Postin jobia

Julkaistu useissa sanomalehdissä kesäkuussa 2008

Postin työ eli jobi on toimittaa kirjeet, lehdet ja muut sellaiset lähettäjältä vastaanottajalle. Postin lähettäjä maksaa postilaitokselle siitä, että posti tulee varmasti perille.

Postin toimittaminen perille on aina ollut posteljooneille kunnia-asia. Postinkantajien peräänantamattomuutta ja palvelualttiutta kuvataan muun muassa siinä klassikkosarjakuvassa, jossa Aku Ankka vaaroista ja vaivoista välittämättä toimittaa lähetykset niin vuoren huipulle kuin meren pohjaankin.

Postin idea on nerokas. Periaatteessa kuka tahansa voi missä tahansa kirjoittaa kirjeen kenelle tahansa. Posti kulkee, kun Kusti polkee. Posti on ollut globaali systeemi jo ennen kuin maapalloistumisesta tiedettiin mitään.

Itella polkee nyt Suomessa postia perille, tai ainakin sen pitäisi. Nyt on ilmassa merkkejä siitä, että postitteleva kansa voi odottaa huonoja uutisia.

Muuan kansalainen yritti taannoin lähettää pikapakettia susirajan taakse. Hänelle kerrottiin, että ei onnistu yhtä nopeasti kuin ennen, sillä posti on ”kehittänyt palvelujaan”.

Tänä kesänä moni mökkiläinen on saanut postia Postin Asiakaspalvelulta ja joutunut hieraisemaan silmiään. Tiedotteeksi nimetyssä paperissa seisoo aluksi näin: ”Posti haluaa palvella loma-asukkaita parhaalla mahdollisella tavalla ja turvata laadukkaan postinjakelun myös lomaosoitteeseen.”

Jäljempää käy ilmi, että paras mahdollinen palvelu ja laadukkaan postinjakelun turvaaminen tarkoittavat käytännössä sitä, että postilähetysten vastaanottaja joutuu maksamaan tästä. Pienimmillään kuukausimaksu on 24 euroa, suurimmillaan puolen vuoden maksu 456,50 euroa.

Erillismaksua perustellaan sillä, että postinjakaja joutuu poikkeamaan vakituiselta postinjakelureitiltään. Tiedossa on kuitenkin tapauksia, joissa tämä ei pidä paikkaansa. Postinjakajan ei tarvitse poiketa reitiltään, hänen pitäisi vain pysäyttää autonsa ja raottaa sen ikkunaa entiseen tapaan reitin varrella olevan laatikon luona.

Itellan verkkosivuilla hehkutetaan, että yrityksen missio on tyytyväinen asiakas. Myös tiedotteessa kutsutaan vastaanottajaa asiakkaaksi ja postinjakamista palveluksi. Asiakkaasta ja palvelusta puhuminen ilmeisesti oikeuttaa maksujen perimisen.

Tiedote on taas hyvä esimerkki siitä, miten kieltä käytetään mustan vänkäämisessä valkoiseksi. On suorastaan kielellinen paradoksi luvata, että palvelua parannetaan, jos siinä ei ole parantamisen varaa.

Oikeasti kyse ei tietenkään olekaan palvelujen parantamisesta. Postiaan odottavan ihmisen vinkkelistä kyse on törkeästä rahastamisesta ja, mikä tärkeintä, posti ei kulje perille asti, kuten kaiken kohtuuden nimissä kuuluisi.

Haasteen ongelmista ja mahdollisuuksista

Julkaistu useissa sanomalehdissä huhtikuussa 2006

Aikamme henkii haasteita ja mahdollisuuksia. Globalisaation väitetään olevan haaste Suomellekin. Lintutauti on kuulemma haaste terveydenhuollolle.

