29. maaliskuuta 2014
Lisää lakimetaa?
Ilmestynyt Suomen Laki -verkkopalvelussa toukokuussa 2011
Metakieli on kielestä kertovaa kieltä, metateksti tekstistä kertovaa tekstiä. Kielenhuoltajat ovat monesti esittäneet, että hyvin laadittu metateksti on ratkaisu joihinkin tekstien ymmärrettävyysongelmiin: Metatekstin avulla voidaan opastaa lukijaa havaitsemaan tekstin rakentuminen erilaisista osista. Metatekstillä voidaan avata hankalia käsitteitä. Metateksti kertoo kirjoittajan valinnoista ja pyrkimyksistä.
Yksi säädöstekstien ominaispiirteistä on metatekstin runsaus. Mutta tekeekö metateksti laista ja asetuksesta ymmärrettävää?
Otetaanpa esimerkiksi vaikka ulkomaalaislaki, jossa näyttää olevan tiuhaan metatekstuaalisia aineksia. Ensimmäisen luvun yleisissä säännöksissä metateksti näyttäisi jäsentävän tekstiä ja sen tarkoitusta lukijalle: Tämän lain tarkoituksena on, Tässä laissa tarkoitetaan.
Jäljempänä tekstissä metaviittaukset tuntuvat pikemminkin hankaloittavan lineaarista lukemista. Esimerkiksi pykälässä 67 viitataan kymmenkuntaan aiempaan pykälään ja niiden moniin momentteihin: Maahanmuuttovirasto peruuttaa oleskeluluvan 58 §:n 1, 2 ja 6 momentissa mainituilla perusteilla sekä peruuttaa myöntämänsä oleskeluluvan 58 §:n 4 ja 5 momentissa sekä 58 a §:ssä mainituilla perusteilla.
Suomalaisen lakikirjan 250-juhlavuoden kunniaksi julkaistussa Oikeuskieli ja säädöstieto -teoksessa puhutaan ristiviittauksista. Niillä tarkoitetaan metatekstuaalisuutta ja yleisemmin tekstien välisiä eli intertekstuaalisia suhteita.
Emeritusprofessori Heikki E. S. Mattilan mukaan ristiviittaukset ”ilmentävät oikeusjärjestelmän systeemisyyttä, ja niillä on juridisissa teksteissä useita tehtäviä”. Tehtäviä olisivat muun muassa oikeuskielen tarkkuuden takaaminen, oikeusjärjestyksen eri osasten sijoittaminen laajempiin kokonaisuuksiin ja toiston välttäminen.
Toisaalta ristiviittaukset ovat riskiviittauksia. Niihin liittyy Mattilan mielestä ”vakavia ongelmia”. Viittaukset saattavat olla ”liian tulkinnallisia”. Teksti, johon viitataan, voi olla vaikeasti saatavilla. Tiheät ristiviittaukset tekevät tekstistä vaikealukuista.
Metatekstin plussia ja miinuksia pohdittaessa on syytä miettiä laajemmin säädösten tekstuaalista olemusta. Kuten muutkin tekstit myös säädökset voi nähdä yhtäältä erilaisina materiaalisina ja tätä nykyä myös virtuaalisina tuotteina, toisaalta jatkuvana tuottamisen ja tulkitsemisen prosessina.
Tätä sivuaa mainitussa teoksessa professori Ahti Saarenpää. Hän puhuu interaktiivisesta lainsäädännöstä, jossa ”jo lakitekstin yhteyteen sijoitetaan tietoa siitä, mitkä ovat sen taustat ja mihin se liittyy”. Saarenpään mukaan siirryttäessä interaktiiviseen lainsäädäntöön olisi luonteva uudistaa lainsäädäntöä niin, että kansalaisten oikeudet ja odotukset tulisivat alusta lähtien huomioon otetuiksi.
Tämä on kaunis ja kannatettava ajatus. Edessä on kuitenkin pitkä matka kohti kansalaisystävällistä säädöskieltä.
Jos olisin pessimisti, väittäisin, että kyseessä on sedän matka kaivolle ellei peräti pitkän päivän matka yöhön. Sellaista kielellistä metavekotinta saati digitaalista ymmärrysapparaattia emme ole vielä keksineet, joka taikoisi kaiken selväksi ja helpoksi kaikille.
Voimme vain ottaa käyttöön kielen mahdollisuudet, mikä ei suinkaan ole vähän. Samalla meidän on kuitenkin hyväksyttävä kielemme rajat. Kielen voimattomuus. Näillä mennään: uutta metaa koukkuun!
21. maaliskuuta 2014
Syrjintä erityiskohteluna
Suomen laki ei tunne lauseketta positiivinen syrjintä. Pelkkä syrjintä kyllä on lakikieltä: esimerkiksi tasa-arvolaissa on useita syrjintäpykäliä, ja perustuslain perusteluissakin puhutaan syrjintäkiellosta.
Julkisuudessa positiivinen syrjintä on jostain syystä näyttäytynyt ikään kuin lakiterminä. Erityisesti poliittisessa keskustelussa se on rinnastettu rasismiin. On jopa annettu ymmärtää, että positiivinen syrjintä on perustuslain ja muunkin lainsäädännön vastaista. On puhuttu enemmistöjen sortamisesta ja vähemmistöjen suosimisesta.
Positiivinen syrjintä on hyvä esimerkki kielenkäytöstä, joka ei ole läpinäkyvää. Sumeutensa vuoksi lauseke on käyttökelpoinen monenlaisissa kielipeleissä.
Syrjintä on tietysti syrjiä-verbin johdos. Joku syrjii jotakuta toista. Kun verbistä tehdään substantiivi, vältytään sanomasta, kuka syrjii ja ketä. Syrjimisen prosessista tulee ikään kuin olio, jota voidaan määritellä ja joka voi toimia itsenäisesti. Sopii kysyä, missä on syrjinnän ihminen! Asiaa ei helpota, kun syrjinnän eteen pannaan hankala määrite positiivinen.
Moni ihmettelee, miten syrjintä – perusnegatiivinen asia – voisi olla positiivista. He tulkitsevat, että positiivisessa on kyse nimenomaan puhujan asenteesta (”hyvä, että syrjitään”) eikä esimerkiksi syrjinnän luokittelemisesta kahteen lajiin (”positiivinen syrjintä” ja ”muunlainen syrjintä”).
”Mitä se sellainen positiivinen syrjintä sitten oikeasti tarkoittaa?” on minultakin kysytty. Olen vastannut neuvottomana, että riippuu tekstistä.
Yhden mielestä kyse on milloin kenenkin suosimisesta, jonkinlaisesta käänteisestä syrjinnästä: esimerkiksi vääränkielisten, maahanmuuttajien, työttömien ja lapsiperheiden hyysäämisestä enemmistön kustannuksella. Toisten mielestä kyse on tasa-arvon vaarantamisesta: kaikkien pitää olla samalla viivalla. Kolmannen mielestä positiivinen syrjintä on humaanissa yhteiskunnassa välttämättömyys: heikoimpia pitää avittaa, ja heidän avuntarpeensa pitää ottaa huomioon myös lakeja säädettäessä.
Jos halutaan lakikirjan vastaus kysymykseen positiivisen syrjinnän merkityksistä, kannattanee avata yhdenvertaisuuslaki. Siinä puhutaan positiivisesta erityiskohtelusta, ja todennäköistä on, että yleiskielessä käytettävä positiivinen syrjintä juontuu sieltä. Erään asiantuntijan mukaan positiivinen syrjintä on suorastaan lakikielen positiivisen erityiskohtelun puhekielinen muoto.
Positiivinen erityiskohtelu mainitaan yhdenvertaisuuslain seitsemännen pykälän viimeisessä momentissa. Pykälän otsikko on Erilaisen kohtelun oikeuttamisperusteet. Siinä todetaan muun muassa, että yhdenvertaisuuslailla ei estetä sellaisia erityistoimenpiteitä, joiden tavoitteena on ”tosiasiallisen yhdenvertaisuuden saavuttaminen – – syrjinnästä johtuvien haittojen ehkäisemiseksi tai lievittämiseksi”.
