Päätehakkuita taikametsässä

Julkaistu helmikuussa 2000 useissa sanomalehdissä

”Suuri oli metsän puitten seura”, tuumasi Samuli Paulaharju Sompiossaan sotien alla. Tuolloin selkossuomalainen asui metsässä ja metsä asui selkosen suomalaisessa, hänen kielessään.

Metsäihminen tunnisti taigametsänsä puut ja tunnusti niiden luonnollisen arvon. Hänen oli tarpeen antaa metsälle ja sen olioille, puille ja muille, tarkkoja nimiä. Hän osasi lukea metsän moninaisia merkkejä ja kuvata niitä tarkoituksenmukaisella kielellä.

Paulaharjun kairoissa kohosi lakkapäisiä aihkeja, kasvoi kituen hyötö- ja räkämäntyjä, sojotti suostoja ja keloja, huojui komoja ja aarniohonkia. Kuijottipa korvessa partaisia luppokuusiakin, kurotteli korkeammalle kärtsäköitä.

Mutta ajat olivat muuttumassa, jo muuttuneetkin. Puheet muotoutuivat uuden ajan myötäisiksi, ja teot olivat puheiden mukaisia. Metsä alettiin ymmärtää puilta, nähdä rahanarvoisena omaisuutena.

Metsää mittailtiin kiintokuutioina ja puita kutsuttiin saha- ja paperitavaraksi, tukeiksi ja pölleiksi. Nöyrät, nälkäiset miehet savotoivat, ”kumartuivat siellä puitten juurille”, kuten Pentti Haanpää kuvaa Noitaympyrässä. Joku kutsui raatamista ”metsänhoidollisiksi hakkuiksi”.

Metsän syvin olemus määriteltiin uudella tavalla, ja sanat saivat uuden luonnon. Samalla luonto sai modernin, teollisen merkityksen. Tästä todistaa Lapin leivän isän eli Kemiyhtiön historia: ”metsien tehtävänä on kaiken aikaa ollut tuottaa raaka-ainetta”.

Samalla kun Suomen väitettiin seisovan ”tukevasti puujaloillaan”, jalkoja eli petäjiä pantiin vimmaisesti poikki ja pinoon. Metsien mentyä jäi tyhjyys maisemaan, autius mieleen ja kieleenkin.

Paulaharjun ihannoima ”metsän salaperäinen henki” oli elänyt suomalaisten sanoissa, kirveenkoskemattomien kairojen kansassa. Avohakkuiden jäljiltä raiskioiden paljasta todellisuutta piti kuorruttaa uudenlaisella, peittävällä, hieman häpeilevällä höpötyksellä.

Talousmetsät korvasivat selkoset; puistot korvasivat erämaat. Eduskunta päätti ”perustaa erämaa-alueita”, ikään kuin ihminen voisi kuitata tai paikata tolkuttomat tekonsa sanojaan uudelleen asettelemalla.

Metsistä puhuttiin eilen toisin kuin tänään. Mennyttä tai ”alkukantaista luontoa” onkin turha romantisoida yli ymmärryksen: paulaharjumainen kielenkäyttö voi tietointensiivisessä informaatioyhteiskunnassa tuntua turhan haikailuilta. Loso saattaa kumahtaa nettisurffaajankin korvassa komeasti, mutta samoilija, joka on joutunut naakimaan rämeillä ja tekemään tulet märästä jänkämännystä, tietää paremmin.

Kieli on vaihtelevaista tässäkin ajassa, sillä samaa luonnollista kieltä puhuvilla on tarpeita ilmaista erilaisia asioita. Yhtä oikeaa tai toista väärää puhetta ei ole, ei metsistäkään. Siinä missä mainostoimiston copywriter markkinoi jäljellä olevia metsäkaistaleita villinä pohjolana, sallalainen jätkä kiroaa leimikkonsa perkeleelliseksi ryyseiköksi.

Samaan aikaan toisaalla, etelämpänä, keinovalojen loisteessa, luonnonsuojelija kehottaa kavereitaan pelastamaan ”viimeisen erämaan raiskaajien kynsistä”. Naapurikivitalossa metsäinsinööri maistelee mielessään sanoja sertifikaatti ja pehmeät menetelmät. Maistelee ja miettii, millaisen imagon niillä rakentaisi, brandin paketoisi.

Nukkumalähiössä, tiedon valtaväylän pielessä istuu uusvantaalainen ja kuulee omantuntonsa älähtävän. Hän huomaa purkaneensa oksaista oloaan paperille, suoltaneensa liuskoja, tulostaneensa aanelosia.

Päätehakkuut? Vaikeneva päätetyöläinen käsittää hengessään taas tuhonneensa kielenkäytöllään jotain arvokasta, ”aitoa ja alkuperäistä luontoa”.