Erityisesti poliittisissa papereissa ja virallisissa julistuksissa puhutaan mieluummin haasteista kuin ongelmista tai vaikeuksista. Se, mikä työministeriön näkökulmasta on suuri haaste, on Kuusankosken paperityöläiselle vuoren korkuinen ongelma. Pörssipelureiden mielestä sama asia voi olla ainutlaatuinen tilaisuus kääriä lisää voittoja.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan haaste tarkoittaa joko velvoittavaa kilpailu- tai osallistumiskutsua, vaikeaa ja kiehtovaa tehtävää tai virallista kutsua saapua tuomioistuimeen. Suomen murteissa haastaminen on useimmiten aivan muuta: huastamista ja hoastamista, siis puhumista, selittämistä, rupattelua.

Kirjoitetussa nykykielessä haaste etsii usein seurakseen mahdollisuuden lisäksi sellaisia isoja mutta tyhjyyttä tohisevia sanoja kuin kehittäminen ja panostaminen sekä muutos ja tehokkuus. Hämäävä haastehöpötys ei liene kotimaista keksintöä. Meillä on otettu mallia englannista ja muista valtakielistä, niistä, joilla kapitaali keskustelee.

Haasteita suositaan poliittisten puheiden lisäksi markkinointiteksteissä ja yleisemminkin, kun on tarkoitus suostutella. Muuan ”arviointiyritys” esimerkiksi mainostaa, että tehokas ja tuloksekas arviointi on ”jatkuva haaste ja mahdollisuus”.

Joihinkin teksteihin mahtuvat sekä haaste että ongelma. Esimerkiksi iästä on sanottu, että se ei ole ongelma, vaan ikääntyminen pitää ottaa haasteena. Haasteesta puhuminen näyttää asian positiivisemmassa valossa kuin ongelmasta puhuminen, ja lukijalle opetetaan oikeaa, yhteiskunnallisesti hyväksyttävää asennetta.

Sanoja haaste ja ongelma käytetään teksteissä viittaamassa samaan asiaan: ”Ja kun tämäkin ongelma on ratkaistu, edessä on jälleen uusi haaste.” Virkkeessä voi nähdä sanojen välisen työnjaon. Sillä hetkellä kun jotain tehdään, on paikallaan puhua kannustavasti haasteesta. Kun asia on hoidettu, voidaan rehellisesti tunnustaa, että ongelmahan se oikeasti oli.

Siihen, valitaanko tekstiin haaste vai ongelma, vaikuttaa kirjoittajan maailmankuva. Esimerkiksi ylipaino saatetaan esittää haasteena yksilölle, mutta yhteiskunnalle ylipaino onkin saman tekstin perusteella ongelma.

Joskus sanaa ongelma käytetään ikään kuin kuvaamassa tosiasiaa ja sanaa haaste kuvaamaan ongelman merkitystä jollekulle: ”On selvää, että tällainen täysin uusi, teknisesti monimutkainen ja globaali ongelma on kova haaste lainsäätäjille ja poliisille.”
 
Haasteiden lisäksi on paljon sellaista, mikä on haastavaa tai haasteellista. Haastavina esitetään usein työt ja muut ihmistoiminnat, jonkin tekeminen. Haastava näyttää viittaavan siihen, että joku tai jokin haastaa, velvoittaa, ihmisen tekemään jotakin.

Haasteellinen taas on toisinaan pikemminkin kuvaileva kuin avoimesti velvoittava määrite. Haasteellinen ei haasta yhtä selvästi kuin haastava.

Ei auta muu kuin yrittää pysytellä hereillä näiden haasteiden kanssa. Nukahtaminen voi tietää ongelmia.

Iso käsi isolle kuvalle

Julkaistu useissa sanomalehdissä syyskuussa 2004
 
Laatusanalla iso on perinteisesti viitattu olioihin, jotka voi aistein havaita. Esimerkiksi sananparsissa iso on usein ihminen tai eläin: Iso hyvä, sano kalajokinen, olipa sitte akka eli hevonen. Iso takapuali tarvittee isot housut. Isonenänem poika kouluum pääsee.

