Saunahalkopinomaksiimi

Julkaistu useissa sanomalehdissä heinäkuussa 2013

”Näyttää tuo halkopino jo vailtuneen”, sanoo isäntä kesätorpparille, joka on ahkerasti lämmittänyt lomasaunaa. Siitä torppari ymmärtää, että on aika lopettaa lonkanveto ja ryhtyä halkohommiin. Ymmärtää, vaikkei isäntä häntä töihin patistanutkaan.

Siinä kirveen kanssa heiluessa ja paarmoja hätistellessä mieleen ujuttautuu kielifilosofisia aatoksia ja erityisesti yksi mies, britti Paul Grice. Keväällä tuli sata vuotta Gricen syntymästä. Grice oli kielifilosofi, joka tunnetaan laajalti ”maksiimeistaan”.

Maksiimit ovat eräänlaisia keskustelun ja muunkin kielenkäytön kirjoittamattomia sääntöjä. Kun kielenkäytön osapuolet noudattavat niitä, voi hyvinkin käydä niin, että he ymmärtävät toisiaan! Merkitykset välittyvät, jopa puolesta sanasta ja rivien välistä.

Gricen maksiimeja eli periaatteita on neljä. Ne liittyvät kielenkäytön laatuun, määrään, relevanssiin eli oleellisuuteen ja esitystapaan.

Laadun maksiimi tarkoittaa sitä, että kielenkäyttäjä pitäytyy totuudessa. Määrän maksiimi tarkoittaa sitä, että kielenkäyttäjä kertoo asiasta sopivasti, ei liian vähän eikä liikaa. Relevanssin maksiimissa on kyse siitä, että pysytään asiassa, tavan maksiimissa siitä, että pyritään selkeyteen.

Kielenkäytön ydin on se, että ihmiset pyrkivät tulemaan ymmärretyiksi ja ymmärtämään toisiaan. Jotta kielenkäyttö voi onnistua, tarvitaan yhteistyötä.

Mutta uskommeko me ihmiset todella yhteistyöhön ja toimimmeko sen mukaan? Gricen maksiimeja on moitittu toiveajattelusta. Tämä kritiikki on tavallaan ymmärrettävää, kun miettii sitä, kuinka riitaisia ja suorastaan sotaisia puheemme ja muut toimemme tuppaavat välillä olemaan.

Tässä katsannossa ehkä yllättävänkin usein syntyy myös sopu merkityksistä. Miten ihmeessä tarinamme torppari ymmärsi isännän tarkoituksen, vaikka isäntä näyttikin rikkovan määrän maksiimia? Hänhän ei millään tavalla suoraan kehottanut torpparia ryhtymään halonhakkuuseen. Totesipahan vain tilanteen: halot hupenevat.

Maksiimiajattelu lähtee siitä, että kieltä käytetään tilanteissa. Se, mikä yhdessä tilanteessa on riittävää, lienee toisessa täysin riittämätöntä. Jos isäntä ja lomatorppari tuntevat toisensa tarpeeksi hyvin, voi olla, että halonhakkuutoimenpiteen riittää panemaan alulle isännän tietynlainen ilme, kun hän tutkailee madaltunutta puupinoa.

Kielifilosofit puhuvat implikatuureista. Kielenkäyttäjä voi välittää toiselle monenlaisia epäsuoria merkityksiä. Aina ei tarvitse esimerkiksi käskeä tai kehottaa suoraan. Monesti riittää pieni vihje, jonka perusteella kuulija voi tehdä oikean päätelmän.

”Kyllä viluttaa”, vihjaisee vaimo. ”Ok, panen saunan lämpiämään”, tuumaa torppari.