainittavaa hyötyä.

Syvällisempi keskustelu voitaisiin käydä siitä, mitkä argumentit ovat parhaita tällaisissa hankkeissa. Onko raha – työpaikat, yritysten voitot, kuntien verotulot – kaiken mitta? Onko joitakin muita arvoja, jotka voisivat painaa keskusteluissa enemmän: ekologisia, sosiaalisia, kulttuurisia?

Kaivoksen vastustajat käyttävät perusteluissaan sellaisia ilmauksia kuin radioaktiiviset aineet, tuhoisat vesistöjärjestelyt ja poronhoidon vaarantuminen. Kaivoshanketta pidetään niin lain, järjen kuin kohtuudenkin vastaisena.

Vastapuoli väittää, että olisi älytöntä jättää hyödyntämättä maan rikkaudet. Kansanedustaja Janne Seurujärvi on hehkuttanut, että luonnon lisäksi on syytä suojella myös ihmisiä. Seurujärven ja muiden äijien mukaan luonnonsuojelualueet ovat kivoja, mutta eri kivoja ovat myös avolouhokset ja III-SOT katerpillarit ja hullujussit. VRRUMM, VRRUMM.

***

Mikko Alatalo julkaisi 1970- ja 1980-luvun vaihteessa kolme levyä, jotka kiinnittivät huomiota Suomen sisäisiin siirtomaihin. Etelä imi syrjäseutujen ihmiset ja luonnonvarat; jäljelle jäi kaipuuta ja kurjuutta, vaikka muuta luvattiin.

Missä on Alatalo nyt, kun siirtomaapolitiikkaa jatketaan surutta Itä-Lapissa? Soklin lisäksi verinen Vuotoskin on taas kaivettu esiin, tosin nimettynä nyt Kemihaaran monitoimihankkeeksi.

Missä on siis maalaispoikamme Mikko? No senaattorina Seurujärven rinnalla. Viekää te maat ja viekää te veet? Rumarilluma-rilluma-rei!

 

Kaivoksen vastustajat käyttävät perusteluissaan sellaisia ilmauksia kuin radioaktiiviset aineet, tuhoisat vesistöjärjestelyt ja poronhoidon vaarantuminen.

Perimmäisiä kysymyksiä

Julkaistu useissa sanomalehdissä huhtikuussa 2009

”Millaista siellä hautakammiossa oikein on?” kysyy poika, 5 vuotta.

Vähän aikaisemmin hän on kysynyt toisesta tärkeästä asiasta: ”Onko perseensuti kirosana?”
 
Niin, millä perusteella jotkin ilmaukset voidaan määritellä kiroiluksi? Miten tällaiseen kielenkäyttöön pitäisi suhtautua? Perinteisesti linja on ollut selvä: kirosanat ovat rumaa kielenkäyttöä, ja niitä tulee välttää.

Jos ajatellaan, että kielessä ei ole mitään turhaa ja että kaikki kielenkäytön muodot ovat johonkin tarpeeseen syntyneitä, suhtautumiskysymykseen on helppo vastata. Kirosanat ja solvaukset pitäisi siis nähdä kielen voimavarana. Kuten muitakin sanoja myös niitä voi käyttää sopivissa tilanteissa.

Kirosanat ovat vieläpä sellaisia sanoja, jotka ovat erityisen kulttuurisidonnaisia. Näin väittää Oxfordin yliopiston kielikeskuksen johtaja Robert Vanderplank, jonka kirja maailman mehevimmistä solvauksista on juuri ilmestynyt suomeksi. Vanderplankin mukaan kiroilu- ja solvauskäytänteet sekä käsitykset huumorista vaihtelevat, joten kettuillessa kannattaa pitää kieli keskellä suuta.

Vanderplank esittelee kirjassaan eri maille ja maanosille tyypillistä kiroilu- ja solvauskulttuuria. Hänen mukaansa esimerkiksi Venäjällä on runsaasti ulkonäköön liittyviä solvauksia, kun taas Turkissa yksi keskeisimmistä aiheista on liikuntavammaisuus. Etelä-Afrikka paljastui solvausten sulatusuuniksi, jossa sekoittuvat monet kielet ja kulttuurit sekä molemmat sukupuolet.

Solvausten aiheet ovat moninaiset. Usein solvaukset liittyvät ihmisen ulkonäköön tai luonteeseen. Suosittu aihepiiri on myös seksuaalinen kyvykkyys tai sen puute.