Isoja ovat voineet olla myös tunteet: Iso on huoleni vain ei pojan nuoren olla. Itku iso ilo peräst.

Isoja ajatuksia on pienilläkin ihmisillä, kuten tällä Konsta Pylkkäsellä: ”Niin kuin sekin, että mitä virkaa on lentokaloilla Atlantin selkävesillä...”

Uudenlaiseen isouteen havahduin, kun luin lehdestä otsikon Iso kuva ihmisen matkasta tarkentuu. Tekstissä kuvataan esi-isiemme vaellusreittejä ja esitellään näkemyksiä ihmisapinoiden sukupuusta.

Jutun luettuani ymmärräsin, että isolla kuvalla tarkoitetaan jonkinlaista kokonaiskuvaa ihmislajin historiasta. Isoa käytetään otsikossa tavalla, jossa olen havaitsevinani jotain uutta tai outoa.

Isolla ei tarkoitettane tässä konkreettisesti suurta, esimerkiksi isoa valokuvaa. Isolla ei myöskään tarkoiteta lukuisaa (iso perhe), vaikutukseltaan huomattavaa (iso tapaus) eikä mahtavaa (iso herra). Isossa kuvassa ei siis ole kyse niistä ison käytöistä, joita Suomen kielen perussanakirjassa esitellään.

Todennäköistä on, että toimittaja mukailee tässä englanninkielisistä teksteistä tuttua ilmaisutapaa: it is useful to get the big picture of the various components (on hyödyllistä saada kokonaiskuva erilaisista osista). Samantapaista lainaa näen sellaisissa sananmukaisesti käännetyissä ilmauksissa kuin annetaan iso käsi (let’s give a big hand) ja ajattele isosti (think big).

Ison käden antamiseen yllyttävät monet tapahtumien juontajat: Iso käsi kaikille mukana olleille. Hirmuisen iso käsi orkesterille!

Ennen samoissa tilanteissa saatettiin pyytää antamaan raikuvat aplodit. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kokouksessa ei toveri pääsihteerille kuusituntisen puheen tauottua käsketty antamaan isoa kättä, vaan myrskyisiä, pitkään jatkuvia suosionosoituksia.

Isoa kättä tarjotaan myös yleisemmin kunnioittamisen merkityksessä, tämän verkkokeskustelijan tapaan: Jos joku haluaa parantaa maailmaa syömällä vegemättöjään ni iso käsi sulle siitä.

Kehotuksiin ajatella isosti olen törmännyt urheilun ja talouden teksteissä. Valmentajan mielestä jääkiekkojoukkueen tulisi ajatella isosti, ja toimitusjohtaja kannustaa alaisiaan samoin sanoin: kaikkensa on annettava, tähtiä tavoiteltava. Ehkäpä näissä porukoissa käytetään herkkinä tiimihetkinä myös Teletapeilta lainattua iso hali -ilmausta.

Uudenlainen isosti kelpaa jo myönteisiin uutisiin: Intel investoi isosti Intiaan. Sitä näkee myös henkilökohtaisemmissa teksteissä: Biisit on silti kyl isosti mun makuun.

Merkitysten lainaamisessa ja kielen kääntämisessä voi joutua ojasta allikkoon tai paistinpannusta tuleen, kuten asia englannissa ilmaistaan (out of the frying pan into the fire). Esimerkiksi englannin big-headed olisi sananmukaisesti käännettynä isopäinen. Vaikka kyse olisikin kookaspäisestä hepusta, osuvampi suomennos on isottelija.

G-pisteen hinta

Ilmestynyt Hiidenkivessä 1/2012
 

Mitä saa parilla miljoonalla eurolla? Lisää ihmisiä lasten-, sairaiden- ja vanhustenhoitoon? Apua syrjäytyneille? Leipää nälkätaiteilijoille?

