Politiikka on myös sanomatta jättämisen taidetta

Julkaistu useissa sanomalehdissä helmikuussa 2001

Ihminen ymmärtää puolesta sanasta. Joskus vähempikin riittää.

Vaikka poliitikot puhuvat päivät pääksytysten työkseen, lämpimikseen ja tv-visailuissa, politiikka on myös sanomatta jättämisen taidetta. En tarkoita nyt asian vierestä puhumista, vaikka sekin puhuvilta päiltä käy päinsä. En tarkoita myöskään taitoa puhua paljon sanomatta mitään.

Tarkoitan sitä, miten poliitikot saavat haluamansa merkityksen välitetyksi sanomatta asiaansa suoraan. Otetaanpa taas, kuten me tutkijat niin hauskasti sanomme, eksemplaari.

Sauli Niinistö arveli taannoin lehdessä, että ”rikastumista pitäisi sietää”. Perin opettavaisella aatoksellaan hän aloitti keskikokoisen keskustelun aiheesta ”köyhät ovat kateellisia”.

Mutta mitä Niinistö oikeastaan sanoi? Miten hän tuotti merkityksen ’köyhät, älkää olko kateellisia’? Kun haastattelua tutkimalla tutkii, huomaa, että siinä ei kertaakaan mainita kateutta. Sen sijaan Niinistö puhuu ”rikastumisen aiheuttamasta katkeruudesta” ja ”rivikansalaisten asenteiden herkistymisestä”. Köyhien asemesta haastattelussa puhutaan ”rikastumisesta paitsi jääneistä” ja ”pienituloisista”.

Niinistö ei siis saa pakotettua puhevärkeistään ulos sellaisia ääntiöitä ja kerakkeita, joista syntyisivät nuo vulgaarit sanat. Kateus. Köyhä.

Sen sijaan Niinistö rupattelee mielellään mukavia, esimerkiksi ”optiotuloista”, joilla ”saadaan yhteistä hyvää”. Niinistö on niitä, joilla on horjumaton usko markkinavoimiin, mutta hän ei turhaan lausu markkinavoimien nimeä. Niinistön kielessä ja mielessä ”tuloerot kasvavat”, ikään kuin päättäjillä tai muilla ihmisillä ei olisi asiaan mitään sanomista.

Saulin sepittämässä satumaassa toiset ”rikastuvat”, kuin itsestään, ja pulinat pois. Niinistön laskuopin mukaan ”optiomiljonäärit ovat saaneet rikkautensa toisilta rikkailta, osakkeenomistajilta”.

Niinistön on ”mahdotonta käsittää, että jonkun rikastuminen olisi muilta pois”. Niinistö tarjoaa tällaiset kiistiöt selviöinä.

Niinistön sanelema maailma on vaihtoehdoton. Hänen mukaansa on” mahdoton ryhtyä estämään rikastumista”, ilmiö on ”väistämätön” eikä sille ole ”järkevää vaihtoehtoa”. Tällainen sanailu panee kysymään, mihin politiikka enää tarvitaan. Eikö aina ole mahdollista tehdä toisin, sanoa toisin?

Niinistöllä toki on haastattelun perusteella tarjolla kaksi ”vaihtoehtoa”. Tosin vain toinen niistä on hänen mukaansa mahdollinen: ”toiset tienaavat huomattavasti enemmän kuin toiset”.

Veronkiertohalun Niinistö tulkitsee rikkaiden kannalta parhain päin. Hänestä veronkiertohalu kertoo ”verotuksen kireydestä”, ei esimerkiksi siitä, että rikkaan kirstu on pohjaton ja ahneus ainainen.

Ministerin hipiää herkistää sekin, että kokoomukselle on vastoin parempaa tietoa haluttu antaa ”rooli rikkaiden suosijana”. Tässä juontuu jo mieleen vanha propagandistin ohje: pienestä luikurista jää heti kiinni, kannattaa höpläyttää kunnolla.

Niinistön haastattelua sulatellessa tulee pohtineeksi, kenen kädestä journalistit syövät ja kenen viisuja lehdet laulavat. Millaista itsesensuuria toimituksissa harjoitetaan? Eikö toimittaja enää saa olla änkyrä? Eikö edes asiallisen kriittinen, sanottuun ja sanomatta jäävään takertuva? Pitääkö vain myönnellä, välittää ns. tietoa, välittämättä siitä, millaista tai kenen ”tietoa” ollaan välittämässä?

Tästäkin huolimatta tarjoan vapaaseen levitykseen seuraavan vähän käytetyn virkkeen: Vaikka työllään ei voikaan rikastua, työllä voi, toisten työllä.

Lainaukset: Helsingin Sanomat 6.1.2001