Väännelläänpä lain kirjainta miten päin tahansa, lain henki ja laajemminkin lainsäädännön henki on se, että erilaisten vähemmistöjen asema pitää sivistyneessä yhteiskunnassa ottaa läpäisevästi huomioon. Mielestäni on lievää törkeämpää harhaanjohtamista vedota syrjintää ehkäisevään lainsäädäntöön silloin, kun pyritään oikeuttamaan vahvemman valtaa.
Erilaisten vähemmistöjen erityiskohtelun lopettamista kannattavat ilmeisesti ne, joiden mielestä jokainen on oman onnensa seppä. Keskusteluissa positiivisesta syrjinnästä politikoidaan ja taistellaan vallasta. Tuohon valtataisteluun sopii hyvin merkitysten muljauttelu ihmisyyden harmailla alueilla.
15. maaliskuuta 2014
Työmatkalla merkityksiin
Julkaistu useissa sanomalehdissä maaliskuussa 2004
”Hyvät matkustajat. Odotetaan tuloraiteen vapautumista. Kohta pitäisi päästä matkustamaan. Ja toivotetaan hyvää työpäivää kaikille.”
Hyvä matkustaja, minäkö? Entä pahat tai huonot? Onko tämä työmatkailu matkustamista? Kuka odottaa, kun odotetaan?
Miten niin tuloraiteen? Menossahan tässä ollaan. Vapautumista? Kuinka pitkä tuomio tuloraiteella on?
Ai kohta? Koska siis? Pitäisi päästä, tosiaankin. Minnehän matkustaisi, etelän hiekoille vai pohjoisen hangille?
Ja? Miten niin ja? Mitkä asiat nyt yhdistetään? Kuka toivottaa? Kenelle kaikille?
Työpäivää? Ovatko ihmiset menossa töihin, entä työttömät, eläkeläiset tai koululaiset? Hyvää? Miksi ei vaikkapa hauskaa tai tavallisen tylsää?
Kielentutkijoita moititaan joskus todellisuudesta vieraantuneiksi haihattelijoiksi ja saivartelijoiksi. Joskus syystäkin.
Olen toisinaan vaipunut transsiin, kun olen jäänyt pohtimaan merkityksiä. Kerran löysin itseni Keravalta, vaikka tarkoitukseni oli jäädä junasta jo Tikkurilassa.
Esimerkiksi konnarin kuulutus saattaa saada minut lankeamaan loveen. Kirjoitan hänen sanansa pieneen ruutuvihkoon, otan puhutun haltuun muuttamalla sen kirjoitukseksi.
Olen iloinen löydöstäni! Neron kiilto silmissä alan ruotia saalistani: miksi tämä sana tuon asemesta, miksi tässä järjestyksessä, miksi, miksi.
Mielenkiintoinen on tapa, jolla junailija kuvaa tilannetta ja pahoittelee sitä. Hän aloittaa puhuttelemalla matkustajia, ei esimerkiksi toivottamalla hyvää huomenta. Tämän jälkeen hän esittää viivästyksen syyn (raide ei ole vapaa) ja arvion siitä, mitä tulee tapahtumaan (raide vapautuu).
Suoran anteeksipyynnön (”pyydän anteeksi viivästystä”) asemesta konnari toivottaa hyvää työpäivää. Toivotetaan-muodon voi tulkita monin tavoin: Konnari ei pane itseään likoon, tai hän ei halua korostaa itseään. Ehkä konduktööri ajattelee näin esiintyvänsä virallisesti, VR:n nimissä.
Matkaajat taitavat olla kutakuinkin tyytyväisiä. Eivät sen takia, että juna taas seisoo, vaan siksi, että heitä on informoitu.
Harva jää pohtimaan persoonapronominin puuttumista tai konditionaalia pitää-verbissä, saati kohta-adverbin semantiikkaa tai matka-substantiivin etymologiaa. Kuka täysijärkinen alkaisi analysoida puhutun ja kirjoitetun kielen syntaktisia eroja tai lausahduksen genreä, variaatiosta puhumattakaan?
Eipä taida junassa olla monia sellaisiakaan, joiden päässä alkavat raksuttaa ja-konjunktion diskurssifunktiot. Kukapa huomaisi puheessa propagandaa tai indoktrinaatiota? Havaitsisi intertekstuaalisia kytköksiä? Kuulisi kaikuja identiteeteistä ja ideologioista?
Junailijan sanat tietävät paikkansa, tulevat ymmärretyiksi ilman tietoista valintojen setvimistä. Matkaajien ei tarvitse alkaa etsiä merkityksiä edelliseltä asemalta tai viereiseltä raiteelta. Heidän ei tarvitse eritellä puheen osia. He pärjäävät ilman kielitieteen jargonia.
Kun tuloraide viimein vapautuu, merkitystentutkijan matka on vasta alussa. Hänkin haluaa päästä perille, vaikka tietää, että työmatkalla merkityksiin ei ole päätä, ei perää.
”Hyvät matkustajat. Odotetaan tuloraiteen vapautumista. Kohta pitäisi päästä matkustamaan. Ja toivotetaan hyvää työpäivää kaikille.”
Hyvä matkustaja, minäkö? Entä pahat tai huonot? Onko tämä työmatkailu matkustamista? Kuka odottaa, kun odotetaan?
Miten niin tuloraiteen? Menossahan tässä ollaan. Vapautumista? Kuinka pitkä tuomio tuloraiteella on?
Ai kohta? Koska siis? Pitäisi päästä, tosiaankin. Minnehän matkustaisi, etelän hiekoille vai pohjoisen hangille?
Ja? Miten niin ja? Mitkä asiat nyt yhdistetään? Kuka toivottaa? Kenelle kaikille?
Työpäivää? Ovatko ihmiset menossa töihin, entä työttömät, eläkeläiset tai koululaiset? Hyvää? Miksi ei vaikkapa hauskaa tai tavallisen tylsää?
Kielentutkijoita moititaan joskus todellisuudesta vieraantuneiksi haihattelijoiksi ja saivartelijoiksi. Joskus syystäkin.
Olen toisinaan vaipunut transsiin, kun olen jäänyt pohtimaan merkityksiä. Kerran löysin itseni Keravalta, vaikka tarkoitukseni oli jäädä junasta jo Tikkurilassa.
Esimerkiksi konnarin kuulutus saattaa saada minut lankeamaan loveen. Kirjoitan hänen sanansa pieneen ruutuvihkoon, otan puhutun haltuun muuttamalla sen kirjoitukseksi.
Olen iloinen löydöstäni! Neron kiilto silmissä alan ruotia saalistani: miksi tämä sana tuon asemesta, miksi tässä järjestyksessä, miksi, miksi.
Mielenkiintoinen on tapa, jolla junailija kuvaa tilannetta ja pahoittelee sitä. Hän aloittaa puhuttelemalla matkustajia, ei esimerkiksi toivottamalla hyvää huomenta. Tämän jälkeen hän esittää viivästyksen syyn (raide ei ole vapaa) ja arvion siitä, mitä tulee tapahtumaan (raide vapautuu).
Suoran anteeksipyynnön (”pyydän anteeksi viivästystä”) asemesta konnari toivottaa hyvää työpäivää. Toivotetaan-muodon voi tulkita monin tavoin: Konnari ei pane itseään likoon, tai hän ei halua korostaa itseään. Ehkä konduktööri ajattelee näin esiintyvänsä virallisesti, VR:n nimissä.
Matkaajat taitavat olla kutakuinkin tyytyväisiä. Eivät sen takia, että juna taas seisoo, vaan siksi, että heitä on informoitu.