Ehkä. Varmaa on, että kahdella miljoonalla eurolla saa aikaan tekstin Concept and Development Study for a Guggenheim Helsinki. Teksti sisältää 186 sivua, joten sivuhinnaksi tulee pauttiarallaa kymmenen tuhatta euroa. On siinä jokaisella pisteellä, pilkulla ja kärpäsenjätöksellä hintaa. Kaupantekijäisiksi saa ppt-muodossa tuotoksen Presentation by Mayor Pajunen (www.hel.fi).

Onneksi G-teksti sentään on julkaistu maailmankielellä, englanniksi. Eikä esimerkiksi tällä kirppukielellämme.

Kaksi miljoonaa rahaa on hyttysen hyrinää Guggenheim-puheessa, jossa pauhaavat kymmenet ja sadat miljoonat (eurot) ja sadat tuhannet (museovieraat). G-puhetta ryydittävät optimistisuus ja tulevaisuususko, kuten lehmänhenkäyksen lämmintä kyhnytyspuhetta ja hellävaraista aivopesua aina. Tämä on mahdollisuus, joka oikeastaan on pakko: tilaisuus, jota ei voi jättää käyttämättä.

”Helsingillä on edessään upea mahdollisuus, johon meidän tulee tarttua”, kuten Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen loihe lausumaan tekstin julkistamistilaisuudessa. ”Vihdoinkin Suomi-neito löytää oman G-pisteensä”, hykerrellään herraseurassa.

Vaikka teksti on englanniksi, jotain sentään on suomeksikin saatavilla. Helsingin kaupungin sivuilla on tiedote, jonka mukaan Guggenheim-museosta koituisi kaikenlaista hyvää ja kaunista, ei mitään haittoja eikä ongelmia.

Puolueettomasta selvityksestä saati objektiivisesta tutkimuksesta ei tosiaankaan ole kyse. Sepostuksen mukaan uusi museo olisi näkyvä maamerkki, joka antaisi vahvan panoksen Suomen taideyhteisöön ja vetäisi kansainvälistä huomiota Helsinkiin. Museo myös kasvattaisi kulttuuriturismia.

Kun tekstiä lukee tarkkaan, huomaa toki, että väliin on sujauteltu vähäeleisiä mutta merkitseviä pikkusanoja, sellaisia kuin jos ja todennäköisesti. Merkille pantavaa on myös harvinaisen runsas konditionaalin käyttö.

Tekstistä puhutaan yleisesti selvityksenä, mutta tiedotteessa puhutaan myös raportista. Englanniksi paperin nimi on kuitenkin study eli tutkimus. Tietoa tekijästä tai maksajasta ei ole saatavilla.

Millaisen paperin perusteella Helsingin päättäjät oikein ovat päätöksiään tekemässä? Ei tätä touhua historiankirjoituksessa ainakaan demokratian riemuvoittona esitellä!

Päivystävän tekstintutkijan toimistoa onkin taas lähestytty asiasta. Nimimerkki ”Visionääri Pula-aho” arvelee, että nyt on saatu aikaan Suomen maabrändiryhmän läpyskääkin kalliimpi ja turhanpäiväisempi paperi. Ettei vain olisi ajatushautomoa taustalla?

”G-miehet seikkailevat, kansa maksaa.”

Kohtalo

Ilmestynyt Suomen Laki -verkkopalvelussa 22.3.2011
Olen usein yllättänyt itseni miettimästä kielemme kohtaloa. Surkastuuko suomi?

Törmäämme taajaan teksteihin, joista ei jostain syystä saa mitään tolkkua. Vastaan tulee päivittäin juttuja nuorison kielipiittaamattomuudesta, yleisestä kielitaidon rapautumisesta sekä yritysten ja tutkimusmaailman englantihypetyksestä.

Viime aikoina näissä kohtalomietinnöissäni on ollut aiempaa useammin mukana teema, joka tuppaa unohtumaan keskusteluissa kielen tulevaisuudesta. Miten yhteiskunnan pirstaloituminen ja samalla erikoiskielistyminen vaikuttavat suomen yleiskielen asemaan ja käyttöön sekä sitä kautta koko kielemme tulevaisuuteen?

