Tapasin Erno Paasilinnan kerran, Oulussa. Kerron siitä mielelläni. Kertomalla teen itselleni todeksi, että teksteistä tuttu Paasilinna oli ihminen eikä tahroja paperilla.
Ehkä tavoittelen tarinallani itselleni jotain siitä hohteesta, jota Paasilinna hehkui. Olin jonkinmoinen opiskelija-aktiivi, ja olimme kutsuneet Paasilinnan puhujaksi juhlaamme. Taisi olla itsenäisyyspäivän tienoo. Elettiin 80-luvun loppupuolta ja kuin viimeistä päivää.
Juhlan alkua odotellessamme pelasimme kirjailijan ja muutaman muun kanssa katkoa, nautimme virvokkeita ja juttelimme niitä, näitä. Viimein tuli juhlapuheen aika. Kumarainen, humalainen mies puristi pöntön reunoja rystyset valkoisina, irrotti välillä toisen käden kääntämään paperia. Suupielet pysyivät alaspäin: yrmeä mutta arka ihminen. Pelkäsi kai kumoavansa kateederin.
Juhlapuheen sanankäänteistä minulla ei syystä tai toisesta ole juurikaan muistikuvia. Paasilinna arvioi julkisia esiintymisiään kirjassa Tähänastisen elämäni kirjaimet: ”suurin osa puheista on haihtunut iäksi taivaan tuuliin ja on joutanutkin haihtua”. Kirjoituksen mestari ei ole välttämättä puhumalla paras.
Joskus jälkeenpäin mietin, mitähän kynäilijän työnsä Oulun ylioppilaslehdessä aloittaneen Paasilinnan mielessä liikahteli tuona iltana opiskelijatalo Rauhalassa. Hän, Finlandia-palkittu kirjailija, oli palannut kaupunkiin, josta oli omien sanojensa mukaan ”repäissyt itsensä irti” pari vuosikymmentä aikaisemmin. Elämäkerrassaan Paasilinna kuvaa, millaisella asenteella ja kielenkäytöllä hän Oulussa ja myöhemmin muualla sai aina aikaan ”riidan maailman kanssa”.
”Asioiden niin vaatiessa tuli hyökätä suoraan nimettyjä henkilöitä ja ryhmiä vastaan, koska asioitten takana olivat aina henkilöt, eivät mitkään neutraalit yleiskäsitteet tai muuten epäfyysiset instituutiot.”
Mielessäni olen verrannut Paasilinnaa joskus George Orwelliin, Eläinten vallankumouksen ja Vuonna 1984 -kirjan tekijään. Molemmat olivat journalisteja, esseistejä ja kiisteltyjä kirjailijoita. Molemmat rakastivat rauhaa mutta ruokkivat riitaa. Kumpikaan ei varsinaisesti ihannoinut tieteilijöitä eikä byrokraatteja, saati pompöösejä kulttuuripersoonia. Kummallekin kieli oli kaikki kaikessa.
Näin Orwell motiiveistaan: ”Ja luodessani katseeni työhöni, näen että joka kerta kun minulta puuttui poliittinen päämäärä kirjoitin elottomia kirjoja ja annoin petkuttaa itseni punerviin jaksoihin, sisällyksettömiin lauseisiin, koristeellisiin adjektiiveihin ja yleiseen humpuukiin.” Näin puolestaan Paasilinna: ”Kirkas kieli, tyyni ja hiukan kylmä: veri läikähtää sen kauneudesta.”
Sen enempää Paasilinnalle kuin Orwellillekaan sanat eivät olleet missään mielessä merkityksettömiä. Pikemminkin muu maailma oli heille merkityksetön ilman sanoja.
Mitähän mainittavaa näillä kieliniekoilla olisi kunnallisvaaliehdokkaalle, joka mainoksessaan sanoo Ei sanoja vaan tekoja? Erno Paasilinna kieltäytyi menemästä mukaan siihen kielipeliin, jota nykyään politiikaksi kutsutaan. ”En äänestä tämän vasemmiston aikana”, hän päätti.
Tuskin äänestikään, käytti silti ääntänsä, tarinoi kaiken aikaa kirjoituksissaan. Ihailemastaan Samuli Parosesta Paasilinna tuumaa näin: ”Sait aikaan hiljaisuuden puhumalla totta.” Politiikan kieltä tämäkin ja varsinkin tämä: vaikuttaa, panee veren läikähtelemään.
Tunnustan. Kadehdin kuollutta miestä.
Lainaukset
Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. WSOY, 1992.
Paasilinna: Kauppamiehet isänmaan asialla. Otava, 1991. Ruumisarkun nauloja. Otava, 1999. Tähänastisen elämäni kirjaimet. Otava, 1996.
 | |
| Elämäkerrassaan Paasilinna kuvaa, millaisella asenteella ja kielenkäytöllä hän Oulussa ja myöhemmin muualla sai aina aikaan ”riidan maailman kanssa”. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida. Tosin käyn kommentteja laiskasti läpi. Julkaisen kommentit, jotka ymmärrän ja joista tykkään :)