Harva jää pohtimaan persoonapronominin puuttumista tai konditionaalia pitää-verbissä, saati kohta-adverbin semantiikkaa tai matka-substantiivin etymologiaa. Kuka täysijärkinen alkaisi analysoida puhutun ja kirjoitetun kielen syntaktisia eroja tai lausahduksen genreä, variaatiosta puhumattakaan?
Eipä taida junassa olla monia sellaisiakaan, joiden päässä alkavat raksuttaa ja-konjunktion diskurssifunktiot. Kukapa huomaisi puheessa propagandaa tai indoktrinaatiota? Havaitsisi intertekstuaalisia kytköksiä? Kuulisi kaikuja identiteeteistä ja ideologioista?
Junailijan sanat tietävät paikkansa, tulevat ymmärretyiksi ilman tietoista valintojen setvimistä. Matkaajien ei tarvitse alkaa etsiä merkityksiä edelliseltä asemalta tai viereiseltä raiteelta. Heidän ei tarvitse eritellä puheen osia. He pärjäävät ilman kielitieteen jargonia.
Kun tuloraide viimein vapautuu, merkitystentutkijan matka on vasta alussa. Hänkin haluaa päästä perille, vaikka tietää, että työmatkalla merkityksiin ei ole päätä, ei perää.
This is humour
Julkaistu Hiidenkivessä 3/2012
Olin villissä nuoruudessani Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja. Kerran lehteen livahti – syystä, jota en muista, mutta olisikohan vauhdin hurmalla ollut osuutta asiaan – aineistoa, joka ei sinne kuulunut.
Erään ilmoituksen loppuun oli jäänyt tekstiä, joka oli tarkoitettu vain minun silmilleni. Kirjoittaja tarkoitti loppukommentin minulle ikään kuin näytteeksi siitä, miten ikävästi muunmaalaisista monesti puhutaan. Hän itse ei olisi ikinä puhunut niin, no, muuten kuin tässä ”huumorimielessä” hyväntahtoiselle kuulijalle, mainitunlaista arveluttavaa puhetapaa ironisoiden ja rasisteja mollaten.
Kun teksti päätyi lehteen kenen tahansa luettavaksi, asiasta nousi kohu. Syystäkin. Tekstissä oli selvästi rasistinen poljento. Se, mikä kahdenkeskisessä viestinnässä oli kantaa ottavaa ironiaa, olikin julkisessa viestinnässä pelkästään typerää molotusta. Kirjoittajan perimmiltään hyvä tarkoitus ikään kuin keikahti päälaelleen.
Päätoimittajan päätä vaadittiin vadille. Erityisen kovaäänisiä taisivat olla ne, jotka eivät muutenkaan pitäneet pärstästäni tai tavastani toimittaa lehteä. He näkivät tilaisuutensa tulleen. He lukivat ilmoitusta pahantahtoisesti ja leimasivat sekä tekstin kirjoittajan että tekstin lehteen päästäneen portinvartijan rasisteiksi.
Voin vakuuttaa, että leimakirves osui harhaan. Mutta sattui.
Jytkynjälkeinen ajanlasku on näyttänyt kerta toisensa jälkeen, kuinka vaikea laji huumori on ja miten mahdoton on hallita julkisuutta tai julkisista teksteistä tulkittavia merkityksiä. Silti huumorherroja ja ronskeilurouvia tuntuu nyt pyörivän poliittisissa piireissä pilvin pimein. Puskasta jos toisestakin puskee ilmoille ironian, parodian, satiirin, sarkasmin, slapstickin ja sivistyneen -ttuilun mestareita. Kaikenlaisia koomikoita.
Vitsit eivät toden totta ole vähissä. Ne jopa kävelevät. Huumori on ruumiillista. Osa antiikin viisaistakin uskoi, eikä syyttä, että huumori on yksi ihmisen ruumiinnesteistä!
Tässä huumorihötäkässä tuppaa unohtumaan, että minun huumorini ei välttämättä ole sinun huumoriasi. Sanoja voi aina tulkita tavalla jos toisellakin. Musta huumori saattaa peittää valkoisen valheen. Kieli venkuloi ja rimpuloi. Voimme olla yksimielisiä siitä, että kaksimielisyydetkin ovat aina monimielisiä.
Ehkäpä huumoriin vetoaminen onkin ovelaa taktikointia, suorastaan osa hyvin suunniteltua viestintästrategiaa. Pystyn samalla sekä kastamaan käteni vereen että pesemään ne puhtaiksi. Teille samanmielisille rasisteille osoitan, että uskallanpa sanoa. Teille hyysääjille näytän viatonta naamaa: kamoon, tosikot, tämähän oli vain huumoria.
Olin villissä nuoruudessani Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja. Kerran lehteen livahti – syystä, jota en muista, mutta olisikohan vauhdin hurmalla ollut osuutta asiaan – aineistoa, joka ei sinne kuulunut.
Erään ilmoituksen loppuun oli jäänyt tekstiä, joka oli tarkoitettu vain minun silmilleni. Kirjoittaja tarkoitti loppukommentin minulle ikään kuin näytteeksi siitä, miten ikävästi muunmaalaisista monesti puhutaan. Hän itse ei olisi ikinä puhunut niin, no, muuten kuin tässä ”huumorimielessä” hyväntahtoiselle kuulijalle, mainitunlaista arveluttavaa puhetapaa ironisoiden ja rasisteja mollaten.
Kun teksti päätyi lehteen kenen tahansa luettavaksi, asiasta nousi kohu. Syystäkin. Tekstissä oli selvästi rasistinen poljento. Se, mikä kahdenkeskisessä viestinnässä oli kantaa ottavaa ironiaa, olikin julkisessa viestinnässä pelkästään typerää molotusta. Kirjoittajan perimmiltään hyvä tarkoitus ikään kuin keikahti päälaelleen.
Päätoimittajan päätä vaadittiin vadille. Erityisen kovaäänisiä taisivat olla ne, jotka eivät muutenkaan pitäneet pärstästäni tai tavastani toimittaa lehteä. He näkivät tilaisuutensa tulleen. He lukivat ilmoitusta pahantahtoisesti ja leimasivat sekä tekstin kirjoittajan että tekstin lehteen päästäneen portinvartijan rasisteiksi.
Voin vakuuttaa, että leimakirves osui harhaan. Mutta sattui.
Jytkynjälkeinen ajanlasku on näyttänyt kerta toisensa jälkeen, kuinka vaikea laji huumori on ja miten mahdoton on hallita julkisuutta tai julkisista teksteistä tulkittavia merkityksiä. Silti huumorherroja ja ronskeilurouvia tuntuu nyt pyörivän poliittisissa piireissä pilvin pimein. Puskasta jos toisestakin puskee ilmoille ironian, parodian, satiirin, sarkasmin, slapstickin ja sivistyneen -ttuilun mestareita. Kaikenlaisia koomikoita.
Vitsit eivät toden totta ole vähissä. Ne jopa kävelevät. Huumori on ruumiillista. Osa antiikin viisaistakin uskoi, eikä syyttä, että huumori on yksi ihmisen ruumiinnesteistä!
Tässä huumorihötäkässä tuppaa unohtumaan, että minun huumorini ei välttämättä ole sinun huumoriasi. Sanoja voi aina tulkita tavalla jos toisellakin. Musta huumori saattaa peittää valkoisen valheen. Kieli venkuloi ja rimpuloi. Voimme olla yksimielisiä siitä, että kaksimielisyydetkin ovat aina monimielisiä.
Ehkäpä huumoriin vetoaminen onkin ovelaa taktikointia, suorastaan osa hyvin suunniteltua viestintästrategiaa. Pystyn samalla sekä kastamaan käteni vereen että pesemään ne puhtaiksi. Teille samanmielisille rasisteille osoitan, että uskallanpa sanoa. Teille hyysääjille näytän viatonta naamaa: kamoon, tosikot, tämähän oli vain huumoria.
 |
| Minun huumorini ei ole välttämättä sinun huumoriasi. |
9. maaliskuuta 2014
Kielletyt ryntäät
Julkaistu Suomen laki -verkkosivustossa 2.11.2011
Onko Suomen laissa kohtaa, jossa kiellettäisiin jokin sana tai joitakin sanoja? Entä pitäisikö säätää laki tai asetus, johon laittomat ilmaukset listattaisiin? Tarvittaisiinko kielirikoslaki?