Ja tästä pääsen jo varsinaiseen kysymykseeni. Mikä on virkahenkilöiden valta ja vastuu?

Säädöskieli ja laajemmin viranomaistoimintaan liittyvä kielenkäyttö on vaikuttavaa monella tavalla. Virkatekstien tulisi olla ymmärrettäviä paitsi tekijöilleen ja viranomaissoveltajilleen myös niitä lukeville kansalaisille. Virkatekstien perusteella ja niitä käyttäen tehdään paljon muita tekstejä, ja monet säädös- ja virkakieliset ilmaisut väistämättä leviävät virkapiiriä laajempaan käyttöön.

Ajatellaanpa vaikka sellaista sanaa kuin joukkotuhonta. Viime kesänä saimme lukea uutisia, joiden mukaan porvoolainen tuomioistuin tuomitsi erään afrikkalaisen miehen elinkautiseen joukkotuhonnasta.

Sananvalintaa ihmetteli muiden muassa tutkija Lasse Koskela Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogissa: ”Joukkotuhonta? Tarkoite on karmea, mutta sille annettu nimi panee miettimään mieltymystä monitavuisuuteen. Eikö kelpaa joukkotuho, joukkosurma, joukkotappo, joukkomurha? Juristini sanoisi kyllä 600 euroa maksavassa puhelinkeskustelussa, että tappo ja murha ovat eri asioita. Varmaan ovatkin.”

Joukkotuhonta on tietysti lakikieltä. Sen merkitystä määritellään ainakin rikoslaissa. Eikö yleiskielisissä yhteyksissä riittäisi esimerkiksi puhe kansanmurhasta? Tämä tietysti johtaa kysymykseen siitä, eikö lakitekstissäkin olisi voitu päätyä yleistajuisempaan ilmaukseen. Kuinka pitkälle erikoiskielessä pärjäisi yleisesti tunnetuilla ilmauksilla, vallankin kun ne lakikielisetkin ilmaukset joudutaan säädöksissä vielä selittämään?

*

Kielentutkijat eivät yleensä ole kovin huolissaan suomen kielen kohtalosta. Kyse on sentään kielestä, jolla on lähes viisi miljoonaa äidinkielistä käyttäjää. Suomella on kirjakieli ja suomella pärjää Suomessa kaikissa tilanteissa. Tähän asti ainakin on pärjännyt.

Vaikeampi on kysymys, joka koskee yleiskielen kohtaloa. Miten yleiskieleen vaikuttaa kielenkäyttökulttuurin vapautuminen sosiaalisine medioineen ja puhekielibuumeineen? Kaventuuko yleiskielen käyttöala liikaa, jos emme enää pidä yleiskielen hallitsemista kansalaistaitona?

Tärkeä kysymys on myös se, rapauttavatko erikoiskielet yleiskieltä sisältä päin. Hölynpölyttyykö kirjakielemme, menetämmekö näin mainion mahdollisuuden ymmärtää toisiamme?

Kielenkäyttökulttuuri kirjavoituu, ja eri tarkoituksiin sopivat kielimuodot etääntyvät toisistaan. Yhä useammin olemme sellaisissa tilanteissa, joissa yleiskieltä ei varsinaisesti tarvita.

Jos viranomaistoiminta loittonee liian kauas ymmärrettävästä yleiskielestä, olemme pulassa. Monien mielestä näin on jo nyt.

Mikä pahinta, säädös- ja virkatekstien vaikeaselkoisuudesta on tullut luonnollista. Kuuluu asiaan. Maan tapa.

Hyvä on hiihtäjän ajatella

Julkaistu tammikuussa 2011 useissa sanomalehdissä.
 
”Hyvä on hiihtäjän hiidellä, kun hanki on hohtava alla”, runoili Eino Leino. Mutta mitä ajatteli Matti Heikkinen, Vantaan Hiihtoseura, sivakoidessaan maaliin Tour de Skin yhdistelmäkilpailun voittajana?

