”Opin kielen, tavat tulivat tutuiksi, rakastuin Balin rytmiin.” Näin kuvaa muuan opiskelija kokemuksiaan Indonesiassa asumisesta.
Kreikassa opiskellut suomalaisnainen puolestaan tarinoi tähän tapaan: ”En osannut kreikan kieltä, kun muutin Iraklioniin, mutta kielitaito on varmaan ’verissä’, koska opin vaikean kielen nopeasti.”
Minua ajoittain huvittavat, ajoittain ärsyttävät tekstit, joissa joku vakuuttaa oppineensa kielen – saksan, vatjan, sanskritin, minkä milloinkin. Voiko kielen oppia läpikotaisin? Mitä silloin on opittu: sanasto, kielioppi, eri tilanteille tyypilliset kielenkäyttötavat? Onko opittu keskustelun ja kirjoittamisen käytänteet, ääntäminen, peräti ”kulttuuri”? Eikö olisi rehellisempää ja ainakin täsmällisempää sanoa, että opin kieltä?
Kielentutkijat ovat viitanneet tällaisiin valintoihin käsitteellä aspekti. Aspektilla tarkoitetaan sitä, miten lauseissa ilmaistaan tilanteen kestoa. Tilanne voidaan esittää rajattuna kokonaisuutena (kairasin jäähän reiän) tai keskeneräisenä (kairasin jäähän reikää).
Kun joku väittää oppineensa kielen, hän esittää samalla, että kieli on kokonaisuus, jonka voi oppia alusta loppuun. Kielen oppija tulee väittäneeksi myös, että oppiminen on tapahtuma, jota oppija voi itse hallita ja jonka hän voi saattaa päätökseen. Oppiminen on kuin halonhakkuuta: tuossa on kasa puita, pistänpä ne palasiksi ja kasaan klapit pinoon.
Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY, 2004) mukaan oppia-verbi kuuluu ikivanhaan omaperäiseen sanakerrostumaan. Muinoin oppiminen on tarkoittanut katsomassa käymistä, esimerkiksi pyydysten kokemista. Agricola tarkoitti sairaiden oppimisella sitä, että käytiin tapaamassa potevia.
Tässä näkyy tavanomainen merkitysten muuttumisen linja. Konkreettista toimintaa kuvaavasta sanasta kehkeytyy ajan myötä abstraktia toimintaa kuvaava sana. Opin tie on kulkenut ansojen kokemisesta ”sivistykseen” ja ”elinikäiseen oppimiseen”.
Millaista tapahtumista oppiminen nykyään oikeastaan on? Selvästi korvienvälistä eli mentaalista, haluaisin vastata. Mutta asia ei taida olla näin yksinkertainen. Kun opin vaikkapa kävelemään ryhdikkäästi, eikö oppiminen ole myös fyysistä? Lisäksi oppimisessa on kai aina kyse myös oppijan ja opittavan asian välisestä suhteesta.
Aspektinvalinta on mahdollista nähdä yleisempänäkin merkityskysymyksenä. Se on valinta, jolla kielenkäyttäjä rakentaa kuvaa myös itsestään: kielen oppinut vaikuttaa pätevämmältä ja ainakin itsevarmemmalta kuin kieltä oppinut.
Samalla oppija tulee vahvistaneeksi sellaisia merkityksiä, jotka koskevat yhteisön tietynlaisia arvoja. Asiat pitää oppia kunnolla ja hallita täydellisesti. Epämääräinen opin kieltä ei vakuuta. Heikkous tai keskeneräisyys ei ole suotavaa. Ehkä tämä armoton ajan henki vaikuttaa myös niihin kieliopillisiin valintoihin, joita tiedostamattamme teemme.
”Opin kielen, luonteenkovuutta, smooth talkkia, ja valehtelemaan koht sujuvasti”, raportoi muuan Yhdysvalloissa työharjoittelussa ollut mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida. Tosin käyn kommentteja laiskasti läpi. Julkaisen kommentit, jotka ymmärrän ja joista tykkään :)