Olemme suurten kysymysten äärellä. Kielenkäyttömme on vapautunut ja kirjavoitunut. Sellaisissakin yhteyksissä, joissa on totuttu kuulemaan ja näkemään asiallisuutta tavoittelevaa yleiskieltä, saattaa törmätä kielenkäyttöön, joka on sävyltään tai muuten silmäänpistävää: seksististä, rasistista – tavalla tai toisella vastenmielistä.
Julkinen keskustelu kielestä kääntyykin aika ajoin pohdintaan siitä, pitäisikö joitakin sanoja kieltää. Suomalaisessa sananvapautta korostavassa ilmapiirissä tällainen keskustelu on usein kevyehköä ajanvietettä vailla todellisia intohimoja.
Kielentutkijoiden näkemys on yleensä salliva ja kielitietoisuutta korostava. Kieli tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia merkitysten tuottamiseen, ja kielenkäyttäjän tulisi olla tietoinen tekemiensä valintojen seuraamuksista. Merkitysten tulkitsemisessa vaikuttavat monet muutkin asiat kuin sanat, jotka on valittu: ajan henki, kielenkäyttötilanne, kielenkäyttäjien väliset suhteet, tavoiteltu teksti- ja tyylilaji ja niin edelleen.
Otetaanpa esimerkiksi sellainen harvinainen sana kuin ryntäät. Jos kuulet sen pornotähden suusta seksimessuilla, tulkinta on todennäköisesti eri kuin tilanteessa, jossa kuulet sen kansanedustajan suusta virallisessa seminaarissa. Seminaarissakin sanan merkitystulkintaan vaikuttavat monet asiat: missä yhteydessä se lausutaan, kuka ja kenelle, millä sävyllä, missä tarkoituksessa.
Yritän tässä todistaa sen puolesta, että sanojen merkitykset ja niiden tulkinnat eivät ole kiveen hakattuja juuri muualla kuin hautausmaalla. Sanoilla tietysti viitataan joihinkin asioihin, kuten ryntäillä rintaan, rintamuksiin tai aluksen laidan kaartumaan keulan molemmin puolin (Kielitoimiston sanakirja). Mutta sanoilla myös arvotetaan asioita ja rakennetaan vuorovaikutusta ihmisten kesken.
Sanoilla on tavalliset käyttötapansa ja tulkintansa nykyhetkessä, joten yleensä emme kutsu pöytää tuoliksi emmekä poliitikkoa lintulaudaksi. Mutta sanoilla on myös historiansa: siksipä esimerkiksi sellaiset sanat kuin ryssä ja neekeriukko ovat useimpien mielestä kaikissa tilanteissa loukkaavia. Niitä ei tarvitse erikseen kieltää, sillä kieliyhteisössä tunnetaan laajasti niiden käyttöön liittyvät ongelmat. Kysymys on sanoista sekä niistä arvoista ja asenteista, joita sanoilla pidetään yllä ja levitetään.
Ajatus säädöksestä, jolla kiellettäisiin joitakin sanoja, tuntuu tässä valossa umpitollolta. Eläkööt siis ryntäät, etumukset ja miehustat niissä yhteyksissä, joissa niillä elämisen mahdollisuuksia on! Kuolkoot pahat sanat omaan mahdottomuuteensa!
Täysin vapaa sanojen käytön ohjaamisesta nykylainsäädäntö ei ole. Säädöksissä on useita kohtia, joissa edellytetään tietyn sanan käyttöä: taksivalaisimiin on merkittävä sana taksi, vartijan asuun kuuluu sana vartija, sijoitusrahaston nimessä on oltava sana sijoitusrahasto.
Löysin esimerkin myös kieltolaista. Laki asumisoikeusyhdistyksistä edellyttää ensin, että yhdistyksen nimessä on oltava sana asumisoikeusyhdistys. Ja sitten se kielto: ”Mikään muu yhdistys tai yhteisö ei saa nimessään tai toiminimessään käyttää tätä sanaa.”
Esimerkki osoittaa, että sanojen käytön rajoittaminenkin voi olla tolkullista. Ei siis kategorisesti kielletä kieltämistäkään.
Onko Suomen laissa kohtaa, jossa kiellettäisiin jokin sana tai joitakin sanoja? Entä pitäisikö säätää laki tai asetus, johon laittomat ilmaukset listattaisiin? Tarvittaisiinko kielirikoslaki?
Olemme suurten kysymysten äärellä. Kielenkäyttömme on vapautunut ja kirjavoitunut. Sellaisissakin yhteyksissä, joissa on totuttu kuulemaan ja näkemään asiallisuutta tavoittelevaa yleiskieltä, saattaa törmätä kielenkäyttöön, joka on sävyltään tai muuten silmäänpistävää: seksististä, rasistista – tavalla tai toisella vastenmielistä.
Julkinen keskustelu kielestä kääntyykin aika ajoin pohdintaan siitä, pitäisikö joitakin sanoja kieltää. Suomalaisessa sananvapautta korostavassa ilmapiirissä tällainen keskustelu on usein kevyehköä ajanvietettä vailla todellisia intohimoja.
Kielentutkijoiden näkemys on yleensä salliva ja kielitietoisuutta korostava. Kieli tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia merkitysten tuottamiseen, ja kielenkäyttäjän tulisi olla tietoinen tekemiensä valintojen seuraamuksista. Merkitysten tulkitsemisessa vaikuttavat monet muutkin asiat kuin sanat, jotka on valittu: ajan henki, kielenkäyttötilanne, kielenkäyttäjien väliset suhteet, tavoiteltu teksti- ja tyylilaji ja niin edelleen.
Otetaanpa esimerkiksi sellainen harvinainen sana kuin ryntäät. Jos kuulet sen pornotähden suusta seksimessuilla, tulkinta on todennäköisesti eri kuin tilanteessa, jossa kuulet sen kansanedustajan suusta virallisessa seminaarissa. Seminaarissakin sanan merkitystulkintaan vaikuttavat monet asiat: missä yhteydessä se lausutaan, kuka ja kenelle, millä sävyllä, missä tarkoituksessa.
Yritän tässä todistaa sen puolesta, että sanojen merkitykset ja niiden tulkinnat eivät ole kiveen hakattuja juuri muualla kuin hautausmaalla. Sanoilla tietysti viitataan joihinkin asioihin, kuten ryntäillä rintaan, rintamuksiin tai aluksen laidan kaartumaan keulan molemmin puolin (Kielitoimiston sanakirja). Mutta sanoilla myös arvotetaan asioita ja rakennetaan vuorovaikutusta ihmisten kesken.
Sanoilla on tavalliset käyttötapansa ja tulkintansa nykyhetkessä, joten yleensä emme kutsu pöytää tuoliksi emmekä poliitikkoa lintulaudaksi. Mutta sanoilla on myös historiansa: siksipä esimerkiksi sellaiset sanat kuin ryssä ja neekeriukko ovat useimpien mielestä kaikissa tilanteissa loukkaavia. Niitä ei tarvitse erikseen kieltää, sillä kieliyhteisössä tunnetaan laajasti niiden käyttöön liittyvät ongelmat. Kysymys on sanoista sekä niistä arvoista ja asenteista, joita sanoilla pidetään yllä ja levitetään.
Ajatus säädöksestä, jolla kiellettäisiin joitakin sanoja, tuntuu tässä valossa umpitollolta. Eläkööt siis ryntäät, etumukset ja miehustat niissä yhteyksissä, joissa niillä elämisen mahdollisuuksia on! Kuolkoot pahat sanat omaan mahdottomuuteensa!