Vanderplank on sitä mieltä, että loppujen lopuksi kiroukset ja solvaukset paljastavat yleisen inhimillisyytemme ja perinteemme. Esimerkiksi sellaiset vanhat voimasanat kuin saatana, perkele ja helvetti viittaavat periviholliseemme tai sen majapaikkaan. Sanat ovat olleet meilläkin raamatullisessa käytössä jo Agricolan ajoista.

Suomalaisen lienee hyvä tuntea myös semmoiset meikäläisestä elämänpiiristä kumpuavat nimittelyt kuin poronpurija, marjanpoimija, löylynlyömä ja mämmikoura. Vielä parempi tietysti on, jos osaa käyttää kiro- ja solvaussanojen voimaa vain sopivissa yhteyksissä. ”Saatanan tunarit!” ja ”Havuja, perkele!” tiesivät paikkansa.

Ne pojan kysymykset. Sutiasiassa kallistuin sille kannalle, että on kirosana. Vakuuttelin, että kirosanoja ei kannata viljellä, koska jotkut saattavat vetää niistä herneen nenään.

Hautakammiokysymykseen ajattelin vastata totuudenmukaisesti, että en tiedä. Päätin kuitenkin toisin: ”Ihan lokoisaa.”

Havuja perkele tiesi paikkansa.

 

Iso käsi isolle kuvalle

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2004

Laatusanalla iso on perinteisesti viitattu olioihin, jotka voi aistein havaita. Esimerkiksi sananparsissa iso on usein ihminen tai eläin: Iso hyvä, sano kalajokinen, olipa sitte akka eli hevonen. Iso takapuali tarvittee isot housut. Isonenänem poika kouluum pääsee.

Isoja ovat voineet olla myös tunteet: Iso on huoleni vain ei pojan nuoren olla. Itku iso ilo peräst.

Isoja ajatuksia on pienilläkin ihmisillä, kuten tällä Konsta Pylkkäsellä: ”Niin kuin sekin, että mitä virkaa on lentokaloilla Atlantin selkävesillä...”
 
Uudenlaiseen isouteen havahduin, kun luin lehdestä otsikon Iso kuva ihmisen matkasta tarkentuu. Tekstissä kuvataan esi-isiemme vaellusreittejä ja esitellään näkemyksiä ihmisapinoiden sukupuusta.

Jutun luettuani ymmärräsin, että isolla kuvalla tarkoitetaan jonkinlaista kokonaiskuvaa ihmislajin historiasta. Isoa käytetään otsikossa tavalla, jossa olen havaitsevinani jotain uutta tai outoa.

Isolla ei tarkoitettane tässä konkreettisesti suurta, esimerkiksi isoa valokuvaa. Isolla ei myöskään tarkoiteta lukuisaa (iso perhe), vaikutukseltaan huomattavaa (iso tapaus) eikä mahtavaa (iso herra). Isossa kuvassa ei siis ole kyse niistä ison käytöistä, joita Suomen kielen perussanakirjassa esitellään.

Todennäköistä on, että toimittaja mukailee tässä englanninkielisistä teksteistä tuttua ilmaisutapaa: ”it is useful to get the big picture of the various components” (on hyödyllistä saada kokonaiskuva erilaisista osista). Samantapaista lainaa näen sellaisissa sananmukaisesti käännetyissä ilmauksissa kuin annetaan iso käsi (”let’s give a big hand”) ja ajattele isosti (”think big”).

Ison käden antamiseen yllyttävät monet tapahtumien juontajat: Iso käsi kaikille mukana olleille. Hirmuisen iso käsi orkesterille!

Ennen samoissa tilanteissa saatettiin pyytää antamaan raikuvat aplodit. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kokouksessa ei toveri pääsihteerille kuusituntisen puheen tauottua käsketty antamaan isoa kättä, vaan myrskyisiä, pitkään jatkuvia suosionosoituksia.

Isoa kättä tarjotaan myös yleisemmin kunnioittamisen merkityksessä, tämän verkkokeskustelijan tapaan: ”Jos joku haluaa parantaa maailmaa syömällä vegemättöjään ni iso käsi sulle siitä.”
 
Kehotuksiin ajatella isosti olen törmännyt urheilun ja talouden teksteissä. Valmentajan mielestä jääkiekkojoukkueen tulisi ajatella isosti, ja toimitusjohtaja kannustaa alaisiaan samoin sanoin: kaikkensa on annettava, tähtiä tavoiteltava. Ehkäpä näissä porukoissa käytetään herkkinä tiimihetkinä myös Teletapeilta lainattua iso hali -ilmausta.

