Perimmäisiä kysymyksiä

Julkaistu useissa sanomalehdissä huhtikuussa 2009

”Millaista siellä hautakammiossa oikein on?” kysyy poika, 5 vuotta.

Vähän aikaisemmin hän on kysynyt toisesta tärkeästä asiasta: ”Onko perseensuti kirosana?”
 
Niin, millä perusteella jotkin ilmaukset voidaan määritellä kiroiluksi? Miten tällaiseen kielenkäyttöön pitäisi suhtautua? Perinteisesti linja on ollut selvä: kirosanat ovat rumaa kielenkäyttöä, ja niitä tulee välttää.

Jos ajatellaan, että kielessä ei ole mitään turhaa ja että kaikki kielenkäytön muodot ovat johonkin tarpeeseen syntyneitä, suhtautumiskysymykseen on helppo vastata. Kirosanat ja solvaukset pitäisi siis nähdä kielen voimavarana. Kuten muitakin sanoja myös niitä voi käyttää sopivissa tilanteissa.

Kirosanat ovat vieläpä sellaisia sanoja, jotka ovat erityisen kulttuurisidonnaisia. Näin väittää Oxfordin yliopiston kielikeskuksen johtaja Robert Vanderplank, jonka kirja maailman mehevimmistä solvauksista on juuri ilmestynyt suomeksi. Vanderplankin mukaan kiroilu- ja solvauskäytänteet sekä käsitykset huumorista vaihtelevat, joten kettuillessa kannattaa pitää kieli keskellä suuta.

Vanderplank esittelee kirjassaan eri maille ja maanosille tyypillistä kiroilu- ja solvauskulttuuria. Hänen mukaansa esimerkiksi Venäjällä on runsaasti ulkonäköön liittyviä solvauksia, kun taas Turkissa yksi keskeisimmistä aiheista on liikuntavammaisuus. Etelä-Afrikka paljastui solvausten sulatusuuniksi, jossa sekoittuvat monet kielet ja kulttuurit sekä molemmat sukupuolet.

Solvausten aiheet ovat moninaiset. Usein solvaukset liittyvät ihmisen ulkonäköön tai luonteeseen. Suosittu aihepiiri on myös seksuaalinen kyvykkyys tai sen puute.

Vanderplank on sitä mieltä, että loppujen lopuksi kiroukset ja solvaukset paljastavat yleisen inhimillisyytemme ja perinteemme. Esimerkiksi sellaiset vanhat voimasanat kuin saatana, perkele ja helvetti viittaavat periviholliseemme tai sen majapaikkaan. Sanat ovat olleet meilläkin raamatullisessa käytössä jo Agricolan ajoista.

Suomalaisen lienee hyvä tuntea myös semmoiset meikäläisestä elämänpiiristä kumpuavat nimittelyt kuin poronpurija, marjanpoimija, löylynlyömä ja mämmikoura. Vielä parempi tietysti on, jos osaa käyttää kiro- ja solvaussanojen voimaa vain sopivissa yhteyksissä. ”Saatanan tunarit!” ja ”Havuja, perkele!” tiesivät paikkansa.

Ne pojan kysymykset. Sutiasiassa kallistuin sille kannalle, että on kirosana. Vakuuttelin, että kirosanoja ei kannata viljellä, koska jotkut saattavat vetää niistä herneen nenään.

Hautakammiokysymykseen ajattelin vastata totuudenmukaisesti, että en tiedä. Päätin kuitenkin toisin: ”Ihan lokoisaa.”

Havuja perkele tiesi paikkansa.