Luonnonlapsia ja kulttuuri-ihmisiä

Julkaistu useissa sanomalehdissä maaliskuussa 2002
 
Luonnonlapsi on kasvanut yksinkertaisissa oloissa. Länsimaisen kulttuurin paine ei ole turmellut luonnonlasta, vaan hän on kehittynyt villinä ja viattomana.

Näin määrittelee luonnonlapsen televisiosta tuttu matkamies Folke West. Ilta-Sanomien haastattelun luonnonlapsi on viisikymppisen Westin parikymppinen morsian Kuubasta.

Joku voi lukea tekstiä yhden miehen tyhmänä tarinointina. Mutta kertooko juttu jotain yleisempää kielestä, jolla pönkitetään arveluttavia asenteita? Entä yhteiskunnasta, jossa tällaiset sovinistis-rasistiset mielipiteet muhivat ja jossa niillä voi vaikkapa myydä iltapäivälehtiä? Kielenkäyttäjän arvot näkyvät hyvin siinä, miten hän viittaa ihmisiin. Ihmisten nimittäminen luonnonlapsiksi kumpuaa halusta panna sukupuolet ja rodut paremmuusjärjestykseen.
 
Luonnonlasta korvaamassa West käyttää paikoin ne-pronominia, ikään kuin puhe ei olisi ihmisistä, vaan vaikkapa eläimistä: häntä viehättää niiden avoimuus.
 
Morsiamesta kerrotaan jutussa vain etunimi, Oslasy. Eikö luonnonlapsella ole sukunimeä, entä sukua? Omista juuristaan West viehättyy: suku ”juontaa loistavasta Armfeltista, joka oli hurja matkustaja ja seuramies”.
 
Nainen on Westille esineen kaltainen tarvike, joka hankitaan. Morsiantaan West kuvaa tytöksi, joka on haettu Santiagon slummista, alkeisasteelta.
 
Toisaalta seikkailijamies rinnastaa naisen luontoon. ”Olen menettänyt sydämeni monta kertaa matkan varrella sekä luonnolle että naisille.” Sovinistisessa kielenkäytössä mies antaa tietoa naiselle. West kertoo ylpeänä opettaneensa morsiamelleen kodinkoneiden käytön: ”tänään hän on pessyt ja silittänyt mun vaatteitani”. Mies on palveltava, nainen palvelija: ”Ei hänen niin sanotussa palvelualttiudessaan ole mitään vikaa.” 

Nainen on Westin puheessa aktiivisessa roolissa kiukuttelijana, mutta myös miehen viettelijänä: ”Totta kai joskus on ollut tilanteita, joissa on vaan... joutunut, tuota niin... antautumaan, heh heh!” 

Sovinistisen kielenkäytön ydintä on sovinistisuuden kieltäminen. ”Mun entiset suomalaiset vaimot voi todistaa, että mä olen kaukana sovinistista.” Mutta sovinistisuuden kiistäminen ei vakuuta, jos muuten puhuu kuin sovinisti.
 
Westin puheissa ei ole mitään uutta, päinvastoin. Sovinistis-rasistisen kielenkäytön ja käytöksen juuret ovat syvällä. Vielä Nykysuomen sanakirjassa luonnonlapsi määritellään ihmiseksi, joka elää ”alkukantaisella kehitystasolla”. Kirjan esimerkkien perusteella luonnonlapsi on välitön ja laiska.

Sovinistisia ja rasistisia asenteita on juurrutettu suomalaisiin myös tieteen nimissä. Esimerkiksi 50-luvulla ilmestyneessä psykologian kirjassa asetetaan räikeästi vastakkain alkeelliset, primitiiviset, heikkoälyiset luonnonihmiset ja me kulttuuri-ihmiset.

”Luonnonihmisten todellisuuden” sanotaan olevan ”usein järjenvastaista”. Me kulttuuri-ihmiset sen sijaan ”liitämme ilmiöihin syvähenkisiä merkityksiä”. Mot.

Selfie, eli miten lainasana napataan suomeen?

