Presidentti puhui kuin poliitikko

Julkaistu tammikuussa 2001 Aamulehdessä

Tarja Halosen uudenvuoden puhetta on kiitelty tiedotusvälineissä – syystäkin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kiinnitettiin huomiota Halosen pyrkimykseen puhua ”arkiäänellä ja arkikieltä”. Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa arvioitiin Halosen puhuneen ”kansalaisten tasalta”. Kriittiselle tutkailijalle teksti jättää kuitenkin paljon sanan sijaa.

Poliitikoille tyypilliseen tapaan Halonen esittää puheessaan asioita selviöinä, vaikka ne eivät ole itsestään selviä. Hänen mukaansa on olemassa yhtenäinen joukko me suomalaiset. Halonen esimerkiksi väittää, että olemme selvinneet lamasta kansakuntana. Tällainen hehkuttelu kylmää kriittistä tarkastelijaa. Ketkä kuuluvat siihen kansakuntaan, joka on selvinnyt lamasta, ketkä eivät?

Purettavaa on myös puheessa kilpailukyvystämme ja maamme poliittisesta ja sosiaalisesta vakaudesta. Mitä kilpailukyky kenellekin on merkinnyt: optioita vai lopputiliä? Mitä poliittisesti vakaata on hankkeissa perustaa oikeistolainen populistipuolue? Millaisesta sosiaalisesta vakaudesta kielivät kertomukset leipäjonoista ja työuupumuksesta?

Halosen suosima me-muoto ei ole niin yksiselitteinen, kuin äkkiseltään voisi luulla. Välillä me tarkoittaa kaikkia ajateltavissa olevia kansalaisia, välillä suurta enemmistöä, välillä työtä tekeviä osaajia, välillä menestyjiä. Kerran Halosen me tarkoittaa pelkästään häntä itseään ja Namibian presidenttiä.

Hauki on luonnollisesti kala

Halonen tarkastelee yhteiskunnallista todellisuutta edeltäjänsä tapaan yllättävänkin ylhäältä. Hän esittää latteahkoja väitteitä, joista on vaikea olla eri mieltä: Demokratian perusta on ihmisten tasavertaisuus.; Suomalainen on perinteisesti arvostanut työtä ja ahkeruutta.

Tällainen kielenkäyttö viestii perustotuudet oppineesta puhujasta, joka kertaa hieman yksinkertaiselle kuulijalle, miten asiat ovat ja miten niiden tulee vastakin olla. Oletettuihin yhteisiin perusarvoihin vetoamalla Halonen samalla rauhoittelee niitä, jotka mahdollisesti vierastavat hänen radikaaliksi leimattua taustaansa.

Sen Halonen jättää kertomatta, mitä tasavertaisuus käytännössä tarkoittaa ja miten demokratian perusta kestää olemassa olevan epätasavertaisuuden. Täsmentämättä jää sekin, mitä pitäisi ajatella niistä suomalaisista, jotka eivät syystä tai toisesta arvosta työtä ja ahkeruutta.

Peruspoliitikkojen tapaan Halonen siis oikoo mutkia, välttelee hankalia näkökulmia ja jättää kertomatta ikäviä yksityiskohtia. Mutta kun pyrkii miellyttämään enemmistöä, useimmiten loukkaa vähemmistöä. Niinpä esimerkiksi kansantalouden kehityksen kehuminen huikeaksi ja hallituksen työllisyyspolitiikan kiitteleminen tuskin tyydyttävät sitä (suurta) vähemmistöä, jolla työtä ei ole tai jolla sitä on inhimillisesti ajatellen liikaa.

Toki Halonen muistuttaa, että työ ei jakaudu maassamme oikeudenmukaisesti ja että taloudellisuuden ja tehokkuuden ylikorostamisessa ihminen on vaarassa syrjäytyä. Tällaisessa puheessa työ esitetään itsenäisenä olioina, joka voi jakautua. Presidentti ei yksilöi, ketkä työtä jakavat tai ketkä korostavat tehokkuutta liikaa.

Puheensa työelämää käsittelevässä osassa Halonen haksahtaa tuottamaan ristiriitaisia merkityksiä. Hän kehottaa kiinnittämään työssäjaksamiseen entistä enemmän huomiota, mutta puhuu lämpimään sävyyn myös työntekijöiden ahkeruudesta ja suomalaisten sitkeydestä, ikään kuin entistä kovempiin suorituksiin kannustaen.