”All in!” Näinhän se menee meillä lylyjen ja kalhujen maan pojilla ja tytöillä. Ei puhettakaan, että Matti olisi lausahtanut mielessään pari voimaannuttavaa kirosanaa väsymyksen hetkellä.

Matti on moderni suomalainen mies, jonka mielen kieli tuntuu olevan se maailman yleisin kieli, englanti. Voisi kai sanoa, että uussuomeahan Matti siinä suolsi. Moni perussuomen puhtautta vaaliva närkästyi.

Kielikeskustelussa otetaan tavan takaa esiin kielimörköjä, joista kielten sekoittuminen ja englannin ylivalta usein pahimpina. Puhe nuorten huonosta suomesta, englannin ylivallasta ja muista uhkatekijöistä saattaa vaikuttaa omituiselta, kun sitä ajattelee elävän kielenkäytön näkökulmasta.

Nykysuomalaisen todellisuus voi olla jotain aivan muuta kuin kielten taistelua elintilasta. Se voi olla monien kielten, rekistereiden, tekstilajien, ”aksenttien”” ja pan-etnisten” tyylien todellisuutta.

Tätä moninaisuutta yrittää tavoittaa Heini Lehtosen tutkimus itähelsinkiläisnuorten kielestä. Tutkimuksen mukaan yksi tapa samastua ja erottua on ”crossing” eli kielenylitykset, joissa puhuja vaihtaa välillä toiseen kieleen, myös sellaiseen jota ei itse osaa. Ryhmän sisällä kielenylitys on kädenojennus, jolla viestitetään yhteenkuuluvuutta.

Suomen moninaistuvaa kielitilannetta valottaa hyvin viime vuonna ilmestynyt kyselytutkimus englannin kielestä Suomessa. Tutkimuksen mukaan englantia ja äidinkieltä sekoitetaan melko yleisesti keskustelutilanteissa ja varsinkin nuoret suhtautuvat koodinvaihtoon myönteisesti. Koodinvaihtoa käytetään nuorten välisissä arkikeskusteluissa, mutta ei niinkään vaikkapa puhuttaessa omien vanhempien kanssa.

Kielten koktaili voi olla nuorten identiteetin ilmaisemisen keinona merkityksellinen. Ehkäpä kieliä ei edes ajatella erillisinä ja sekoittuvina. Ehkäpä ajatellaan, että kaikki keinot ja kielet ovat käytettävissä tässä yhteispelissä, jota vuorovaikutukseksi kutsutaan.

All in eli kaikki peliin. Hyvä niin.

Hiihtäjä Matti Heikkisen englanninkielinen ajatus näyttää tätä taustaa vasten luonnolliselta. Heikkinen on nuori, kansainvälisissä kuvioissa sulavasti surffaileva suomalainen, joka sitä paitsi opiskelee kauppakorkeakoulussa markkinointia.

Huippu-urheilu on tätä nykyä monella tavalla bisnestä. Rahalla ei tunnetusti ole isänmaata. Globaali äidinkieli sillä tuntuu nyt olevan.

Presidentti puhui kuin poliitikko

Julkaistu tammikuussa 2001 Aamulehdessä

Tarja Halosen uudenvuoden puhetta on kiitelty tiedotusvälineissä – syystäkin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kiinnitettiin huomiota Halosen pyrkimykseen puhua ”arkiäänellä ja arkikieltä”. Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa arvioitiin Halosen puhuneen ”kansalaisten tasalta”. Kriittiselle tutkailijalle teksti jättää kuitenkin paljon sanan sijaa.

Poliitikoille tyypilliseen tapaan Halonen esittää puheessaan asioita selviöinä, vaikka ne eivät ole itsestään selviä. Hänen mukaansa on olemassa yhtenäinen joukko me suomalaiset. Halonen esimerkiksi väittää, että olemme selvinneet lamasta kansakuntana. Tällainen hehkuttelu kylmää kriittistä tarkastelijaa. Ketkä kuuluvat siihen kansakuntaan, joka on selvinnyt lamasta, ketkä eivät?