Julkaistu useissa sanomalehdissä tammikuussa 2014

 

Suomi ei elä umpiossa, tuskin mikään kieli elää. Näkyvin todiste kielten välisistä kontakteista on sanojen siirtyminen kielestä toiseen. Kieli muuttuu alati ja monin tavoin, ei vähiten niin, että siihen omitaan muista kielistä uusia sanoja.

 

Usein puhutaan yksinkertaistavasti lainasanoista ja niiden siirtymisestä, vaikka ilmiö on mutkikas. Sanojen lainautumista on monenlaista. Sana saatetaan esimerkiksi lainata siten, että se sopeutetaan lainanottajakieleen: suomalaisten banaani on ruotsiksi banan ja englanniksi banana.

 

Välillä sana omitaan kielestä toiseen sellaisenaan, niin sanottuna sitaattilainana, kuten vaikkapa kiinasta suomeen tuotu taiji. Suomi on ollut myös lainanantaja. Tunnetuin esimerkki lienee sana sauna, joka on kelvannut suomesta ainakin englantiin ja ranskaan.

 

Yksi uusimmista suomeen kielen kulkeutuneista tulokkaista lienee selfie. Selfiellä tarkoitetaan tavallisesti esimerkiksi kännykän kameralla itsestä otettua valokuvaa, joka julkaistaan sosiaalisessa mediassa.

 

Selfien ensimmäinen tunnettu esiintymä on vuodelta 2002 Australiasta. Viime vuonna sen suosio räjähti. Erään maailmanlaajuisesti arvostetun sanakirjojen kustantajan mukaan selfien käyttö lisääntyi englanninkielisissä teksteissä 17 000 prosenttia vuonna 2013!

 

Selfie leviää kulovalkean tavoin myös suomenkielisissä teksteissä. Samalla on alettu miettiä, pitäisikö tämä sitaattilaina jotenkin mukauttaa suomeen. Sisältäähän sana meillä harvinaisen kirjaimen f, ja useimmat suomalaisista taitavat ääntää sanan yhdellä tavalla (esim. selfi) ja kirjoittaa toisella (juuri selfie).

 

Entä miten muodostetaan vaikkapa monikon genetiivin, selfieiden? Hankalalta saattaa tuntua.

 

Muutamat kielen asiantuntijat ovat olleet sitä mieltä, että omakuva olisi sopivin suomalainen vastine. Monia muitakin vaihtoehtoja on esitetty, esimerkiksi omis, omsku, itsuli, itsari ja itseke.

 

Suurimman suosion on tainnut tavoittaa meitsie, joka loppuosallaan jäljittelee esikuvaansa. Meitsien mahdollisuuksia menestyä kisassa huonontaa se, että jotkut meistä kielenkäyttäjistä ovat suorastaan allergisia meitsin kaltaisille sanoille, puhumattakaan johdoksista, jotka nojaavat meitsiin. Meikä(läinen) ainakin on.

 

Mitenkähän tässä oikein käy? Villi veikkaukseni on, että kieliyhteisö kuhisee ja pöhisee asiasta aikansa, ja lopulta selfie jatkaa kiihkeästi alkanutta elämäänsä suomen kielen sanana.

 

Lopulta se hyväksytään nykykieltä kuvaaviin sanakirjoihin, aluksi ehkä arkinen-merkinnän kera. Aikaa kuluu, ja merkintä katoaa. 

 

Jossain vaiheessa nämä nettikuvat, itsiöt, ovat auttamatta out. Niitä ei enää oteta eikä jaeta. Selfie kuolee.

Kalan nimi

Julkaistu useissa sanomalehdissä elokuussa 2000
 
Ihailen lohen loikkaa Kontinpaistamassa, Näätämöllä. Kala on
”oikea lohi”, merestä noussut, villi vastavirtaan vaeltaja.

Vuotson jälkeen väsyneisiin silmiini sattuu mainoskylttien viekoittelevia viestejä: Lohen ongintaa, Savulohileipä 5 km. Pyssykylän raitilla kuvittelen kuulevani, kuinka baarien miehet kiroilevat melkein saamiaan vötkäleitä, ”Lokan lohia”.

