Kohtalo

Ilmestynyt Suomen Laki -verkkopalvelussa 22.3.2011
Olen usein yllättänyt itseni miettimästä kielemme kohtaloa. Surkastuuko suomi?

Törmäämme taajaan teksteihin, joista ei jostain syystä saa mitään tolkkua. Vastaan tulee päivittäin juttuja nuorison kielipiittaamattomuudesta, yleisestä kielitaidon rapautumisesta sekä yritysten ja tutkimusmaailman englantihypetyksestä.

Viime aikoina näissä kohtalomietinnöissäni on ollut aiempaa useammin mukana teema, joka tuppaa unohtumaan keskusteluissa kielen tulevaisuudesta. Miten yhteiskunnan pirstaloituminen ja samalla erikoiskielistyminen vaikuttavat suomen yleiskielen asemaan ja käyttöön sekä sitä kautta koko kielemme tulevaisuuteen?

Ja tästä pääsen jo varsinaiseen kysymykseeni. Mikä on virkahenkilöiden valta ja vastuu?

Säädöskieli ja laajemmin viranomaistoimintaan liittyvä kielenkäyttö on vaikuttavaa monella tavalla. Virkatekstien tulisi olla ymmärrettäviä paitsi tekijöilleen ja viranomaissoveltajilleen myös niitä lukeville kansalaisille. Virkatekstien perusteella ja niitä käyttäen tehdään paljon muita tekstejä, ja monet säädös- ja virkakieliset ilmaisut väistämättä leviävät virkapiiriä laajempaan käyttöön.

Ajatellaanpa vaikka sellaista sanaa kuin joukkotuhonta. Viime kesänä saimme lukea uutisia, joiden mukaan porvoolainen tuomioistuin tuomitsi erään afrikkalaisen miehen elinkautiseen joukkotuhonnasta.

Sananvalintaa ihmetteli muiden muassa tutkija Lasse Koskela Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogissa: ”Joukkotuhonta? Tarkoite on karmea, mutta sille annettu nimi panee miettimään mieltymystä monitavuisuuteen. Eikö kelpaa joukkotuho, joukkosurma, joukkotappo, joukkomurha? Juristini sanoisi kyllä 600 euroa maksavassa puhelinkeskustelussa, että tappo ja murha ovat eri asioita. Varmaan ovatkin.”

Joukkotuhonta on tietysti lakikieltä. Sen merkitystä määritellään ainakin rikoslaissa. Eikö yleiskielisissä yhteyksissä riittäisi esimerkiksi puhe kansanmurhasta? Tämä tietysti johtaa kysymykseen siitä, eikö lakitekstissäkin olisi voitu päätyä yleistajuisempaan ilmaukseen. Kuinka pitkälle erikoiskielessä pärjäisi yleisesti tunnetuilla ilmauksilla, vallankin kun ne lakikielisetkin ilmaukset joudutaan säädöksissä vielä selittämään?

*

Kielentutkijat eivät yleensä ole kovin huolissaan suomen kielen kohtalosta. Kyse on sentään kielestä, jolla on lähes viisi miljoonaa äidinkielistä käyttäjää. Suomella on kirjakieli ja suomella pärjää Suomessa kaikissa tilanteissa. Tähän asti ainakin on pärjännyt.

Vaikeampi on kysymys, joka koskee yleiskielen kohtaloa. Miten yleiskieleen vaikuttaa kielenkäyttökulttuurin vapautuminen sosiaalisine medioineen ja puhekielibuumeineen? Kaventuuko yleiskielen käyttöala liikaa, jos emme enää pidä yleiskielen hallitsemista kansalaistaitona?

Tärkeä kysymys on myös se, rapauttavatko erikoiskielet yleiskieltä sisältä päin. Hölynpölyttyykö kirjakielemme, menetämmekö näin mainion mahdollisuuden ymmärtää toisiamme?

Kielenkäyttökulttuuri kirjavoituu, ja eri tarkoituksiin sopivat kielimuodot etääntyvät toisistaan. Yhä useammin olemme sellaisissa tilanteissa, joissa yleiskieltä ei varsinaisesti tarvita.

Jos viranomaistoiminta loittonee liian kauas ymmärrettävästä yleiskielestä, olemme pulassa. Monien mielestä näin on jo nyt.

Mikä pahinta, säädös- ja virkatekstien vaikeaselkoisuudesta on tullut luonnollista. Kuuluu asiaan. Maan tapa.