Uudenlainen isosti kelpaa jo myönteisiin uutisiin: ”Intel investoi isosti Intiaan.” Sitä näkee myös henkilökohtaisemmissa teksteissä: ”Biisit on silti kyl isosti mun makuun.”
 
Merkitysten lainaamisessa ja kielen kääntämisessä voi joutua ojasta allikkoon tai paistinpannusta tuleen, kuten asia englannissa ilmaistaan (”out of the frying pan into the fire”). Esimerkiksi englannin big-headed olisi sananmukaisesti käännettynä isopäinen. Vaikka kyse olisikin kookaspäisestä hepusta, osuvampi suomennos on isottelija.

Politiikan kieli kirkastuu

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2013

Politiikan kieltä on usein syytetty vaikeaselkoiseksi. Puhuvat päät suoltavat hölynpölyään, asiantuntijajargoniaan ja muita sekavia sanailujaan, ja kansa vieraantuu politiikasta.

Arvot jäävät arvoituksiksi, kaikki on yhtä ja samaa harmaata mössöä. Kun ymmärtäminen ja sen myötä halu ymmärtää alkavat tökkiä, tökkii kaikki muukin.

Mutta merkkejä toisenlaisista ajoista on jo jonkin aikaa ollut näkyvissä. Myöhemmän kielen- ja historiantutkimuksen tehtäväksi jää sen selvittäminen, alkoiko muutos jytkystä.

Selvää on, että usein populistisiksi mainittujen selväkielisten voimien nousu on muuttanut myös perinteisten puolueiden painotuksia ja kielenkäyttöä. Näin on käynyt monissa Euroopan maissa, osin myös Suomessa.

Tuorein esimerkki suorasukaisesta poliittisesta kielenkäytöstä on Kokoomuksen nuorten liiton Tavoiteohjelma 2014. Kokoomusnuorten tavoitteena on lakkauttaa pakolaiskiintiöt ja euromaiden tuet, liittää Suomi Natoon sekä poistaa pykälä, joka kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan.

Lisäksi ohjelmassa vaaditaan, että autovero poistetaan kokonaan uusilta autoilta, kaikenlainen internetin sensurointi lopetetaan ja talvirengaspakko poistetaan. Mopojen nopeusrajoitus on ohjelman mukaan nostettava kuuteenkymmeneen kilometriin tunnissa ja Yleisradio on pilkottava osiin ja yksityistettävä.

Tavoiteohjelmasta käyty keskustelu on ollut valtaosin kokoomusnuorten kovien arvojen äimistelyä. Näinkö hyvin koulutetut ja kyvykkäät nuoremme oikeasti ajattelevat? Vai onko sittenkin kyse pelkästä mediahuomion ja äänestäjien suosion tavoittelusta? Onko tämä pelkkä retorinen provokaatio?

Keskustelussa ei ole juurikaan tuotu esiin sitä mahdollisuutta, että olemme ehkä siirtymässä uudenlaiseen poliittiseen kielenkäyttöön. Vuosikymmeniä on toitotettu sitä, että poliitikkojen pitäisi puhua selvästi arvoistaan ja tavoitteistaan. Nyt kun joku vihdoin puhuu selvää suomea, olemme kauhuissamme. Emme me tällaista halunneet kuulla!

Herää kysymys, onko tähän asti ollut tapana piilottaa kovat tavoitteet korulauseiden alle. Konsensus-Suomessa on puhuttu enimmäkseen konsensussuomea.

Olen havaitsevinani tässä mutkikkaassa ajassa monenlaista kaipuuta yksinkertaisuuteen. Kansanedustajat moittivat säätämiään lakeja turhiksi; puhutaan normiviidakon raivaamisesta. Digitaalisten palvelujen tarjoajat ovat havainneet, että digihärpäkkeiden monimutkaisuus ahdistaa monia; kaivataan yksinkertaisia sovelluksia.

Selvää on myös, että selvien sanojen kaipuu on kova. Haluamme ymmärtää, mitä virkahenkilöt ja poliitikot oikein tarkoittavat. Mutta vaikka ymmärrämme, emme aina pysty käsittämään, saati olemaan ymmärtäväisiä.

Uhan alla

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2000

”Lämpenevä ilmasto uhkaa Suomen luontoa”, kerrotaan lehden pääuutissivulla. Jutun mukaan ”luonnon monimuotoisuus uhkaa heikentyä”, ”ilmastonmuutos uhkaa mullistaa Suomen luonnon” ja ”köyhdyttää luontoa”.

Tällainen kielenkäyttö on tuttua joukkotiedotusvälineistä. Uhkaa uhoavien uutisten ja lööppien uskotaan herättävän lehdenostajien mielenkiinnon.