Täysin vapaa sanojen käytön ohjaamisesta nykylainsäädäntö ei ole. Säädöksissä on useita kohtia, joissa edellytetään tietyn sanan käyttöä: taksivalaisimiin on merkittävä sana taksi, vartijan asuun kuuluu sana vartija, sijoitusrahaston nimessä on oltava sana sijoitusrahasto.
Löysin esimerkin myös kieltolaista. Laki asumisoikeusyhdistyksistä edellyttää ensin, että yhdistyksen nimessä on oltava sana asumisoikeusyhdistys. Ja sitten se kielto: ”Mikään muu yhdistys tai yhteisö ei saa nimessään tai toiminimessään käyttää tätä sanaa.”
Esimerkki osoittaa, että sanojen käytön rajoittaminenkin voi olla tolkullista. Ei siis kategorisesti kielletä kieltämistäkään.
Datanomin tapaus ja puolikuolleita kirjaimia
Julkaistu Hiidenkivessä 2/2010
Datanomi Petri Nurminen kanteli oikeuskanslerille: Porin kaupunki rikkoo hallintolain yhdeksättä pykälää, kun se hakee palvelukseensa controlleria. Pykälän mukaan viranomaisen tulee käyttää asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä.
Apulaisoikeuskanslerin sijainen Risto Hiekkataipale vastasi Nurmiselle, että controller-sanan käyttäminen ei vaaranna hakuilmoituksen ymmärtämistä. Sana on jo vakiintunut ”myös julkishallinnon tehtävänimikkeeksi”, eivätkä sen ”suomenkieliset vastineet” ehkä olisi yhtä tarkkoja. ”Kirjoituksenne ei näin ollen anna aihetta toimenpiteisiini.”
Harva osaa, haluaa tai jaksaa kannella kenellekään kielenkäytöstä. Useimmat tyytyvät jurputtamaan asiasta peti- tai pelikavereilleen.
Joku saattaa rimpauttaa Kotukseen ja kysyä kielipoliisia, mutta numero on kyllä väärä. Kielirikoksia eivät ratko päivystävät kielentutkijat.
Datanomin tapauksessa controllerista rolliminen ei johtanut jatkotoimiin, jatkoajatuksiin kyllä. Kielipykälää tulkittaessa mietitään siis sellaisia asioita kuin tarkkuus ja vakiintuneisuus.
Eikä tässä vielä kaikki. Hiekkataipale viittasi hallituksen esitykseen, jonka mukaan hyvän kielenkäytön vaatimuksiin ”kuuluu sellainen ilmaisutapa, jonka perusteella hallinnon asiakkaan voidaan olettaa yksiselitteisesti ymmärtävän asian sisällön”.
Tästä voi päätellä, että esimerkiksi aluehallintouudistuksen nimi-idiotismissa AVEineen, ELYineen ja Palkeineen olisi säkeittäin syitä kannella. Uudistuksessa puututtiin vakiintuneisiin nimityksiin ja aiheutettiin tuottamuksellista hässäkkää.
Rikosilmoituksille, jotka nojaavat hyvän kielenkäytön vaatimukseen, ei tosin voi odottaa kaksista kohtaloa. Yksiselitteisyyteen kannustavaa pykälää nimittäin leimaa moniselitteisyys. Asiallinen, selkeä ja ymmärrettävä ovat suhteellisia adjektiiveja. Niitä ei voi missään oloissa käyttää absoluuttisesti, aukottomasti.
Kaikessa kauneudessaan kielipykälä lienee yksi lain puolikuolleista kirjaimista. Virkahenkilöt ovat pitäneet sen vaikutuksia vähäisinä. Ketään ei ole tuomittu rikoksesta sen perusteella, eikä se ole innostanut kantelupukkejakaan.
Kielenkäytöstä jos mistä on mahdoton kirjoittaa yksiselitteistä lakia. Kielestä kirjoitettu laki on luontojaan laiton laki. Kielen oma perustuslaki on hämy, häilä, himmeys.
Kieli on ihan pimeetä. Kieli on jumaluus.
Jumaluutta vastaan ei voi nostaa edes ryhmäkannetta. Lainsäätäjiä vastaan ryhmäkanteen sen sijaan voi nostaa. Prosessia kutsutaan yleisesti eduskuntavaaleiksi.
Datanomi Petri Nurminen kanteli oikeuskanslerille: Porin kaupunki rikkoo hallintolain yhdeksättä pykälää, kun se hakee palvelukseensa controlleria. Pykälän mukaan viranomaisen tulee käyttää asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä.
Apulaisoikeuskanslerin sijainen Risto Hiekkataipale vastasi Nurmiselle, että controller-sanan käyttäminen ei vaaranna hakuilmoituksen ymmärtämistä. Sana on jo vakiintunut ”myös julkishallinnon tehtävänimikkeeksi”, eivätkä sen ”suomenkieliset vastineet” ehkä olisi yhtä tarkkoja. ”Kirjoituksenne ei näin ollen anna aihetta toimenpiteisiini.”
Harva osaa, haluaa tai jaksaa kannella kenellekään kielenkäytöstä. Useimmat tyytyvät jurputtamaan asiasta peti- tai pelikavereilleen.
Joku saattaa rimpauttaa Kotukseen ja kysyä kielipoliisia, mutta numero on kyllä väärä. Kielirikoksia eivät ratko päivystävät kielentutkijat.
Datanomin tapauksessa controllerista rolliminen ei johtanut jatkotoimiin, jatkoajatuksiin kyllä. Kielipykälää tulkittaessa mietitään siis sellaisia asioita kuin tarkkuus ja vakiintuneisuus.
Eikä tässä vielä kaikki. Hiekkataipale viittasi hallituksen esitykseen, jonka mukaan hyvän kielenkäytön vaatimuksiin ”kuuluu sellainen ilmaisutapa, jonka perusteella hallinnon asiakkaan voidaan olettaa yksiselitteisesti ymmärtävän asian sisällön”.
Tästä voi päätellä, että esimerkiksi aluehallintouudistuksen nimi-idiotismissa AVEineen, ELYineen ja Palkeineen olisi säkeittäin syitä kannella. Uudistuksessa puututtiin vakiintuneisiin nimityksiin ja aiheutettiin tuottamuksellista hässäkkää.
Rikosilmoituksille, jotka nojaavat hyvän kielenkäytön vaatimukseen, ei tosin voi odottaa kaksista kohtaloa. Yksiselitteisyyteen kannustavaa pykälää nimittäin leimaa moniselitteisyys. Asiallinen, selkeä ja ymmärrettävä ovat suhteellisia adjektiiveja. Niitä ei voi missään oloissa käyttää absoluuttisesti, aukottomasti.
Kaikessa kauneudessaan kielipykälä lienee yksi lain puolikuolleista kirjaimista. Virkahenkilöt ovat pitäneet sen vaikutuksia vähäisinä. Ketään ei ole tuomittu rikoksesta sen perusteella, eikä se ole innostanut kantelupukkejakaan.
Kielenkäytöstä jos mistä on mahdoton kirjoittaa yksiselitteistä lakia. Kielestä kirjoitettu laki on luontojaan laiton laki. Kielen oma perustuslaki on hämy, häilä, himmeys.
Kieli on ihan pimeetä. Kieli on jumaluus.
Jumaluutta vastaan ei voi nostaa edes ryhmäkannetta. Lainsäätäjiä vastaan ryhmäkanteen sen sijaan voi nostaa. Prosessia kutsutaan yleisesti eduskuntavaaleiksi.
8. maaliskuuta 2014
Naisrauhan nimeen
Julkaistu useissa sanomalehdissä kesäkuussa 2003
Luin lehdestä, että Tony Halme vannoo ”rikollisuuden torjunnan, lapsista huolehtimisen ja naisrauhan nimeen”. Halmetta hännysteleviin kirjoituksiin olen jo turtunut, mutta tämä ”naisrauha” pakottaa päätäni pohdintoihin.
