Tieteellisiä mulkeroita

Julkaistu joulukuussa 2002 useissa sanomalehdissä

Ideologinen merkitys kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä. Moisen nimen annoin väitöskirjalleni joulun alla 1998.

Olin vääntänyt tutkimustani politiikka-aiheisten pääkirjoitusten kielestä muutaman vuoden. Olin lukenut kymmenittäin kirjoja, kahlannut tusinoittain artikkeleita, ruotinut sata pääkirjoitusta, (t)ulostanut riisikaupalla tekstiä. Sanalla sanoen, olin valmis ryhtymään tieteelliseen väittelyyn.

Myöhemmin olen monissa esitelmissäni yrittänyt hauskuuttaa kuulijoita vitsailemalla kirjan otsikolla: ”Väitöskirjani nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi...” Otsikossa on tiedetekstin tavallisia piirteitä, kuten abstrakteja substantiiveja ja paketoitua tietoa. En kysy enkä epäröi. Kielen keinoin otan itselleni tietäjän ja tieteilijän roolin.

Väitösmuistot palaavat mieleen, kun seuraa keskustelua Lasse Lehtisen ja Seppo Kääriäisen väitöskirjoista. Lehtisen tutkimusta on moitittu epätieteellisyydestä, Kääriäisen taas mulkerosta, parrellaan olosta ja muista arkisen oloisista ilmauksista.

Kiivaimmin on keskusteltu tutkimusten lähteistä. Miten osoitetaan se, että nojataan johonkin aiempaan tekstiin? Milloin tulee siteerata sanasta sanaan, milloin riittää vapaampi referoiminen? Onko joskus paikallaan esittää muualta omittua tekstiä ikään kuin omana?

Tutkijan tulee tuntea aiemmat tutkimukset ja aineistonsa. Käytännössä tämä tuntemus osoitetaan lähteisiin viittaamalla. Pahimmillaan tieteellisen viittaamisen vaatimus johtaa siihen, että kirjoittaja tukahduttaa itselleen luontevat tavat tuottaa merkityksiä. Ollakseen tutkija hän alkaa kirjoittaa tavalla, jota tutkijoilta yleensä edellytetään.

Väitöskirjassaan väittelijä pyrkii näyttämään oppineisuutensa. Hän havittelee tiedeyhteisön jäseneksi osoittamalla, että on omaksunut tieteen kielen.

Ongelmia tulee, jos tieteilijäksi halajava poikkeaa liikaa tiedeyhteisössä hyväksytyistä tavoista tuottaa merkityksiä. Tieteellisen kirjoittamisen historia on synkkää oman äänen tukahduttamisen historiaa.

Harmillista, sillä se, jolla on oma ääni, pystyy ehkä arvostamaan myös muiden omia ääniä. Omaäänisellä kirjoittajalla on todennäköisesti omaa ajatteluakin. Hän varmaankin uskaltaa purkaa selviöitä ja avata käsitteitä, joita yleensä käytetään kritiikittömästi.

Professori Matti Hyvärinen muistuttaa tuoreessa Tieteellinen kirjoittaminen -kirjassa, kuinka tärkeää oman äänen etsiminen tutkijalle on. Omaa ääntä voi harjaannuttaa arvioimalla uraansa kirjoittajana.

Hyvärinen muistelee omaa taistolaishistoriaansa: ”Sanoma oli aina valmiina ennen kirjoitusta, ja kirjoituksen tehtävänä oli vain välittää se virheettä mahdollisimman monelle.”

Kirjan toimittajat puolestaan väittävät, että ”tiedettä ei voi kirjoittaa savoksi”. He tarkoittavat, että tieteessä vastuuta merkityksistä ei voi jättää lukijalle.

Näinköhän on. Tieteellisinkin teksti saa lopulta merkityksensä vasta lukijan käsissä ja päässä.

Lukemista: Marja Kinnunen & Olli Löytty (toim.): Tieteellinen kirjoittaminen. Vastapaino, 2002.