Työmatkalla merkityksiin

Julkaistu useissa sanomalehdissä maaliskuussa 2004 

”Hyvät matkustajat. Odotetaan tuloraiteen vapautumista. Kohta pitäisi päästä matkustamaan. Ja toivotetaan hyvää työpäivää kaikille.” 

Hyvä matkustaja, minäkö? Entä pahat tai huonot? Onko tämä työmatkailu matkustamista? Kuka odottaa, kun odotetaan?

Miten niin tuloraiteen? Menossahan tässä ollaan. Vapautumista? Kuinka pitkä tuomio tuloraiteella on?

Ai kohta? Koska siis? Pitäisi päästä, tosiaankin. Minnehän matkustaisi, etelän hiekoille vai pohjoisen hangille?

Ja? Miten niin ja? Mitkä asiat nyt yhdistetään? Kuka toivottaa? Kenelle kaikille?

Työpäivää? Ovatko ihmiset menossa töihin, entä työttömät, eläkeläiset tai koululaiset? Hyvää? Miksi ei vaikkapa hauskaa tai tavallisen tylsää?

Kielentutkijoita moititaan joskus todellisuudesta vieraantuneiksi haihattelijoiksi ja saivartelijoiksi. Joskus syystäkin.

Olen toisinaan vaipunut transsiin, kun olen jäänyt pohtimaan merkityksiä. Kerran löysin itseni Keravalta, vaikka tarkoitukseni oli jäädä junasta jo Tikkurilassa.

Esimerkiksi konnarin kuulutus saattaa saada minut lankeamaan loveen. Kirjoitan hänen sanansa pieneen ruutuvihkoon, otan puhutun haltuun muuttamalla sen kirjoitukseksi.

Olen iloinen löydöstäni! Neron kiilto silmissä alan ruotia saalistani: miksi tämä sana tuon asemesta, miksi tässä järjestyksessä, miksi, miksi.

Mielenkiintoinen on tapa, jolla junailija kuvaa tilannetta ja pahoittelee sitä. Hän aloittaa puhuttelemalla matkustajia, ei esimerkiksi toivottamalla hyvää huomenta. Tämän jälkeen hän esittää viivästyksen syyn (raide ei ole vapaa) ja arvion siitä, mitä tulee tapahtumaan (raide vapautuu).

Suoran anteeksipyynnön (”pyydän anteeksi viivästystä”) asemesta konnari toivottaa hyvää työpäivää. Toivotetaan-muodon voi tulkita monin tavoin: Konnari ei pane itseään likoon, tai hän ei halua korostaa itseään. Ehkä konduktööri ajattelee näin esiintyvänsä virallisesti, VR:n nimissä.

Matkaajat taitavat olla kutakuinkin tyytyväisiä. Eivät sen takia, että juna taas seisoo, vaan siksi, että heitä on informoitu.

Harva jää pohtimaan persoonapronominin puuttumista tai konditionaalia pitää-verbissä, saati kohta-adverbin semantiikkaa tai matka-substantiivin etymologiaa. Kuka täysijärkinen alkaisi analysoida puhutun ja kirjoitetun kielen syntaktisia eroja tai lausahduksen genreä, variaatiosta puhumattakaan?

Eipä taida junassa olla monia sellaisiakaan, joiden päässä alkavat raksuttaa ja-konjunktion diskurssifunktiot. Kukapa huomaisi puheessa propagandaa tai indoktrinaatiota? Havaitsisi intertekstuaalisia kytköksiä? Kuulisi kaikuja identiteeteistä ja ideologioista?

Junailijan sanat tietävät paikkansa, tulevat ymmärretyiksi ilman tietoista valintojen setvimistä. Matkaajien ei tarvitse alkaa etsiä merkityksiä edelliseltä asemalta tai viereiseltä raiteelta. Heidän ei tarvitse eritellä puheen osia. He pärjäävät ilman kielitieteen jargonia.

Kun tuloraide viimein vapautuu, merkitystentutkijan matka on vasta alussa. Hänkin haluaa päästä perille, vaikka tietää, että työmatkalla merkityksiin ei ole päätä, ei perää.