Julkaistu useissa sanomalehdissä kesäkuussa 2006
”Aurinko
laskee länteen”, laulaa
Viktor Klimenko 60-luvun euroiskelmässä. Reino Helismaan tekstin mukaan ”aamulla aurinko nousi taivaani kirkastaen”, mutta illan laskeva aurinko
on ”rakkaudeton”.
Silmissämme, kielessämme ja mielessämme aurinko nousee ja laskee, mutta ei materiaalisessa tai meteorologisessa maailmassa, kosmisessa taivaankappaleiden todellisuudessa. Auringon nouseminen ja laskeminen ovat koettua totta, merkityksiä, vieläpä sellaisia merkityksiä, joita emme yleensä pidä tarpeellisina epäillä tai kyseenalaistaa.
Puhumme tyynesti auringonnoususta ja -laskusta, vaikka meille on viimeistään alakoulussa opetettu, että maa se tässä pyörii itsensä ympäri. Kun maa pyörii, näyttää siltä, että aurinko päivän mittaan vaeltaa taivaalla idästä länteen.
Kieli on täynnä tällaisia ”auringonnousuja”, epätäsmällisyyttä, näköharhoja, jos nyt kielen voi sanoa olevan täynnä jotakin. Eihän kieli mikään ämpäri eikä äyskäri ole, vuotava vene pikemminkin.
Kielentutkijat puhuvat kielen sosiaalisuudesta ja kognitiivisuudesta. Kieli on ihmisten yhteistä, mutta myös jokaisen omaa.
Kielessä on paljon sellaista, mistä ei tarvitse erikseen sopia. Esimerkiksi aurinko on meille kuin itsestään selvästi aurinko. Mutta miksi? Mistä sana oikeastaan tulee? Tähän eivät sanojen alkuperän selvittäjät ole löytäneet vedenpitävää vastausta.
Varmaa on, että aurinkoon on viitattu aiemmin yleisesti myös sanalla päivä. Tämä näkyy edelleen sellaisissa ilmauksissa kuin päivänpaiste.
Anna Idström on selvittänyt tutkimuksessaan taivaaseen liittyviä kielikuvia. Auringon ”liikkeitä” kuvataan eri kielissä vaihtelevin tavoin. Ersässä auringon laskeminen on auringon istumista, komissa piiloutumista, ranskassa makuulle ja venäjässä pois menemistä, turkissa uppoamista, koreassa menehtymistä ja tongassa putoamista.
Joissakin kielissä aurinkoa tarkoittavat sanat heijastavat puhuma-alueidensa perinteistä uskontoa: sanoissa saa merkityksensä auringon jumaluus. Toisissa kielissä taas aurinko on nimetty käytännöllisemmästä näkökulmasta, esimerkiksi valonsa perusteella.
Auringon keskeisyys näkyy myös suomalaisissa sananparsissa. Toisinaan auringon avulla on ennustettu säätä: Jos aurinko katsoo sapesta, tulee sade. Kun auringonpaisteella sataa, sataa seitsemän viikkoa.
Monesti sananparsiin kiteytyy tietynlainen elämänasenne: Ei mikään ole sen terveellisempää kuin aataminkengillä auringonpaisteessa kulkea. Aurinko räkittää niin kovasti, että kai siitä tulee pian sade.
Aurinko on käynyt myös kellosta: Auringosta ajan arvaa, päivänkulun tiimalleen. Aurinko nousee, ja minä nousen sen mukana.
Sananparsiin on kiteytetty yhteiskunnallista kritiikkiäkin. Pälkäneellä on sanottu, että ”tolpparin aurinko sano entinen miäs kuuta”.
Joskus aurinko tuo sananparsiin yleispätevää totuutta: Eihän ennen aikojaan aurinkokaan nouse. Ei aurinkokaan aina yhdeltä puolen paista. Ei aurinkokaan paista ennen kuin nousee.
Aurinko on keskikesän tähti monessakin mielessä. Kustaa Valo on 1931 merkinnyt Kalannissa muistiin tämän ajattoman viisauden: ”Kaikkien päälle aurinko paistaa, ja rakkaus.”