Ilmastonmuutosjutussa otetaan käyttöön tyypillisiä uhkapuheen keinoja ja ilmauksia: Uhka ei ole tuulesta temmattua, vaan asiantuntijoiden puheilla paalutettua. Uhka on riskejä, haittoja ja vaaroja. Uhka aiheuttaa sekä pelkoa että kärsimistä.

Mediateksteissä uhka on suuri tuntematon, ajatus tulevasta turmiosta. Toisinaan uhka kurkistelee rivienväleistä ja saa pinttyneimmänkin uutisankkurin äänen värähtämään. Toisinaan uhkajutuissa asioita kärjistetään ja pannaan vastakkain suorasukaisesti: muut uhkaavat meitä, paha uhkaa hyvää, poikkeavuus on uhka tavallisuudelle.

Mutta mitä tapahtuu todella, kun joku tai jokin uhkaa? Vastausta kysymykseen voi etsiä uhkatekstien kielestä.

Erään kieliteorian mukaan jokaisella tekstillä on samanaikaisesti kolme tehtävää: Ensinnäkin teksteillä kuvataan, millaiseksi ihminen kokee todellisuuden. Toiseksi tekstit ovat ihmisten välistä vuorovaikutusta. Kolmanneksi teksteissä muodostetaan käsityksiä siitä, mitä kielellä voi ja on tapana tehdä missäkin tilanteessa.

Esimerkkijutun luomassa todellisuudessa ilmastonmuutokseksi kutsuttu olio uhkaa Suomen luonnoksi kutsuttua oliota. Mutta eikö ilmasto ole luontoa? Eikö luonto ole luontojaan jotakin elävää ja alati muuttuvaa? Kuinka moni on nähnyt luonnossa toimintaa, jota voi vilpittömin mielin väittää uhkaamiseksi?

Susi syö lampaan, luonnollisesti. Pakkanen panee perunat. Ihminen näkee hukassa uhan, hallassa pahan.

Käsittääkseni uhka on näkökulma, jonka ihminen tuo luonnon tai muun todellisuuden tarkasteluun. Kun tekstissä sanotaan, että ilmastonmuutos uhkaa Suomen luontoa, tarkoitetaan, että ilmaston muuttuminen on ihmisen vinkkelistä uhka tai että se pitää ymmärtää sellaiseksi.

Uhkapuheessa luodaan vuorovaikutusta, jossa viestijä asettuu uhan määrittelijäksi ja uhasta varoittajaksi. Viestin vastaanottajalle jää kiinnostujan, hyväksyjän ja vaarin ottajan osa.

Mutta nukkuvatko uhkauutisoijat yönsä rauhassa, hurskaan unta? Kurtistaako heidän kulmiaan konsaan epäilys: kirjoitin, minkä kirjoitin, mutta olisinko voinut kirjoittaa toisin?

Penään tässä julkisuuden kielenkäyttäjiltä tekojensa tajua. Yksittäisten kielikömmähdysten tarkkailun asemesta joskus voi olla viisasta pyrkiä avaamaan luonnollistuneita merkityksen muodostamisen tapoja.

Mikä on esimerkiksi uutinen? Miten teen jostakin asiasta uutisen? Millaisiin valintoihin kielitekoni perustuu? Eikö uutiseksi riittäisi tutkijoiden arvio siitä, että sadan vuoden kuluttua tuntureilla ei ehkä enää kasva jääleinikkejä?

Pitääkö toimittajan uutistekstissä vielä päästä määräämään sekin, miten lukijan tulee tätä tutkijoiden arviota arvioida? Pitääkö tiedonnälkää tyydyttävä juttu vielä maustaa kourallisella vahvaa uhkaa?

Vastausta kysymykseen uhan olemuksesta voi etsiä myös lehtijutun uhanalaisesta, ”luonnosta”. Uhka on sukua sanalle uhku, ja uhkuminen tarkoittaa ainakin veden tihkumista jäälle.

Kalastajien varomassa uhkuavannossa (eli uve- tai uuheavannossa) voi piillä uhankin alkuperä. Uhka saattaa sittenkin olla osa ”luontoa”, ei vain ihmisluontoa.

Salakavala avanto jäässä on ymmärrettävissä uhaksi kahdessakin mielessä. Se uhkuu, henkii höyryä. Se uhkaa uhmakasta askeltajaa. Uhkun alla on varmasti uhan alla.

Kuinka moni on nähnyt luonnossa toimintaa, jota voi vilpittömin mielin väittää uhkaamiseksi?