Purettavaa on myös puheessa kilpailukyvystämme ja maamme poliittisesta ja sosiaalisesta vakaudesta. Mitä kilpailukyky kenellekin on merkinnyt: optioita vai lopputiliä? Mitä poliittisesti vakaata on hankkeissa perustaa oikeistolainen populistipuolue? Millaisesta sosiaalisesta vakaudesta kielivät kertomukset leipäjonoista ja työuupumuksesta?

Halosen suosima me-muoto ei ole niin yksiselitteinen, kuin äkkiseltään voisi luulla. Välillä me tarkoittaa kaikkia ajateltavissa olevia kansalaisia, välillä suurta enemmistöä, välillä työtä tekeviä osaajia, välillä menestyjiä. Kerran Halosen me tarkoittaa pelkästään häntä itseään ja Namibian presidenttiä.

Hauki on luonnollisesti kala

Halonen tarkastelee yhteiskunnallista todellisuutta edeltäjänsä tapaan yllättävänkin ylhäältä. Hän esittää latteahkoja väitteitä, joista on vaikea olla eri mieltä: Demokratian perusta on ihmisten tasavertaisuus.; Suomalainen on perinteisesti arvostanut työtä ja ahkeruutta.

Tällainen kielenkäyttö viestii perustotuudet oppineesta puhujasta, joka kertaa hieman yksinkertaiselle kuulijalle, miten asiat ovat ja miten niiden tulee vastakin olla. Oletettuihin yhteisiin perusarvoihin vetoamalla Halonen samalla rauhoittelee niitä, jotka mahdollisesti vierastavat hänen radikaaliksi leimattua taustaansa.

Sen Halonen jättää kertomatta, mitä tasavertaisuus käytännössä tarkoittaa ja miten demokratian perusta kestää olemassa olevan epätasavertaisuuden. Täsmentämättä jää sekin, mitä pitäisi ajatella niistä suomalaisista, jotka eivät syystä tai toisesta arvosta työtä ja ahkeruutta.

Peruspoliitikkojen tapaan Halonen siis oikoo mutkia, välttelee hankalia näkökulmia ja jättää kertomatta ikäviä yksityiskohtia. Mutta kun pyrkii miellyttämään enemmistöä, useimmiten loukkaa vähemmistöä. Niinpä esimerkiksi kansantalouden kehityksen kehuminen huikeaksi ja hallituksen työllisyyspolitiikan kiitteleminen tuskin tyydyttävät sitä (suurta) vähemmistöä, jolla työtä ei ole tai jolla sitä on inhimillisesti ajatellen liikaa.

Toki Halonen muistuttaa, että työ ei jakaudu maassamme oikeudenmukaisesti ja että taloudellisuuden ja tehokkuuden ylikorostamisessa ihminen on vaarassa syrjäytyä. Tällaisessa puheessa työ esitetään itsenäisenä olioina, joka voi jakautua. Presidentti ei yksilöi, ketkä työtä jakavat tai ketkä korostavat tehokkuutta liikaa.

Puheensa työelämää käsittelevässä osassa Halonen haksahtaa tuottamaan ristiriitaisia merkityksiä. Hän kehottaa kiinnittämään työssäjaksamiseen entistä enemmän huomiota, mutta puhuu lämpimään sävyyn myös työntekijöiden ahkeruudesta ja suomalaisten sitkeydestä, ikään kuin entistä kovempiin suorituksiin kannustaen.

Ristiriitaista on sekin, miten Halonen toisaalta puolustaa tasa-arvoa ja toisaalta puhuu naisista yhtenäisenä joukkona: Toivon, että pystymme rohkaisemaan erityisesti naisia ryhtymään entistä useammin yrittäjiksi. Heidän osaamistaan tarvitaan. Tässä Halonen sulkee itsensä naisten joukon ulkopuolelle. Hän puhuu naisista heinä, joita meidän pitäisi pystyä rohkaisemaan, ja luo naisista kuvaa arkoina hiirulaisina, joita jonkun rohkean on kannustettava.