Mistä käsite yhtäkkiä putkahti Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen? Mitä naisrauhalla tarkoitetaan? Onko jokin rauhoitettu naisilta tai naisille? Vai onko naiset rauhoitettu? Kuka rauhoittaa, mitä ja keneltä? Mistä naisrauha tulee; mihin se on menossa?
Naisrauhalla ja siitä puhumisella on Suomessa pitkä historia. Monissa tietosanakirjoissa naisrauha mainitaan yhdeksi Birger Jaarlin rauhanlaeista. Joidenkin lähteiden mukaan naisrauhaa julisti myös kuningas Birger Maununpoika vuonna 1316.
Latinankielisessä suojelukirjeessään ”Karjalan naisille” kuningas Birger edellyttää, että kaikkien ”vaimojen ja naisten, olkoot aviossa eläviä, leskiä, nunnia tai neitseitä, tulee saada nauttia rauhaa ja turvallisuutta yhtä hyvin omaisuuden kuin hengen puolesta”. Kirjeessä täsmennetään, että naisia ei saa ”millään vääryyksillä rasittaa ja vaivata tai heille tehdä ruumiillista väkivaltaa”.
Kuninkaan julistukseen viitataan myös Suomen ekumeenisen neuvoston lausunnossa muutaman vuoden takaa: ”näin 2000-luvun alussa naisrauha olisi laajennettava koskemaan myös lapsia”. Turun naiskeskuksessa puolestaan on järjestetty ”naisrauhatoimintaa” eli koulutusta naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi.
Myös poliitikkojen puheissa naisrauha on vilahdellut. Esimerkiksi keskustelussa ”seksipalveluista” on vedottu siihen, että bordellien laillistaminen on joissakin maissa johtanut naisrauhan heikkenemiseen. Mielenrauhaa on horjuttanut ”naisten katurauhan” vähentyminenkin.
Useimmiten naisrauhasta puhutaan yhteyksissä, joissa pyritään ilmaisemaan, että naisilla pitää olla oikeus elää rauhassa. Suomen kielen perussanakirjan mukaan sanalla viitataan nykyään esimerkiksi naisen oikeuteen liikkua ulkoa ilman ahdistelun vaaraa.
Mutta välitetäänkö sanalla myös muunlaisia merkityksiä? Yhden tulkinnan mukaan naisrauhasta puhuminen vahvistaa käsitystä naisesta eläimellisenä oliona. Nainen voidaan rauhoittaa kuin isoapollo tai jokihelmisimpukka.
Toisen tulkinnan mukaan naisrauha-sana pitää yllä luuloa naisesta miehen omaisuutena, johon muut eivät saa kajota. Kolmannen tulkinnan mukaan naisrauhapuhe pönkittää käsitystä sukupuolten välisistä eroista ja eronteon välttämättömyydestä. Miesrauhaa ei tarvita, koska miehet muutenkin päättävät itse rauhoistaan ja sodistaan.
Oman mausteensa naisrauhaan ja muihin rauhoihin tuo se, että niiden julistaminen on nyt muotia. Suomen Turku julistaa perinteisesti joulurauhan; muutama vuosi sitten Suomen Turku julisti myös naisrauhan.
Monissa kouluissa julistetaan syksyisin koulurauha. Kesän alkajaisiksi julistettiin äsken saunarauha.
Mitä näillä julistuksilla tavoitellaan? Ajatellaanko, että julistamalla asiat tulevat jotenkin enemmän oleviksi, enemmän tosiksi? Vai rauhoitellaanko julistuksilla omaatuntoa: ”onpahan ainakin yritetty”? Ovatko julistukset vain luonteva osa yleistä media- ja markkinahulinaa?
Rauhabuumista huolimatta joitakin rauhoja on vielä julistamatta. Kuka julistaisi ihmisrauhan? Tai maailmanrauhan? Tai edes rauharauhan?
Luin lehdestä, että Tony Halme vannoo ”rikollisuuden torjunnan, lapsista huolehtimisen ja naisrauhan nimeen”. Halmetta hännysteleviin kirjoituksiin olen jo turtunut, mutta tämä ”naisrauha” pakottaa päätäni pohdintoihin.
Mistä käsite yhtäkkiä putkahti Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen? Mitä naisrauhalla tarkoitetaan? Onko jokin rauhoitettu naisilta tai naisille? Vai onko naiset rauhoitettu? Kuka rauhoittaa, mitä ja keneltä? Mistä naisrauha tulee; mihin se on menossa?
Naisrauhalla ja siitä puhumisella on Suomessa pitkä historia. Monissa tietosanakirjoissa naisrauha mainitaan yhdeksi Birger Jaarlin rauhanlaeista. Joidenkin lähteiden mukaan naisrauhaa julisti myös kuningas Birger Maununpoika vuonna 1316.
Latinankielisessä suojelukirjeessään ”Karjalan naisille” kuningas Birger edellyttää, että kaikkien ”vaimojen ja naisten, olkoot aviossa eläviä, leskiä, nunnia tai neitseitä, tulee saada nauttia rauhaa ja turvallisuutta yhtä hyvin omaisuuden kuin hengen puolesta”. Kirjeessä täsmennetään, että naisia ei saa ”millään vääryyksillä rasittaa ja vaivata tai heille tehdä ruumiillista väkivaltaa”.
Kuninkaan julistukseen viitataan myös Suomen ekumeenisen neuvoston lausunnossa muutaman vuoden takaa: ”näin 2000-luvun alussa naisrauha olisi laajennettava koskemaan myös lapsia”. Turun naiskeskuksessa puolestaan on järjestetty ”naisrauhatoimintaa” eli koulutusta naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi.
Myös poliitikkojen puheissa naisrauha on vilahdellut. Esimerkiksi keskustelussa ”seksipalveluista” on vedottu siihen, että bordellien laillistaminen on joissakin maissa johtanut naisrauhan heikkenemiseen. Mielenrauhaa on horjuttanut ”naisten katurauhan” vähentyminenkin.
Useimmiten naisrauhasta puhutaan yhteyksissä, joissa pyritään ilmaisemaan, että naisilla pitää olla oikeus elää rauhassa. Suomen kielen perussanakirjan mukaan sanalla viitataan nykyään esimerkiksi naisen oikeuteen liikkua ulkoa ilman ahdistelun vaaraa.
Mutta välitetäänkö sanalla myös muunlaisia merkityksiä? Yhden tulkinnan mukaan naisrauhasta puhuminen vahvistaa käsitystä naisesta eläimellisenä oliona. Nainen voidaan rauhoittaa kuin isoapollo tai jokihelmisimpukka.
Toisen tulkinnan mukaan naisrauha-sana pitää yllä luuloa naisesta miehen omaisuutena, johon muut eivät saa kajota. Kolmannen tulkinnan mukaan naisrauhapuhe pönkittää käsitystä sukupuolten välisistä eroista ja eronteon välttämättömyydestä. Miesrauhaa ei tarvita, koska miehet muutenkin päättävät itse rauhoistaan ja sodistaan.
Oman mausteensa naisrauhaan ja muihin rauhoihin tuo se, että niiden julistaminen on nyt muotia. Suomen Turku julistaa perinteisesti joulurauhan; muutama vuosi sitten Suomen Turku julisti myös naisrauhan.
Monissa kouluissa julistetaan syksyisin koulurauha. Kesän alkajaisiksi julistettiin äsken saunarauha.
Mitä näillä julistuksilla tavoitellaan? Ajatellaanko, että julistamalla asiat tulevat jotenkin enemmän oleviksi, enemmän tosiksi? Vai rauhoitellaanko julistuksilla omaatuntoa: ”onpahan ainakin yritetty”? Ovatko julistukset vain luonteva osa yleistä media- ja markkinahulinaa?
Rauhabuumista huolimatta joitakin rauhoja on vielä julistamatta. Kuka julistaisi ihmisrauhan? Tai maailmanrauhan? Tai edes rauharauhan?
Sukupuolineutraali suomemme?
