Häpeän huntu

Julkaistu Päivystävän tekstintutkijan palstalla Hiidenkivessä 2/2012


Hävettää. En osaa. En jaksa. En riitä.

Teen ei-oikeita asioita. Ulostan epätarpeellisia tekstejä. Ajatukseni paarustavat umpihangessa lylyllä ja kalhulla, vaikka niiden pitäisi snoukata ja sloupata.

Olen out. Olen miinusihminen. Hävettää.

Hävettää, että hävettää. Häpeämisen häpeäminen hävettää sitäkin enemmän.

Tänään hävettää erityisesti se, että kieleni on epäkelpo. Käymätön. Sopimaton. Toimimaton. Suomen sana on housuun lirahtanut pissa.

*

Hävettääkö sinua koskaan, Björn Wahlroos? Hävettääkö sinua koskaan, Helsingin Sanomat?

Mummoni muotoilisi asian näin: ”Eikö teillä ole yhtään häpyä?”

Maailmassa on sitä vähemmän häpyä, mitä enemmän häpyä näytetään. Mitä hävyllisempi media on, sitä hävyttömämpi se on. Häpyähky on merkki häpykadosta.

Wahlroos äänitorvineen edustaa kaikkea sitä, mikä saa minut tuntemaan jatkuvaa vajautta, keskeneräisyyttä ja riittämättömyyttä. Puhun voimista, jotka vannovat kyvyn, kilpailun ja kansainvälisyyden sekä kansainvälisen kilpailukyvyn nimiin. Nämä ovat ne tahot, joiden mielestä suomen kielestä on lähinnä haittaa.

Vallankin suomen kielestä on haittaa tiedon ja rahan maailmassa. Meidän, jotka pidämme kirppukielestämme kiinni, olisi aika väistyä. Kielikäsityksemme nimittäin on väärä. Oikean kielikäsityksen mukaan kieli on ennen muuta tiedon ja informaation siirtämisen väline. Se tuottaa lisäarvoa.

Ahneiden ahmojen ja houkkien haukkojen kvartaalitapaamisissa äidinkieliviserryksillemme nauretaan. Niitä joutuisi häpeämään, jos olisi häpyä.

*

Sosiologit ovat yrittäneet ymmärtää, mistä vieraantumisessa on kyse. Vieraantuminen on muun muassa sitä, että ihminen ei voi kehittää omia kykyjään eikä toteuttaa itsessään olevia mahdollisuuksia.

Vieraantuminen on häpeän puoliso. Se, jos mikä vieraannuttaa, kun joutuu kieltämään oman kielensä – kolmesti, neljästi, jatkuvasti.

Tällainen kieltäminen on arkipäivää nykytieteessä. Jotta voit menestyä opinnoissasi tai tutkijana, sinun on aivan aluksi päästettävä irti äidinkielestäsi. Ja menestyttävähän sinun on, sillä ihmisen peruspyrintö on oman edun tavoitteleminen.

Joukko tieteellisiä seuroja on julkaissut kannanoton suomenkielisten tiedejulkaisujen puolesta. Seurat ihmettelevät, miksi suomenkieliset tiedejulkaisut automaattisesti pannaan alempaan kastiin kuin englantilaiset. Eihän tutkimuksen laatu voi olla kielikysymys.

Seurat eivät ota kantaa häpeään. En silti usko olevani häpeäni kanssa yksin. Miksi minun on suomenkielisenä tutkijana tunnettava jatkuvaa ja syvenevää häpeää siitä, että yritän ajatella, analysoida, julkaista – olla jonakin – suomeksi? Miksi meidät dissataan?

*

Häpeä ei ole risupartahumanistin yksinoikeus. Se ei ole suomeen ja Suomeen jämähtäneen tutkijanplantun privilegio. Se ei ole yksittäisen piipertäjän turhaa piipittämistä.

Häpeä on tosi tunne, se on kansallinen trauma. Häpeä on semioottinen objekti, kulttuurituote, teksti. Häpeä on lysyssä istuva ihminen, kuin alati anteeksipyytävä hymiö. Häpeä on huutomerkki, irronneella päällään seisova raajaton valtioruumis.

Häpeä ei ole hyvin muodostunut lause eikä ajatus. Häpeä on sekasotku.

*

Ingmar Bergmanin lapsuus oli nöyryytysten täyttämää. Kun pikku-Ingmar pissasi yöllä housuihinsa, hänen oli pukeuduttava seuraavana päivänä punaisiin vaatteisiin.

Häpeän kääntöpuoli on nöyryyttäminen. Hävyttömät hallitsevat häpeällä, alistavat häpeäviä.

Häpeästä tulee olla hyötyä. Häpeän kuuluu näkyä.

 
LÄHTEET

Alice Miller, Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itseyden etsintä. WSOY 1984.

Paluu maailmaan. Kirjallisten tekstien sosiologiaa. Toimittaneet Voitto Ruohonen, Erkki Sevänen ja Risto Turunen. SKS 2011.