Missä on vastaisku-uutisen ihminen?

Julkaistu useissa sanomalehdissä lokakuussa 2001

Välillä tuntuu siltä, että olen kuullut, nähnyt ja lukenut tarpeeksi kovia uutisia. Pää on täynnä, mutta olo on tyhjä. Mihin toimittajat ovat hukanneet kertomuksissaan sodasta ja terrorismista tärkeimmän, ihmisen?

Tietoa kyllä on välittynyt. Yhtenä aamuna sain lehdestäni lukea, että USA ja Britannia iskivät risteilyohjuksilla useisiin kohteisiin Afganistanissa. Pääuutissivulla oli iso otsikko Yhdysvaltojen vastaisku alkoi, ja teemasivut oli nimetty Vastaiskuksi.

Lehdessä siteerattiin presidentti Bushia, jonka mukaan kyseessä on ”sota terrorismia vastaan” ja ”laaja kampanja”. Bush vakuutti ”meidän” puolestamme, että ”me emme halunneet tätä tehtävää, mutta me viemme sen loppuun”.

Bushin kuvan rinnalla oli samankokoinen kuva bin Ladenista. Bush nimesi viholliseksi bin Ladenin; bin Laden kutsui Bushia ”epäuskovaisten johtajaksi”. Muita ihmisiä näihin uutisiin ei juuri mahtunut, ja Bush ja bin Ladenkin esiteltiin pikemminkin tuomarina ja syyllisenä sekä hyvän ja pahan symboleina kuin yksilöinä.

Sodan kielessä hätkähdyttää sen yhtenäisyys. Minunkin aamulehteni kaiuttelee kieltä, joka on jossain muualla muokattua.

Toimittajien tietolähteet ovat jo valinneet sopivat sanat, hyväksyttävät näkökulmat ja tärkeät puheenaiheet. Toimittajan työ on välittää tätä ”tietoa”.

Mutta mitähän Yhdysvalloissa tehtiin silloin, kun maailmalla kiiteltiin maata maltista ja järkevyydestä, siitä, että Bush ei välittömästi ”ryhtynyt toimiin”? Ainakin propagandistit ryhtyivät määrittelemään kieltä, jolla tästä asiasta vastedes on tapa ja lupa puhua.

Niin tai toisin, toimittajat näyttävät Suomessakin olevan melko yksimielisiä siitä, että kyseessä on ”vastaisku”, ”operaatio” ja ”tehtävä”, jossa tuhotaan tarkkaan valittuja ”kohteita”.

Kohteina mainitaan Taliban-liikkeen ilmatorjunta- ja hävittäjäkalusto ja tukikohdat sekä al-Qaida-järjestön koulutusleirit. Näihin kohteisiin ohjukset uutisoinnin perusteella ”iskeytyvät” kuin itsestään.

Kyse on siis ennen kaikkea iskuista, kohteista, kalustosta ja tukikohdista. Ei esimerkiksi pelkäävistä, vihaisista tai kostoa vannovista ihmisistä. Ei kivusta, kauhusta eikä kuolemisesta.

Uutisissa annetaan aamu aamun jälkeen yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä öisin ”tapahtuu”. Saamme muun muassa lukea, mitkä ovat Tomahawk-ohjusten painot, pituudet ja räjähdemäärät.

Opimme, kuinka paljon ja millaisia pinta-aluksia, lentotukialuksia, rynnäkkökoneita ja pommikoneita ”käytössä” on. Tietoja vahvistetaan tarkoin mutta tyylitellyin karttakuvin ja kuvioin.

Kaikki tämä tyydyttää tiedonnälkää, mutta yhä lukija jää yksin kysymyksineen: Eikö ”kohteissa” ole ihmisiä? Keitä varten ”koulutusleirit” ja ”tukikohdat” ovat? Entä USA ja Britannia, niiden ihmiset? Kuka ohjukset lähetti matkaan? Keneen ne osuivat? Mitkä puuhat ihmisiltä jäivät kesken? Kuka kuolleita kaipaa? Kuoleeko taas ”viattomia”?

Sota- ja terrorismiuutisissa näyttää olevan erityisen vaikea kyseenalaistaa suurimpia itsestäänselvyyksiä. Ei ole sopivaa ihmetellä, miksi tapahtumia tarkastellaan lähinnä toisen puolen näkökulmasta. Ei kuulu asiaan pohtia, voiko ”vastaisku” jatkua yöstä toiseen ja onko silloin enää kyse vastaiskusta.

Ei tule kuuloonkaan kysyä, onko sotilas tai terroristi ihminen. Ei pidä miettiä, onko hänellä kaipaamaan jääviä omaisia, ystäviä ja tuttavia.

Yhtenä aamuna lehdessäni uutisoidaan, että ”Ohjus tappoi siviilejä Kabulissa”. Erehtymätön ohjus ehkä eksyi, mutta samalla toimittaja löysi ihmisen, uhrin.