Luonnollisesti

Minulla oli vuoden 2014 Suomen Luonto -lehdessä pieni kielipalsta Luonnollisesti. Alla palstalla julkaistut jutut. Keskeisimpinä lähteinä käytin jutuissani Kielitoimiston sanakirjaa, Nykysuomen sanakirjaa, Suomen sanojen alkuperää ja Nykysuomen etymologista sanakirjaa.

Luonnollisesti

Kielentutkija tutkii luonnollisia kieliä, mutta ei ole luonnontutkija. Mikä oikeastaan on luontoa ja luonnollista?

Luonnollinen tarkoittaa aitoa, luonnonmukaista ja luontoon kuuluvaa. Luonto taas voi viitata niin luomakuntaan kasveineen ja eläimineen kuin ihmisluonteeseenkin.

Sekä luonto että luonne ovat muinaisen luoda-verbin johdoksia. Luominen on alkujaan heittämistä: vieläkin luodaan lunta ja käärme luo nahkansa.

Luonto on kielellinen luomus, ihmisen puhetta ihmiselle. Myös puhe luonnosta perustuu tekemiimme valintoihin. Se, minkä väitämme olevan luonnollista, voi olla jotain aivan muuta, joskus suorastaan luonnotonta.

 
Ympäristö

Mitä ympäristö tarkoittaa? Olen ymmälläni.

Sanan hämäryydestä kertoo jo se, että ympäristöministeriölle kuuluvat niin asumista, yhdyskuntia, rakennettua ympäristöä, luonnon monimuotoisuutta kuin ympäristönsuojeluakin koskevat asiat. Poliitikot painottavat sanan sitä merkitystä, joka heidän kannaltaan kulloinkin on edullisin.

Jos pyrimme yhteisymmärrykseen merkityksistä, on hyvä muistaa, että ymmärtäminen on muinoin saattanut tarkoittaa ympäri kiertämistä. Eri näkökulmista katselemista siis.

Tuntematon paikka on otettu haltuun kiertämällä se ympäri. Ympäripyöreän ympäristönkin voi yrittää ymmärtää ympyröimällä sen ajatuksen voimalla.


Maa ja ilma

Maa ja ilma ovat sanoja ammoisilta ajoilta. Ikivanha on myös tämä yhdyssanatyyppi, jossa rinnastetaan kaksi asiaa: maailma.

Maailman osat ovat samanarvoisia. Tasapainossa.

Tällainen sanojen yhdistäminen lienee menneen maailman tapoja. Nykyään on tavallisempaa, että yhdyssanan yksi osa määrittää toista, kuten sanassa luonnonvarat.

Runollisesti, vailla tieteellisyyden taakkaa, voi ajatella, että ihmisten tavat katsoa maailmaa ja muuttaa havaintonsa kieleksi ovat muuttuneet. Sana maailma on viesti ajoilta, jolloin elonpiiriä tarkkailtiin eri vinkkelistä.

Ilman kaiken määrittelemistäkin tultiin toimeen. Maa makasi silminnähden toisin?


Sairasta!

Moni asia voi olla sairas tai sairastaa: Yhteiskunta, kirjallisuus, Suomi. Karhunpoika, Itämeri, luonto. Kielikin.

Olemme saaneet sairauden Saksan suunnasta, siis sanan. Samaa vanhaa germaanista kantaa on ruotsin sår eli haava.

Pitäisikö tästä ajatella niin, että muinoin sairas oli vain se, josta valui verta? Selvää on, että sairauden merkitys on laajentunut ja sana on maailmaa matkatessaan metaforisoitunut.

Sairauteen viitataan tätä nykyä myös silloin, kun halutaan arvottaa asioita. Sairaasta ja sairaudesta puhutaan täysin vastakkaisissakin merkityksissä: Lihansyönti on sairasta. Ruuan dyykkaaminen roskiksista on sairaan siistiä.


Kesannolla

Välillä tuntuu siltä, että harrastukset, muu itsensä kehittäminen ja ihmissuhteetkin ovat kesannolla. Ne jäävät siis vaille hoitoa ja huomiota.

Vanhastaan kesanto on ollut pelto, joka on jätetty määräajaksi viljelemättä, ”kesäpelto”. Sana kesanto on johdettu sanasta kesä.

Euroopan unionin säännösten ja tukijärjestelmien myötä meillä on puhuttu muun muassa kesantovelvoitteesta ja vapaaehtoisesta kesannoinnista. Onpa lanseerattu urbaanin kesannon käsitekin.