Tullaan yhä alaspäin, etelämmäs. Uneksin, millaista olisi viettää hassunhauska hetki jossain tienvarren Lohilandioista, hankkia aitoja luontoelämyksiä ja kohottavia kalastuskokemuksia: kaikin puolin varma saalis ja kassan kautta kotiin.

On pakko huokaista. Tällaiseksi tämäkin on mennyt.

Kun nykyään puhutaan lohesta, tarkoitetaan yhä useammin kirjolohta tai taimenta. Kun puhutaan Norjan lohesta, ei ole aina selvää, viitataanko vapaana varttuneeseen hopeakylkeen vai vuonossa kasvatettuun kassikalaan. Kun puhutaan merilohesta, ei haluta huomata, että yhä useampi perhon pettämä punalihainen onkin alkujaan istukas.

Juttua kalasta riittää, sillä veden vilja on merkittävä osa suomalaisten menneisyyttä ja nykymielenmaisemaakin. Kala lienee uralilaista perua ja lohi paljon kalaa nuorempi sana: muutamia tuhansia vuosia vanha balttilainen laina, samaa ikä luokkaa kuin perkele.

Lohta tärkeämpi ruokakala on monin paikoin ollut hauki, jota kuitenkin pidetään yleisesti lohta arvottomampana. Arvostus tehdään tiettäväksi kielessä: Lohta, ”kalojen kuningasta”, kuulemma kannattaa pyytää, vaikka ei saakaan. Hauki taas on monen lohestajan mielestä halveksittava ”jänkäkoira”.

Lohien heimoon kuuluu lähes seitsemänkymmentä eri lajia, joista meillä yleisimpiä ovat merilohi (eli lohi), harjus, muikku, siika ja taimenet. Ihmisen muualta tuomina Suomessa elää myös kirjolohia sekä harmaa- ja puronieriöitä.

Biologit ovat tuottaneet tutkimuksiin perustuvia lajikategorioita, kielentäneet todellisuutta tieteen mitat täyttäväksi. Samaan aikaan toisaalla kalastajat ovat värkkäilleet omia luokittelujaan.

Jyrkimmät erottelijat karsinoivat vedenelävät arvokaloihin ja roskakaloihin. Ainakin pohjoisessa tavallinen on isojako istukkaisiin ja luonnonkaloihin. Hienojakoisempaan erotteluun pyrkivät irvileuat kutsuvat istutettuja taimenia rehupiikleksiksi, tammukkapurot vallanneita nieriöitä taas nigerialaisiksi.

Kalastajan ikuisesta optimismista kertoo jako jo saatuihin ja pian saataviin kaloihin. Saamamiehen luonteenlaadusta kertoo tarve puhua saaliista melkomoisina vonkaleina. Naapurin mielestä samat kalat ovat sinttejä.

Kalajutut ovat kalajuttuja, mutta miten pitäisi suhtautua siihen, että esimerkiksi kirjolohta myydään jatkuvasti lohena? Mainostajat käyttävät hyväkseen niitä myönteisiä mielikuvia, joita lohi suomalaisessa sytyttää.

Muistanette takavuosilta toisen esimerkin samankaltaisesta markkinointipuheesta? Tuolloin pohjoisen isojen tekoaltaitten kääpiöitynyttä siikaa kaupattiin polarmuikkuna. Kala- ja kauppahenkilöiden kielessä totuus venyy käsienväliäkin leveämmälle.

Ehkäpä kirjolohta hyljeksitään turhaan. Ehkäpä markkinoijat eivät ole huomanneet, että sanaan liittyy ainakin yksi myyvä muisto.

Kun sateenkaariraudun lammikkokasvatus yleistyi Suomessa 1960-luvulla, alettiin syystä tai toisesta pohtia, pitäisikö kalan nimi muuttaa suomalaisen suussa paremmin maistuvaksi. Aloitteen kirjolohesta teki kovettu kalamies – Kekkonen.