Julkaistu useissa sanomalehdissä heinäkuussa 2011
Aika ajoin pulpahtaa pintaan kiivailu siitä, miten eri kielissä ilmaistaan sukupuolia. Viimeksi keskustelu leimahti Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogissa, jossa ehdotetiin hän-pronominin rinnalle hön- tai hen-pronominia.
Niinpä hän viittaisi jatkossa vain miehiin ja uusi pronomini naisiin. Keskustelun mittaan tuotiin esiin näkökulmia ehdotuksen puolesta ja eritoten sitä vastaan. Ankarasti mukiloitiin ajatusta, jonka mukaan nykyinen hän varattaisiin vain miesviittauksille. Miksei yhtä hyvin naisviittauksille? Miksei hän voisi olla sukupuolineutraali?
Toisaalta muistutettiin, että maailmassa on paljon sellaisia kieliä, joissa yksikön kolmannen persoonan pronomineissa ei ole sukujakoa. Paljon on myös sellaisia kieliä, joissa jako on. Suomalais-ugrilaiset kielet eivät tuota eroa yleensä tee; sen sijaan esimerkiksi ruotsi, englanti, ranska, saksa ja venäjä tekevät.
Maailman 7 000 kielen joukkoon mahtuu käytänteitä suuntaan jos toiseenkin. Ehkäpä eräät kielet ovat kehittyneet meidän näkökulmastamme seksistisemmiksi kuin toiset?
Se on varmaa, että monilla kielialueilla kiinnitetään seksismiin enemmän huomiota kuin Suomessa. Esimerkiksi monissa englanninkielisissä kielenkäyttöoppaissa on oma lukunsa ei-seksistiselle kielelle. Oppaissa saatetaan kehottaa käyttämään yksikön kolmannen persoonan asemesta sukupuolineutraalia monikkoa sellaisissakin kohdissa, joissa yksikkö olisi luontevampi.
Kysymys kielen sukupuolineutraaliudesta on tietysti paljon laajempi kuin persoonapronomineja koskeva. Jotkut tutkijat ajattelevat biologisen sukupuolen kaltaisten perusluokitusten koodautuneen kieleen läpäisevästi, vieläpä niin, että mies on kielenkäytössä lähtökohta ja normi, nainen taas poikkeus säännöstä.
Suomen kielen lautakunta reagoi asiaa koskevaan kansalaisaloitteeseen muutama vuosi sitten. Sen lausunnossa vedotaan Euroopan neuvoston seksismin karsimista koskevaan suositukseen. Seksistisen kielen sanotaan olevan yksi tasa-arvon toteutumisen este. Seksistisenä voi pitää kieltä, jossa maskuliinisuus (mies) asettuu feminiinisyyden (nainen) edelle.
Kielilautakunnan mielestä eurooppalaisen suosituksen huomioon ottaminen on tärkeää myös Suomessa. Lautakunnan mukaan epätasa-arvo ilmenee muun muassa sukupuoleen viittaavissa työnimikkeissä (asiamies, naispoliisi) ja yleispätevässä maskuliinisessa sanastossa (virkaveli, jokamiehenoikeus).
Sukupuoli on kielenkäytön kuuma peruna: kannanotosta nousi hulina. Netin keskustelupalstoilla suomen kielen lautakuntaa suorastaan pilkattiin. Syystä tai toisesta ivaajien enemmistö oli, no, miehiä.
Aika ajoin pulpahtaa pintaan kiivailu siitä, miten eri kielissä ilmaistaan sukupuolia. Viimeksi keskustelu leimahti Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogissa, jossa ehdotetiin hän-pronominin rinnalle hön- tai hen-pronominia.
Niinpä hän viittaisi jatkossa vain miehiin ja uusi pronomini naisiin. Keskustelun mittaan tuotiin esiin näkökulmia ehdotuksen puolesta ja eritoten sitä vastaan. Ankarasti mukiloitiin ajatusta, jonka mukaan nykyinen hän varattaisiin vain miesviittauksille. Miksei yhtä hyvin naisviittauksille? Miksei hän voisi olla sukupuolineutraali?
Toisaalta muistutettiin, että maailmassa on paljon sellaisia kieliä, joissa yksikön kolmannen persoonan pronomineissa ei ole sukujakoa. Paljon on myös sellaisia kieliä, joissa jako on. Suomalais-ugrilaiset kielet eivät tuota eroa yleensä tee; sen sijaan esimerkiksi ruotsi, englanti, ranska, saksa ja venäjä tekevät.
Maailman 7 000 kielen joukkoon mahtuu käytänteitä suuntaan jos toiseenkin. Ehkäpä eräät kielet ovat kehittyneet meidän näkökulmastamme seksistisemmiksi kuin toiset?
Se on varmaa, että monilla kielialueilla kiinnitetään seksismiin enemmän huomiota kuin Suomessa. Esimerkiksi monissa englanninkielisissä kielenkäyttöoppaissa on oma lukunsa ei-seksistiselle kielelle. Oppaissa saatetaan kehottaa käyttämään yksikön kolmannen persoonan asemesta sukupuolineutraalia monikkoa sellaisissakin kohdissa, joissa yksikkö olisi luontevampi.
Kysymys kielen sukupuolineutraaliudesta on tietysti paljon laajempi kuin persoonapronomineja koskeva. Jotkut tutkijat ajattelevat biologisen sukupuolen kaltaisten perusluokitusten koodautuneen kieleen läpäisevästi, vieläpä niin, että mies on kielenkäytössä lähtökohta ja normi, nainen taas poikkeus säännöstä.
Suomen kielen lautakunta reagoi asiaa koskevaan kansalaisaloitteeseen muutama vuosi sitten. Sen lausunnossa vedotaan Euroopan neuvoston seksismin karsimista koskevaan suositukseen. Seksistisen kielen sanotaan olevan yksi tasa-arvon toteutumisen este. Seksistisenä voi pitää kieltä, jossa maskuliinisuus (mies) asettuu feminiinisyyden (nainen) edelle.
Kielilautakunnan mielestä eurooppalaisen suosituksen huomioon ottaminen on tärkeää myös Suomessa. Lautakunnan mukaan epätasa-arvo ilmenee muun muassa sukupuoleen viittaavissa työnimikkeissä (asiamies, naispoliisi) ja yleispätevässä maskuliinisessa sanastossa (virkaveli, jokamiehenoikeus).
Sukupuoli on kielenkäytön kuuma peruna: kannanotosta nousi hulina. Netin keskustelupalstoilla suomen kielen lautakuntaa suorastaan pilkattiin. Syystä tai toisesta ivaajien enemmistö oli, no, miehiä.
5. maaliskuuta 2014
Grammaattinen glamour
|
|
||||||||||||
2. maaliskuuta 2014
Putinin poika
Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2001
Tuntemattomassa Rokka ottaa vangiksi neuvostoliittolaisen kapteenin. Rokka arvelee, ettei tästä ”Baranohvin pojasta” kuulusteluissa paljon irtoa: ”Mie luule jot siit miehest ei heltii mittää. Hää on luuta.”
Kovana miehenä on tunnettu myös Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovitsh Putin. Suomen-vierailullaan Putin näytti, että hänellä on Venäjän lisäksi hallussaan – sana.
Julkisten esiintymistensä perusteella Putin on taitava puhuja, joka pysyy asiassa. Hänen kielessään tai käytöksessään ei ole isoja jälkiä breshneviläisestä kankeudesta eikä Jeltsinin arvaamattomuudesta.
Putin osaa esittää itselleen ikävätkin asiat myönteisessä valossa. Jos keskustelu ajautuu Venäjän kannalta vaaralliselle alueelle, Putin kiinnittää luontevasti huomion huomiseen. Tshetshenia-vastauksensa hän päättää arvioon paremmasta tulevaisuudesta: jälleenrakentamisesta ja vaaleista.
Putinin tyyliä voi kuvata melkeinpä yltiöasialliseksi. Hän ei juuri viljele kielikuvia eikä hersytä huumoria. Hän ei epäröi eikä jää tuumimaan. Putin ei putise.
