Julkaistu maaliskuussa 2005 useissa sanomalehdissä
Olen kuunnellut puhetta kirjoittamisesta. Kirjoitustaidosta kirjalliseen kulttuuriin -seminaarissa syvennyttiin 1800-luvun oloihin ja siihen, miten ”kirjoituskonsti” vähitellen muuttui harvojen huvista koko kansan kulttuuriksi. Miten siis Jukolan Eero veljineen kasvatettiin kirjalliseen kulttuuriin?
Kirjoitusseminaarissa tehtiin tunnetuksi uutta käsitettä, lukitaitoa. Lukitaito tarkoittaa luku- ja kirjoitustaitoa, ja näin se rinnastuu tutumpaa lukihäiriö-sanaan.
Nykyään voi olla luontevaa puhua luku- ja kirjoitustaidosta yhdessä, lukitaitona, mutta toisin oli vanhoina, ei aina niin autereisina aikoina. Monet nimittäin osasivat kyllä lukea mutta eivät kirjoittaa.
Sata vuotta sitten vain 40 prosenttia suomalaisista osasi sekä lukea että kirjoittaa. Vai pitäisikö sanoa peräti 40 prosenttia?
Entisaikaankin lukutaitoja oli monenlaisia. Vaikka osasi lukea virsikirjaa, ei välttämättä ymmärtänyt virallisia kontrahteja, ”rangaistusparakraaffeja” tai romanttista runoutta. Vaikka osasi lukea painettua tekstiä, ei välttämättä saanut selvää käsinkirjoitetusta viestistä. Vaikka osasi lukea, ei välttämättä pystynyt täysin ymmärtämään saati arvottamaan lukemaansa.
Ihminen saattoi olla lukutaidon piirissä, vaikka ei itse hallinnutkaan kirjainmerkkejä. Nykyään puhuttaisiin tulkinnallisista yhteisöistä.
Yksityiskirjeet olivat usein yleisötekstejä, joukkoviestintää. Niistä kirjoitettiin kopioita, niitä kierrätettiin ja luettiin ääneen. Tosin jotkut pitivät minkä tahansa ”maallisen tekstin” lukemista syntinä vielä 1900-luvun alussa.
Kirjoitustaidotonkaan ei ollut vailla mahdollisuutta viestiä tekstein. Kirjuriapua oli tarjolla paitsi virallisten asiakirjojen myös rakkauskirjeiden laatimiseen.
Moni kirjoitustaidoton siis ulkoisti kirjoitustyönsä, jotta voisi keskittyä johonkin olennaiseen. Toisaalta taito kirjoittaa antoi monelle ruumiilliseen työhön kykenemättömälle mahdollisuuden nousta yhteisössä arvoon arvaamattomaan.
Kirjoitustaito ei ollut itsestään selvästi tavoittelemisen arvoinen asia. Jotkut vanhemmat pelkäsivät, että lapsista tulee kirjoitustaidon myötä liian oppineita. Puhumattakaan siitä, kuinka kalliita kirjoituskalut ovat tai kuinka paljon kirjoittaminen vie aikaa oikeilta töiltä.
Parhaillaan vietetään Lukukeskuksen organisoimaa lukuviikkoa. Keskuksen verkkosivuilla on nyt mahdollisuus kirjoittaa omista lukukokemuksistaan. Monet kirjoittavatkin, vapaasti, silkasta ilmaisemisen ilosta? Vastuuta jää lukijallekin.
Yksi arvioi lukemaansa kirjaa näin: ”Mosku on huippu kirja koska siinä on seikkailuja ja tappelua. Mosku oli kunnon mies koska hän pieksi pororosvoja. Hän oli kyllä itsekkin pororosvo.”
Kirjoitusseminaarissa tehtiin tunnetuksi uutta käsitettä, lukitaitoa. Lukitaito tarkoittaa luku- ja kirjoitustaitoa, ja näin se rinnastuu tutumpaa lukihäiriö-sanaan.
Nykyään voi olla luontevaa puhua luku- ja kirjoitustaidosta yhdessä, lukitaitona, mutta toisin oli vanhoina, ei aina niin autereisina aikoina. Monet nimittäin osasivat kyllä lukea mutta eivät kirjoittaa.
Sata vuotta sitten vain 40 prosenttia suomalaisista osasi sekä lukea että kirjoittaa. Vai pitäisikö sanoa peräti 40 prosenttia?
Entisaikaankin lukutaitoja oli monenlaisia. Vaikka osasi lukea virsikirjaa, ei välttämättä ymmärtänyt virallisia kontrahteja, ”rangaistusparakraaffeja” tai romanttista runoutta. Vaikka osasi lukea painettua tekstiä, ei välttämättä saanut selvää käsinkirjoitetusta viestistä. Vaikka osasi lukea, ei välttämättä pystynyt täysin ymmärtämään saati arvottamaan lukemaansa.
Ihminen saattoi olla lukutaidon piirissä, vaikka ei itse hallinnutkaan kirjainmerkkejä. Nykyään puhuttaisiin tulkinnallisista yhteisöistä.
Yksityiskirjeet olivat usein yleisötekstejä, joukkoviestintää. Niistä kirjoitettiin kopioita, niitä kierrätettiin ja luettiin ääneen. Tosin jotkut pitivät minkä tahansa ”maallisen tekstin” lukemista syntinä vielä 1900-luvun alussa.
Kirjoitustaidotonkaan ei ollut vailla mahdollisuutta viestiä tekstein. Kirjuriapua oli tarjolla paitsi virallisten asiakirjojen myös rakkauskirjeiden laatimiseen.
Moni kirjoitustaidoton siis ulkoisti kirjoitustyönsä, jotta voisi keskittyä johonkin olennaiseen. Toisaalta taito kirjoittaa antoi monelle ruumiilliseen työhön kykenemättömälle mahdollisuuden nousta yhteisössä arvoon arvaamattomaan.
Kirjoitustaito ei ollut itsestään selvästi tavoittelemisen arvoinen asia. Jotkut vanhemmat pelkäsivät, että lapsista tulee kirjoitustaidon myötä liian oppineita. Puhumattakaan siitä, kuinka kalliita kirjoituskalut ovat tai kuinka paljon kirjoittaminen vie aikaa oikeilta töiltä.
Parhaillaan vietetään Lukukeskuksen organisoimaa lukuviikkoa. Keskuksen verkkosivuilla on nyt mahdollisuus kirjoittaa omista lukukokemuksistaan. Monet kirjoittavatkin, vapaasti, silkasta ilmaisemisen ilosta? Vastuuta jää lukijallekin.
Yksi arvioi lukemaansa kirjaa näin: ”Mosku on huippu kirja koska siinä on seikkailuja ja tappelua. Mosku oli kunnon mies koska hän pieksi pororosvoja. Hän oli kyllä itsekkin pororosvo.”
Toinen tilittää tähän tapaan tunteitaan Tuntemattomasta: ”Kirjassa kuvataan talvisodassa riehuvaa konekiväärikomppaniaa. Miehien ronski kielenkäyttö tekee omasta mielestäni mukavan piristyksen kirjaan, mikään ei piristä paremmin kuin pari perkelettä kesken tulitaistelun.”
Kolmas taas kertoo elämyksistään Neiti Etsivän kanssa ja päättää tekstinsä yleispätevään huomioon: ”Lisää tietoa saatte kun luette kirjan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida. Tosin käyn kommentteja laiskasti läpi. Julkaisen kommentit, jotka ymmärrän ja joista tykkään :)