Myös suomen kielen on arveltu olevan kesannolla. Absurdi arvelu! Niin kauan kuin puhumme kesannolla olemisesta ja oivallamme, mitä sillä tarkoitetaan, kieli ei voi olla kesannolla.


Kala suomuineen

Tuhansien järvien Suomessa kalaa on arvostettu. Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo, että kala kuuluu uralilaiseen sanakerrostumaan. Esimerkiksi unkarissa sana on hal ja marissa kol.

Ikivanhaa perua on myös sana suomu, jonka vastineet eräissä etäsukukielissä merkitsevät rahaa. Joidenkin kalojen suomut saattavatkin muistuttaa kiiltäviä kolikoita. Mielenkiintoista!

On hauska tietää, mistä sanat tulevat. Yhtä innostavaa on pohtia, mihin sanat menevät. Miten käy vaikkapa kaloihin liittyvän kielen ja perinnetiedon?

Tätä sai pohtimaan kysely, jossa selvitettiin, mikä on lasten mielestä yleisin kalalaji. Tietysti kalapuikko.


Keinot(telua)

Hätä kuulemma keksii ja tarkoitus pyhittää keinot. Toisaalta hyvät keinot ovat kalliit.

Monin paikoin mietitään taas keinoja, joiden avulla ongelmat voitaisiin ratkaista. Samalla puhutaan kielteiseen sävyyn keinottelijoista, jotka häikäilemättömästi käyttävät hyväkseen toisten ihmisten hädänalaista tilaa.

Vanhastaan keino on liittynyt läheisesti ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin ja siihen, miten ihminen on voinut elää näillä raukoilla rajoilla. Esimerkiksi Peräpohjolassa kyse on ollut ihmisen kulkemasta ansa- tai eräpolusta.

Kummallista kyllä, keino- yhdyssanan alussa (keinokastelu) tarkoittaa nykyään – ei-luonnollista.


Asian ytimessä

Taas kohistaan ydinvoimasta. Moni pelkää ydinaseita. Joku puhuu Naton kovasta ytimestä. Muutamissa maailman johtajista tuntuu olevan liikaa ytyä.

Ydin viittaa tietenkin keskukseen, sisimpään osaan, sydämeen. Ydinvoima määritellään sanakirjoissa fysiikan terminä tähän tapaan: nukleonien välinen (ydintä koossa pitävä) voima. Nukleoni taas on ydinhiukkanen, atomiytimen rakenneosa.

Ydin on ikivanha suomalais-ugrilainen sana, jota on käytetty viitattaessa vaikkapa poron luun sisukseen: luuytimeen ja ydinluuhun. Joissakin sukukielissämme samantapaisilla sanoilla on ilmeisesti tarkoitettu myös – aivoja.


Erä

Espoon Nuuksiota on mainostettu erämaana, joka sijaitsee kaupungissa. Mainos sisältää ristiriidan: perinteisesti on ajateltu, että erämaa on juuri kaupungeista kaukana oleva alue. Kaupunki taas on – kivierämaata.

Aito erämaa on tyhjä ihmisistä ja täynnä tenhoa. Kirjailija A. E. Järvinen antoikin ensimmäiselle teokselleen nimeksi Erämaan valo.

Alkujaan erämaa on tarkoittanut kaukaista seutua. Erämaa on erillään oleva paikka.

Erillisyydestä on kyse myös sellaisissa ilmauksissa kuin maksuerä tai ottelun toinen erä. Yhteys on selvä vaikkapa pohjoissaamen sanaan earri. Se viittaa maitomäärään, jonka esimerkiksi lehmä kerralla lypsää.

 
Susi

Maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpo puhui taannoin häirikkösusista. Tällaisessa puheessa metsän peto inhimillistetään, ikään kuin luontokappale pystyisi ihmisen tavoin häiriköimään.

Usein susi esitetään uhkana ja susipuhe on tavalla tai toisella kielteistä. Ajatellaanpa vaikka sellaisia ilmauksia kuin susipari tai tästä tuli susi.

Susi-sanan alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Kyse voi olla vanhasta lainasta (vrt. ruotsin hund eli koira).

Etymologi Kaisa Häkkinen on arvioinut, että sudelle todennäköisesti on ollut vanhastaan omaperäinenkin nimitys. Se on sittemmin hukattu. Pedon nimeä ei ole haluttu lausua ääneen. Tabu mikä tabu.