Päinvastoin kuin monilla poliitikoilla hänellä ei näytä olevan tapana viitata aiempiin johtajiin tai suuriin ajattelijoihin. Lehtihaastattelussa hän tosin muistelee Churchillin sanomisia: ”Poliitikot ajattelevat aina vain seuraavia vaaleja, valtiomiehet sen sijaan tulevia sukupolvia.”
Putin nojaa puheissaan muutamiin käsitteisiin, jotka voi nähdä avaimina hänen ajatteluunsa. ”Yhteistyö” ja ”luottamus” toistuvat eri yhteyksissä, muun muassa silloin, kun Putin puhuu Venäjän ja Suomen suhteista. Tällainen puhe muistuttaa vanhoista yya-ajoista.
Toisaalta Putin esittää itsestään selvänä asiana, että Venäjä on eurooppalainen ja demokraattinen valtio. Hän ei rakenna vastakkainasettelua ”idän” ja ”lännen” välille: nämä käsitteet eivät sovi Putinin suuhun. Vastakkainasettelun asemesta Putin korostaa toistuvasti keskustelun ja vuoropuhelun tärkeyttä.
Putinin perussanastoa ovat myös ”tosiasiat” ja niiden ”tunnustaminen” sekä ”ongelmat” ja niiden ”ratkaiseminen”. Putinille on ominaista se, että hän ottaa asiat haltuunsa tarkastelemalla niitä matkan päästä, yläpuolelta. Tshetshenian kurjuus on hänelle ”tilanne”, jossa vallitsevat tietyt ”olot”.
Putin vetoaa sekä tunteisiin että järkeen. Hymyilevän Putinin mukaan ”suomalaiset ovat vahvoja, terveitä, voimakkaita miehiä, iloisia, hyväntahtoisia, sydämellisiä ihmisiä ja luotettavia yhteistyökumppaneita”.
Hänelle Suomi on ”kuin kotiseutua”. Tunnepuheen vastapainona Putin luettelee runsaasti numerotietoa, joka koskee Suomen ja Venäjän välistä kauppaa.
Tshetshenia-kysymys paljastaa Putinin piinkovan pinnan. Putin kiistää, että kyseessä olisi sota. Hän puhuu vähätellen ”muutamista terroristi-iskuista aika ajoin”.
Syyllisiä ovat ”rosvot, jotka surmaavat ja tappavat kaiken aikaa omia kansalaisiaan”. Putin luo itsestään kuvaa ”tshetsheenikansan” ja ”Venäjän vakauden” puolustajana.
Putinille Venäjä on useimmiten ”me”, yhtenäinen kokonaisuus, kansa kuin yhtä puuta: me ponnistelemme, me teemme parhaamme, me tiedämme. Naton laajeneminen Baltiaan ei ”meitä ilahduta”. Pontevasti Putin kääntää keskustelun Natosta yhteisiin uhkiin, kuten terrorismiin ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen.
Putinin mukaan ”Venäjä on oppinut läksynsä” eikä ala Nato-asiassa mihinkään ”hysteriakampanjaan”. Entinen KGB-agentti osoittaa, että kotitehtävät on tehty.
Nyt on hymykampajan aika. Kova luu, tämä Putinin poika?
Aineisto: Haastattelut Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa sekä Ylen välittämä tiedotustilaisuus.
Tuntemattomassa Rokka ottaa vangiksi neuvostoliittolaisen kapteenin. Rokka arvelee, ettei tästä ”Baranohvin pojasta” kuulusteluissa paljon irtoa: ”Mie luule jot siit miehest ei heltii mittää. Hää on luuta.”
Kovana miehenä on tunnettu myös Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovitsh Putin. Suomen-vierailullaan Putin näytti, että hänellä on Venäjän lisäksi hallussaan – sana.
Julkisten esiintymistensä perusteella Putin on taitava puhuja, joka pysyy asiassa. Hänen kielessään tai käytöksessään ei ole isoja jälkiä breshneviläisestä kankeudesta eikä Jeltsinin arvaamattomuudesta.
Putin osaa esittää itselleen ikävätkin asiat myönteisessä valossa. Jos keskustelu ajautuu Venäjän kannalta vaaralliselle alueelle, Putin kiinnittää luontevasti huomion huomiseen. Tshetshenia-vastauksensa hän päättää arvioon paremmasta tulevaisuudesta: jälleenrakentamisesta ja vaaleista.
Putinin tyyliä voi kuvata melkeinpä yltiöasialliseksi. Hän ei juuri viljele kielikuvia eikä hersytä huumoria. Hän ei epäröi eikä jää tuumimaan. Putin ei putise.
Päinvastoin kuin monilla poliitikoilla hänellä ei näytä olevan tapana viitata aiempiin johtajiin tai suuriin ajattelijoihin. Lehtihaastattelussa hän tosin muistelee Churchillin sanomisia: ”Poliitikot ajattelevat aina vain seuraavia vaaleja, valtiomiehet sen sijaan tulevia sukupolvia.”
Putin nojaa puheissaan muutamiin käsitteisiin, jotka voi nähdä avaimina hänen ajatteluunsa. ”Yhteistyö” ja ”luottamus” toistuvat eri yhteyksissä, muun muassa silloin, kun Putin puhuu Venäjän ja Suomen suhteista. Tällainen puhe muistuttaa vanhoista yya-ajoista.
Toisaalta Putin esittää itsestään selvänä asiana, että Venäjä on eurooppalainen ja demokraattinen valtio. Hän ei rakenna vastakkainasettelua ”idän” ja ”lännen” välille: nämä käsitteet eivät sovi Putinin suuhun. Vastakkainasettelun asemesta Putin korostaa toistuvasti keskustelun ja vuoropuhelun tärkeyttä.
Putinin perussanastoa ovat myös ”tosiasiat” ja niiden ”tunnustaminen” sekä ”ongelmat” ja niiden ”ratkaiseminen”. Putinille on ominaista se, että hän ottaa asiat haltuunsa tarkastelemalla niitä matkan päästä, yläpuolelta. Tshetshenian kurjuus on hänelle ”tilanne”, jossa vallitsevat tietyt ”olot”.
Putin vetoaa sekä tunteisiin että järkeen. Hymyilevän Putinin mukaan ”suomalaiset ovat vahvoja, terveitä, voimakkaita miehiä, iloisia, hyväntahtoisia, sydämellisiä ihmisiä ja luotettavia yhteistyökumppaneita”.
Hänelle Suomi on ”kuin kotiseutua”. Tunnepuheen vastapainona Putin luettelee runsaasti numerotietoa, joka koskee Suomen ja Venäjän välistä kauppaa.
Tshetshenia-kysymys paljastaa Putinin piinkovan pinnan. Putin kiistää, että kyseessä olisi sota. Hän puhuu vähätellen ”muutamista terroristi-iskuista aika ajoin”.
Syyllisiä ovat ”rosvot, jotka surmaavat ja tappavat kaiken aikaa omia kansalaisiaan”. Putin luo itsestään kuvaa ”tshetsheenikansan” ja ”Venäjän vakauden” puolustajana.
Putinille Venäjä on useimmiten ”me”, yhtenäinen kokonaisuus, kansa kuin yhtä puuta: me ponnistelemme, me teemme parhaamme, me tiedämme. Naton laajeneminen Baltiaan ei ”meitä ilahduta”. Pontevasti Putin kääntää keskustelun Natosta yhteisiin uhkiin, kuten terrorismiin ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen.
Putinin mukaan ”Venäjä on oppinut läksynsä” eikä ala Nato-asiassa mihinkään ”hysteriakampanjaan”. Entinen KGB-agentti osoittaa, että kotitehtävät on tehty.
Nyt on hymykampajan aika. Kova luu, tämä Putinin poika?
Aineisto: Haastattelut Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa sekä Ylen välittämä tiedotustilaisuus.
1. maaliskuuta 2014
Terminen kevät
|
|
||||||||||||||
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)