Silmissämme, kielessämme ja mielessämme aurinko nousee ja laskee, mutta ei materiaalisessa tai meteorologisessa maailmassa, kosmisessa taivaankappaleiden todellisuudessa. Auringon nouseminen ja laskeminen ovat koettua totta, merkityksiä, vieläpä sellaisia merkityksiä, joita emme yleensä pidä tarpeellisina epäillä tai kyseenalaistaa.
Puhumme tyynesti auringonnoususta ja -laskusta, vaikka meille on viimeistään alakoulussa opetettu, että maa se tässä pyörii itsensä ympäri. Kun maa pyörii, näyttää siltä, että aurinko päivän mittaan vaeltaa taivaalla idästä länteen.
Kieli on täynnä tällaisia ”auringonnousuja”, epätäsmällisyyttä, näköharhoja, jos nyt kielen voi sanoa olevan täynnä jotakin. Eihän kieli mikään ämpäri eikä äyskäri ole, vuotava vene pikemminkin.
Kielentutkijat puhuvat kielen sosiaalisuudesta ja kognitiivisuudesta. Kieli on ihmisten yhteistä, mutta myös jokaisen omaa.
Kielessä on paljon sellaista, mistä ei tarvitse erikseen sopia. Esimerkiksi aurinko on meille kuin itsestään selvästi aurinko. Mutta miksi? Mistä sana oikeastaan tulee? Tähän eivät sanojen alkuperän selvittäjät ole löytäneet vedenpitävää vastausta.
Varmaa on, että aurinkoon on viitattu aiemmin yleisesti myös sanalla päivä. Tämä näkyy edelleen sellaisissa ilmauksissa kuin päivänpaiste.
Anna Idström on selvittänyt tutkimuksessaan taivaaseen liittyviä kielikuvia. Auringon ”liikkeitä” kuvataan eri kielissä vaihtelevin tavoin. Ersässä auringon laskeminen on auringon istumista, komissa piiloutumista, ranskassa makuulle ja venäjässä pois menemistä, turkissa uppoamista, koreassa menehtymistä ja tongassa putoamista.
Joissakin kielissä aurinkoa tarkoittavat sanat heijastavat puhuma-alueidensa perinteistä uskontoa: sanoissa saa merkityksensä auringon jumaluus. Toisissa kielissä taas aurinko on nimetty käytännöllisemmästä näkökulmasta, esimerkiksi valonsa perusteella.
Auringon keskeisyys näkyy myös suomalaisissa sananparsissa. Toisinaan auringon avulla on ennustettu säätä: Jos aurinko katsoo sapesta, tulee sade. Kun auringonpaisteella sataa, sataa seitsemän viikkoa.
Monesti sananparsiin kiteytyy tietynlainen elämänasenne: Ei mikään ole sen terveellisempää kuin aataminkengillä auringonpaisteessa kulkea. Aurinko räkittää niin kovasti, että kai siitä tulee pian sade.
Aurinko on käynyt myös kellosta: Auringosta ajan arvaa, päivänkulun tiimalleen. Aurinko nousee, ja minä nousen sen mukana.
Sananparsiin on kiteytetty yhteiskunnallista kritiikkiäkin. Pälkäneellä on sanottu, että ”tolpparin aurinko sano entinen miäs kuuta”.
Joskus aurinko tuo sananparsiin yleispätevää totuutta: Eihän ennen aikojaan aurinkokaan nouse. Ei aurinkokaan aina yhdeltä puolen paista. Ei aurinkokaan paista ennen kuin nousee.
Aurinko on keskikesän tähti monessakin mielessä. Kustaa Valo on 1931 merkinnyt Kalannissa muistiin tämän ajattoman viisauden: ”Kaikkien päälle aurinko paistaa, ja rakkaus.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida. Tosin käyn kommentteja laiskasti läpi. Julkaisen kommentit, jotka ymmärrän ja joista tykkään :)