Kuolema koulii

Julkaistu useissa sanomalehdissä elokuussa 2006

Alia Ballout istuu koulun pihalla Abeyn vuoristokylässä. Alia on kuusitoistavuotias etelälibanonilainen, jonka isä ja sukulaisia on kuollut pommituksissa. Alia ei syö eikä juuri puhu.

Koulu on nyt pakolaiskeskus. ”Miksi kaikki tämä viha?” Alia ihmettelee uutistoimisto DPA:n välittämän lehtijutun mukaan.

Satoja libanonilaislapsia on kuollut Israelin ”ilmaiskuissa”. Kymmeniä israelilaissiviilejä on kuollut Hizbollahin ”raketti-iskuissa”.

Kirjoitan ”iskut” tietoisesti lainausmerkkeihin: teknistävän sotasanaston käyttö tuntuu mauttomalta. Lähes mahdotonta on ryhtyä ruotimaan sitä, millä kielellä näistä asioista puhutaan.

Monet ”asioista” ovat meille olemassa kielen kannattelemina: Sodan merkitykset, valtioiden sopimukset ja inhimilliset kärsimykset. Pelko ja viha, voima ja voimattomuus.

Lehtien Libanon-uutisointia voi yrittää lähestyä merkitysopin eli semantiikan näkökulmasta. Merkitysten tutkijalle käy pian selväksi, että mitkään sanat eivät ole neutraaleja. Merkitykset palvelevat tarkoituksia. Kielenkäyttö on valitsemista, vaikka valinnan varaa ei aina tiedosteta.

Myös ”Libanonin-tilanteelle” on ominaista, että kuvaus on aina myös kommentti. Millaisin sanoin ”tilanteesta” raportoidaan? Puhutaanko sodasta vai konfliktista, operaatiosta vai kriisistä, hyökkäämisestä vai puolustautumisesta? Kirjoitetaanko ennakoivista täsmäiskuista vai siviilikohteiden tuhoamisesta?

Entä ihmiset? Ovatko he kasvotonta massaa vai ainutlaatuisia yksilöitä? Puhutaanko kuolleista miestappioina vai uhreina? Ketkä ovat terroristeja, ketkä sotilaita, ketkä siviilejä?

Kerrotaanko ihmisiä useammin valtioista ja järjestöistä, Israelista ja Hizbollahista? Esitetäänkö ne ihmisten kaltaisina olioina, ikään kuin elollisina: Israel väittää, Hizbollah kiistää, EU vaatii?

Iskuista ja pommituksista tulee näissä teksteissä huomaamatta itsenäisiä toimijoita tai olosuhteita, joissa jotakin ”tapahtuu”. Tämä on omiaan hämärtämään käsitystä siitä, mikä on ihmisten valta ja vastuu: Ilmapommitukset ulottuvat Tripoliin. Ilmaiskut kohdistuvat Beirutiin. Päämaja tuhoutuu ilmaiskussa.

Iskeytyvätkö pommit ja raketit ”maaleihinsa” tai ”kohteisiinsa” kuin itsestään, ilman että ihminen niitä lähettää matkaan? Kun sanotaan, että ilmaiskuissa kuolee siviilejä, onko se eri asia kuin kertoa, että israelilaissotilaat tappavat naisia ja lapsia?

Uutisissa näyttää olevan korrektia puhua myös tappamisesta: ”Israelin armeija ilmoitti tiistaina tappaneensa Hizbollahin johtajan.” Onko tämä tappaminen jollakin erityisellä tavalla luonnollista tai hyväksyttävää. Näissä teksteissä on toki tavallisempaa kirjoittaa etäännyttäen ”uhrien määrän nousemisesta” kuin raadollisesti ”tappamisesta”.

Myös ”tilanteesta” puhuminen on ongelmallista. Onko ”tilanne” jotain, joka kärjistyy, ilman että ihminen vaikuttaa siihen mitenkään? Onko ”tilanteeseen” ajauduttu – eikö kukaan ole ajanut? Eikö ajajilla ole minkäänlaisia henkilökohtaisia, taloudellisia, uskonnollisia, valtapoliittisia tai muita intressejä?

Entä kuka on tilanteen herra?