Rupatellen

Julkaistu useissa sanomalehdissä heinäkuussa 2004

Taas on aika rupatella. Raatata ja porista. Huastaa puuta heinee, vettä petäjee. Puhuva pokluuttaa kunnois kuuma pottu kulukussa. Lässyttää lämpimikseen, pölistä pehmeitä. Heittää läppää. Smalltalkata.

Kesäinen maa pulppuaa puhetta, kun suvisuomalaiset tapaavat toisiaan kaiken maailman kinkereillä. Mutta mihin me höpöttelyllämme pyrimme? Miten meillä riittää hupatettavaa?

Tavallista lienee uskotella, että ihmisen toimia ohjaa jokin järki. Tavallista taitaa olla ajatella myös, että kieltä käytetään silloin, kun on jotakin asiaa.

Mutta mihin pyritään jokapäiväisellä puhella säästä? Kai keskustelulla jotain tähdellistä toimitetaan:

Jussi: ”On se taas ilimoja pijelly.”

 
Matti: ”No on. Taitaa ukkostaa.”

 
Jussi: ”Joo. Painostavaa on.”

 
Matti: ”Sais se sataakin välillä.”

 
Jussi: ”No sais.”

 
Matti: ”Joo-o.”

 
Jussin ja Matin rupattelussa tieto ei juurikaan liikahda suuntaan eikä toiseen. ”Ilimat” ovat molempien tiedossa, samoin painostava tunne. Myös sadetoive on kummallekin keskustelijalle yhteinen, todennäköisesti jo muista keskusteluista tuttu.

Jussin tarkoitus ei siis ole uutismaisesti informoida Mattia säätilasta. Eikä Matin tarkoitus ole saada Jussia tanssimaan sadetanssia. Silti miehet rupattelevat luontevasti.

Jussin ja Matin jonninjoutava jutustelu on tyypillistä kyhnytyspuhetta. Miehet koskettelevat toisiaan sanoin.

Kuulu antropologi Bronislaw Malinowski käytti tällaisesta puhetilanteesta ilmausta faattinen yhteys: tarkoitus ei ole informoida eikä käskeä, ei toivoa eikä vaikuttaa tunteisiin. Jussi ei vaadi Matilta mitään, eikä Matti aio vaikuttaa Jussiin. Kunhan ollaan ja rupatellaan, pällistellään, ihmisinä ja ihmisiksi.

Kielenkäytössä välitetään siis muitakin merkityksiä kuin niitä, joita kutsutaan tiedoiksi ja sisällöiksi, tahdoiksi ja toiveiksi. Puhua voi myös puhumisen vuoksi. Sananparressakin sanotaan, että ”suu on sitä varten jotta puhua”.

Rupattelun taitoja pidetään arvossa paitsi kylänraiteilla myös vallan saleissa ja talouden käytävillä. Halukkaille on tarjottu small talk -kurssejakin. Rupattelu ei olekaan aina puhetta puheen vuoksi, vaan rupattelemalla kudotaan verkkoja, joilla joskus voi saalistaa jotain.

Yksi pulputtelun eli faattisen yhteyden etsinnän muoto on www-päiväkirja. Poliitikoista tunnetuin verkossa kirjailija lienee Rosa Meriläinen.

Hänen roisi yksinrupattelunsa romuttaa kuvaa poliitikoista tärkeilevinä kapulakieleilijöinä: ”Kun kollegat kyselivät mikä mättää, murahtelin vain että eduskunta on perseestä ja niin olen minäkin. Hississä kukaan ei edes puhunut minulle mitään, kun näytin niin kiukkuiselta. Yleensähän täällä on sellainen iloinen small talk -kulttuuri, että kaikkia tervehditään ja sanotaan ystävällisiä sanoja, eikä olla tuppisuina.”

 
Aina paljoa puhetta ei kuunnella kritiikittömästi. Asenne on kiteytynyt sananparsiin: Joka haastaa joutavija se tekee myös taitamattomija. Joka vähä huastaa, se paljo aatteloo, joka paljo huastaa, se vähä aatteloo.

Myös Meriläisen vapaat sanat ovat jakaneet mielipiteitä. ”Paha o puhua mutta paha olla puhumattae”, tietää vanha kansakin.