Kalan nimi

Julkaistu useissa sanomalehdissä elokuussa 2000
 
Ihailen lohen loikkaa Kontinpaistamassa, Näätämöllä. Kala on
”oikea lohi”, merestä noussut, villi vastavirtaan vaeltaja.

Vuotson jälkeen väsyneisiin silmiini sattuu mainoskylttien viekoittelevia viestejä: Lohen ongintaa, Savulohileipä 5 km. Pyssykylän raitilla kuvittelen kuulevani, kuinka baarien miehet kiroilevat melkein saamiaan vötkäleitä, ”Lokan lohia”.

Tullaan yhä alaspäin, etelämmäs. Uneksin, millaista olisi viettää hassunhauska hetki jossain tienvarren Lohilandioista, hankkia aitoja luontoelämyksiä ja kohottavia kalastuskokemuksia: kaikin puolin varma saalis ja kassan kautta kotiin.

On pakko huokaista. Tällaiseksi tämäkin on mennyt.

Kun nykyään puhutaan lohesta, tarkoitetaan yhä useammin kirjolohta tai taimenta. Kun puhutaan Norjan lohesta, ei ole aina selvää, viitataanko vapaana varttuneeseen hopeakylkeen vai vuonossa kasvatettuun kassikalaan. Kun puhutaan merilohesta, ei haluta huomata, että yhä useampi perhon pettämä punalihainen onkin alkujaan istukas.

Juttua kalasta riittää, sillä veden vilja on merkittävä osa suomalaisten menneisyyttä ja nykymielenmaisemaakin. Kala lienee uralilaista perua ja lohi paljon kalaa nuorempi sana: muutamia tuhansia vuosia vanha balttilainen laina, samaa ikä luokkaa kuin perkele.

Lohta tärkeämpi ruokakala on monin paikoin ollut hauki, jota kuitenkin pidetään yleisesti lohta arvottomampana. Arvostus tehdään tiettäväksi kielessä: Lohta, ”kalojen kuningasta”, kuulemma kannattaa pyytää, vaikka ei saakaan. Hauki taas on monen lohestajan mielestä halveksittava ”jänkäkoira”.

Lohien heimoon kuuluu lähes seitsemänkymmentä eri lajia, joista meillä yleisimpiä ovat merilohi (eli lohi), harjus, muikku, siika ja taimenet. Ihmisen muualta tuomina Suomessa elää myös kirjolohia sekä harmaa- ja puronieriöitä.

Biologit ovat tuottaneet tutkimuksiin perustuvia lajikategorioita, kielentäneet todellisuutta tieteen mitat täyttäväksi. Samaan aikaan toisaalla kalastajat ovat värkkäilleet omia luokittelujaan.

Jyrkimmät erottelijat karsinoivat vedenelävät arvokaloihin ja roskakaloihin. Ainakin pohjoisessa tavallinen on isojako istukkaisiin ja luonnonkaloihin. Hienojakoisempaan erotteluun pyrkivät irvileuat kutsuvat istutettuja taimenia rehupiikleksiksi, tammukkapurot vallanneita nieriöitä taas nigerialaisiksi.

Kalastajan ikuisesta optimismista kertoo jako jo saatuihin ja pian saataviin kaloihin. Saamamiehen luonteenlaadusta kertoo tarve puhua saaliista melkomoisina vonkaleina. Naapurin mielestä samat kalat ovat sinttejä.

Kalajutut ovat kalajuttuja, mutta miten pitäisi suhtautua siihen, että esimerkiksi kirjolohta myydään jatkuvasti lohena? Mainostajat käyttävät hyväkseen niitä myönteisiä mielikuvia, joita lohi suomalaisessa sytyttää.

Muistanette takavuosilta toisen esimerkin samankaltaisesta markkinointipuheesta? Tuolloin pohjoisen isojen tekoaltaitten kääpiöitynyttä siikaa kaupattiin polarmuikkuna. Kala- ja kauppahenkilöiden kielessä totuus venyy käsienväliäkin leveämmälle.

Ehkäpä kirjolohta hyljeksitään turhaan. Ehkäpä markkinoijat eivät ole huomanneet, että sanaan liittyy ainakin yksi myyvä muisto.

Kun sateenkaariraudun lammikkokasvatus yleistyi Suomessa 1960-luvulla, alettiin syystä tai toisesta pohtia, pitäisikö kalan nimi muuttaa suomalaisen suussa paremmin maistuvaksi. Aloitteen kirjolohesta teki kovettu kalamies – Kekkonen.