Meille kaikille tärkeä viesti

Halonen suostuttelee yleisöään, (kans)alaisiaan. Hän vaihtelee sujuvasti muotoiluja, joilla hän velvoittaa kuulijoitaan toimimaan haluamallaan tavalla. Halonen esittää velvoituksen väitteenä: Enemmistön velvollisuutena on huolehtia vähemmistönkin oikeuksien kunnioittamisessa. Hän latelee pakkoja: Vapauksien ja vastuun on oltava tasapainossa. Hän kieltää: Väkivaltaa ei tule hyväksyä missään muodossa. Hän tietää yhteisen hyvän: meidän kannattaa toimia yhdessä.

Pätkittäin Halonen ratsastaa myös isänmaallisuuden hevolla. Hän puhuu Suomen haasteista ja hyvinvoinnin oikeudenmukaisesta jakamisesta: Näin sijoitamme sekä yhteiseen tulevaisuuteemme että kunnioitamme vanhempien sukupolvien perintöä ja ponnisteluja.

Halonen puhuu tulevaisuuteen sijoittamisesta ja kansakunnan kaikkien kykyjen hyödyntämisestä. Hän yhdistää näin talouselämästä tutun kielenkäytön ja virallisen optimismin retoriikan.

Puheeseen koulutusjärjestelmästä Halonen sujauttaa myönteisen arvion poliitikoista: Hallituksen ja eduskunnan ponnistelut tämän saavuttamiseksi ansaitsevat täyden tukemme. Halonen luonnollistaa ajatusta yhteisen hyvän puolesta ponnistelevista poliitikoista ja siitä, kuinka tärkeä heitä on tukea. Hän ei muutenkaan kritisoi poliitikkoja eikä talousvaikuttajia.

Jos Halonen suorasukaisemmin kertoisi mielipiteensä ja kehottaisi kansalaisia tukemaan poliitikkoja, hän joutuisi ensinnäkin perustelemaan mielipiteensä ja toiseksi haastaisi yleisönsä ottamaan kantaa puolesta ja vastaan.

Kuka puhuu nyt – ja kenelle?

Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe näyttää olevan vakiintunut tekstilaji, jonka muottia ei hevin muuteta. Onpa puhuja kuka tahansa, puheen tulee käsitellä Suomea ja naapureita, siinä tulee olla katsaus menneeseen ja arvioita tulevasta, sen tulee olla me-henkinen ja myönteinen.

Uutenavuotena ei nytkään puhunut yksilö Tarja Halonen, vaan tasavallan presidentti, instituutio. Kuulijoiksi instituutio kutsui koko kansan, mystisen meidät.

Useimmille instituutioille on yhteistä se, että ne pyrkivät tekstein pitämään yllä tietynlaista vakautta. Myös presidentti-instituutio perustuu vallan ja sen rakennelmien pönkittämiseen. Näin on ollut, mutta onko näin yhä oltava?

Kun presidentiltä on viety isoin osa sisäpoliittisesta päätösvallasta, eikö olisi tarpeen ajatella tämän instituution asemaa muutenkin uudesta näkökulmasta? Voisiko esimerkiksi uudenvuoden puhe olla tyystin toisenlainen? Voisiko yksilön ääni kuulua instituution äänen yli?

Äkkikäännöstä puheisiin ei ole odotettavissa. Halonen nimittäin totesi puheensa lopussa kuntavaalien kokoomuslaista iskulausetta mukaillen, että tavoitteita ei saavuteta sanoilla vaan teoilla.

Olen täsmälleen toista mieltä: sanat ovat tekoja, vallankin sanat. Myös presidentti-instituutio perustuu vallan ja sen rakenteiden pönkittämiseen.