Onnelle osui

Julkaistu kesäkuussa 2001 useissa sanomalehdissä

Television A-talkissa jahdattiin onnea. Miten onnen saisi saaliiksi, voisi määritellä?

Onnesta keskustelivat pappi Matti J. Kuronen, professori Markku Ojanen, viestintäkouluttaja Ritva Enäkoski ja valmentaja Jari Sarasvuo. Keskustelussa tuli ilmi, että 90-luvulla onnellisuuskurssien ja -kirjojen kauppa alkoi käydä kuin siimaa. Onnen apajille ilmestyi onkijoita.

Omia onnen pipanoitaan alkoivat kaupitella niin opetetut kuin itseoppineetkin filosofit. Onni onkin otollinen kauppatavara. Se ei vanhene, väljähdä eikä mene muodista. Onnellisuustuotteita viljellään täysin luonnonmukaisesti – kielenkäytössä.

Sanoilla onni ja onnellisuus viitataan asioihin, joita ei voi suoranaisesti nähdä, haistaa, maistaa, kuulla eikä kosketella. Niillä ei viitata todellisuuden olioihin (toisin kuin ahvenella tai auringolla) eikä tapahtumiin (toisin kuin sateella tai suudelmalla).

Onnipuheen pulppuaminen kertoo siitä, että kielellä on nyt erityistä arvoa. Intiimeinkin mielentila tehdään olevaksi kielenkäytössä.

Sanoissa, lauseissa ja teksteissä käsitteet tuotteistetaan ja pannaan markkinoille myytäviksi ja ostettaviksi. Merkitysten tuottamisesta ja välittämisestä on tullut kannattavaa bisnestä. Tämäkin kielijuttuni on yksi tekstiteollisuuden tuote.

Sanoilla myymisessä ei ole mitään uutta. Niin uskonnot kuin aatteetkin on synnytetty sellaisten käsitteiden varaan, joihin niiden kulloisetkin määrittelijät aina varaavat oikeassa olemisen oikeuden: armo, toivo, vapaus, veljeys, työ.

Onnenkaupassa on nyt ehkä pitkiä propagandataistoja selvemmin kyse pikavoitoista. Ihmisiä rahasta valmentavien puheissa on perusoletuksena se, että jokaisen yksilön elämässä on aina jotakin parannettavaa ja että valmentajat osaavat kertoa ihmiselle, mitä esimerkiksi ”henkinen kasvu” on.

A-talkin onnikeskustelusta jäi ontto olo. Pappi puhui kirkon eli ”firmansa” mainostamisesta. Kouluttaja vihjaisi hankalasta asiakasporukasta. Valmentaja väitti useimpia erakkoja ”vainoharhaisiksi, vihaisiksi ja masentuneiksi”. Professori analysoi, että kun rakastamme, opimme jotakin siitä, mitä todellinen onni on.

Valmentaja Sarasvuon puheista paljastuivat hänen arvonsa. Sarasvuo määritteli sankarin ihmiseksi, joka ”uskaltaa kasvaa haasteidensa edessä”. Tällaisessa määrittelyssä luonnollistetaan ajatusta, jonka mukaan ihmisen tulee uskaltaa ja kasvu on jotakin sinänsä positiivista.

Entä heikot tai arat? Entä ne, jotka eivät jaksa kasvaa tai halua vastata haasteisiin? Onko heistä onnenpekoiksi tai -pirkoiksi?

Onnenkätkemistä sen enempää Sarasvuo kuin Enäkoskikaan eivät kannattaneet. Miksi olisivatkaan? Heidän kursseilleen tuskin tulevat ne, jotka määrittevät onnensa omin ehdoin, tai ne, jotka ovat onnensa löytäneet ja kätkeneet.

Keskustelijat tarkoittivat onnea mutta osuivat onnelle. Jos riistaeläintä osuu onnelle, luoti menee läpi ”tyhjän tilan” eikä eläin kuole ainakaan heti. Saalis jää saamatta.

Sanojen syntyjen selittäjät ovat pohtineet, onko onni eriytynyt juuri onsi-sanasta. Onsi merkitsee murteissa ja sukukielissä onttoa tai tyhjää paikkaa, onteloa, myös vatsaa. Onko onnen täysi tunne sukua tyhjälle ololle? Vai onko onni täysi vatsa? Tuntuuko onni vatsassa asti.

Onnesta puhumisen asiantuntijat päätyivät siihen, että onni on pienissä asioissa. Tämän ovat tajunneet sananlaskijat ja muut sanantaitajat aina.

Parhaiten onnen määrittelyssä ehkä onnistuu, kun välttää isot sanat, kun kuvaa hetken havainnon ja tuntemuksen. ”Valovuosia työttömänä ollut” Römppäisen Veikko virnistää elämälleen Jaakko Tepon Työttömän laulussa: ”Tännään minä onnellinen oon, kun se nuorin poika piäsi kortistoon.”