Ristiriitaista on sekin, miten Halonen toisaalta puolustaa tasa-arvoa ja toisaalta puhuu naisista yhtenäisenä joukkona: Toivon, että pystymme rohkaisemaan erityisesti naisia ryhtymään entistä useammin yrittäjiksi. Heidän osaamistaan tarvitaan. Tässä Halonen sulkee itsensä naisten joukon ulkopuolelle. Hän puhuu naisista heinä, joita meidän pitäisi pystyä rohkaisemaan, ja luo naisista kuvaa arkoina hiirulaisina, joita jonkun rohkean on kannustettava.

Meille kaikille tärkeä viesti

Halonen suostuttelee yleisöään, (kans)alaisiaan. Hän vaihtelee sujuvasti muotoiluja, joilla hän velvoittaa kuulijoitaan toimimaan haluamallaan tavalla. Halonen esittää velvoituksen väitteenä: Enemmistön velvollisuutena on huolehtia vähemmistönkin oikeuksien kunnioittamisessa. Hän latelee pakkoja: Vapauksien ja vastuun on oltava tasapainossa. Hän kieltää: Väkivaltaa ei tule hyväksyä missään muodossa. Hän tietää yhteisen hyvän: meidän kannattaa toimia yhdessä.

Pätkittäin Halonen ratsastaa myös isänmaallisuuden hevolla. Hän puhuu Suomen haasteista ja hyvinvoinnin oikeudenmukaisesta jakamisesta: Näin sijoitamme sekä yhteiseen tulevaisuuteemme että kunnioitamme vanhempien sukupolvien perintöä ja ponnisteluja.

Halonen puhuu tulevaisuuteen sijoittamisesta ja kansakunnan kaikkien kykyjen hyödyntämisestä. Hän yhdistää näin talouselämästä tutun kielenkäytön ja virallisen optimismin retoriikan.

Puheeseen koulutusjärjestelmästä Halonen sujauttaa myönteisen arvion poliitikoista: Hallituksen ja eduskunnan ponnistelut tämän saavuttamiseksi ansaitsevat täyden tukemme. Halonen luonnollistaa ajatusta yhteisen hyvän puolesta ponnistelevista poliitikoista ja siitä, kuinka tärkeä heitä on tukea. Hän ei muutenkaan kritisoi poliitikkoja eikä talousvaikuttajia.

Jos Halonen suorasukaisemmin kertoisi mielipiteensä ja kehottaisi kansalaisia tukemaan poliitikkoja, hän joutuisi ensinnäkin perustelemaan mielipiteensä ja toiseksi haastaisi yleisönsä ottamaan kantaa puolesta ja vastaan.

Kuka puhuu nyt – ja kenelle?

Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe näyttää olevan vakiintunut tekstilaji, jonka muottia ei hevin muuteta. Onpa puhuja kuka tahansa, puheen tulee käsitellä Suomea ja naapureita, siinä tulee olla katsaus menneeseen ja arvioita tulevasta, sen tulee olla me-henkinen ja myönteinen.

Uutenavuotena ei nytkään puhunut yksilö Tarja Halonen, vaan tasavallan presidentti, instituutio. Kuulijoiksi instituutio kutsui koko kansan, mystisen meidät.

Useimmille instituutioille on yhteistä se, että ne pyrkivät tekstein pitämään yllä tietynlaista vakautta. Myös presidentti-instituutio perustuu vallan ja sen rakennelmien pönkittämiseen. Näin on ollut, mutta onko näin yhä oltava?

Kun presidentiltä on viety isoin osa sisäpoliittisesta päätösvallasta, eikö olisi tarpeen ajatella tämän instituution asemaa muutenkin uudesta näkökulmasta? Voisiko esimerkiksi uudenvuoden puhe olla tyystin toisenlainen? Voisiko yksilön ääni kuulua instituution äänen yli?

Äkkikäännöstä puheisiin ei ole odotettavissa. Halonen nimittäin totesi puheensa lopussa kuntavaalien kokoomuslaista iskulausetta mukaillen, että tavoitteita ei saavuteta sanoilla vaan teoilla.

Olen täsmälleen toista mieltä: sanat ovat tekoja, vallankin sanat. Myös presidentti-instituutio perustuu vallan ja sen rakenteiden pönkittämiseen.